Environment, Scarcity, and Violence

Thomas F. Homer-Dixon (1999) Environment, Scarcity, and Violence. Princeton University Press, Princeton, NJ, USA.

Malthus väitti 200 vuotta sitten, että populaation kasvaessa eksponentiaalisesti ja ruoantuotannon kasvaessa lineaarisesti edessä on väistämättä katastrofi, mille ekonomistit ja teknologiseen kehitykseen uskovat ovat voineet virnuilla: populaatio on kasvanut ennen näkemätöntä vauhtia mutta ruoantuotanto on kehittynyt vielä nopeammin. Uusmalthusiaanisen Rooman klubin dynaamisista järjestelmistä (Limits of Growth, 1972) alkaa olla kohta neljäkymmentä vuotta, eivätkä senkään tulokset ovat jalkautuneet arkikokemukseen Lännessä mitenkään mainittavassa laajuudessa. Onko niin, ettei kasvulla olekaan rajoja? Mitä tapahtuu, kun ne kohdataan?

Thomas Homer-Dixon, Trudeau tutkimuslaitoksen tutkija ja Toronton yliopiston valtiotieteen professori, on ottanut lähtökohdakseen vuoden 2025, jolloin maailmassa on arvioitu olevan yli kahdeksan miljardia ihmistä. Kirjan arvio on, että niukkuudesta kumpuavia konflikteja tullaan näkemään yhä enemmän. Kiihtyvä talouskasvu, kuten on nähty, kasvattaa raaka-aineiden ja resurssien kulutusta, mikä alkaa viimeistään nyt 2008 näkyä nousevina hintoina, ruoka- ja bensiinimellakoina, etnisinä ja poliittisina väkivaltaisuuksina (Darfur, Nigeria, Kenia). Kirjan Homer-Dixon ei tylystä otsikosta huolimatta päädy vääntelehtimään maailmanlopun ennusteiden pariin, vaan säilyttää kirjassaan systemaattisen otteen. Väkivaltakaan ei ole mikään väistämätön seuraus, vaan tunnistamalla niukkuudesta seuraavat erilaiset jännitteet, voidaan niihin puuttua ennalta.

Kirjan tarkastelema ympäristön niukkuus (environmental scarcity) tarkoittaa nimenomaan niukkuutta uusiutuvista luonnonvaroista, puhtaasta vedestä, viljelykelpoisesta maasta, metsistä ja kalakannoista. Uusiutumattomia luonnonvaroja, metalleja tai fossiilisia polttoaineita sivutaan vain ohimennen. Homer-Dixon näkee konflikteille viisi erilaista ympäristöön liittyvää syytä:

1. ympäristön heikkeneminen paikallisista syistä (tehtaat, hakkuut, pato),
2. maan sisäisestä tai maiden välisestä muuttoliikkeestä seuraavat etniset selkkaukset,
3. ympäristön heikkenemisen ja sitä kautta taloudellisen toimeentulon heikkenemisen seurauksena syntyvät kansalliset konfliktit,
4. niukkuudesta (vesi) johtuvat valtioiden väliset sodat ja
5. kehittyneet maat vs. kehitysmaat -konflikti ympäristöongelmiin sopeutumisessa.
   

Kohta 1 voi synnyttää satunnaisia leimahduksia, ja kohta 5 on Homer-Dixonin mukaan tuskin toteutuu. Jäljelle jääneistä kohta 4 osoitetaan epätodennäköisimmäksi, joten pääosin kirja keskittyy kohtiin 2 ja 3. Ympäristön niukkuus ei ole kuitenkaan itsessään välttämätön eikä riittävä ehto väkivaltaan, joten tie voimankäyttöön kulkee sosiaalisten ongelmien kautta.

Huolimatta tehokkaasta maanviljelystä ja korkeasta teknologisesta osaamisesta noin 2.4 miljardia ihmistä (40%) käyttää edelleen puuta, lantaa, olkia tai puuhiiltä pääasiallisena polttoaineenaan. Noin 1.2 miljardia on vailla puhdasta vettä (Haiti on esimerkki metsäkadosta ja pahenevasta kierteestä. Satelliittikuvissa raja Dominikaaniseen tasavaltaan piirtyy selvästi.) Populaatio kasvaa noin 1.3% vuodessa, joten väkiluku tuplautuu hieman yli viidenkymmenen vuoden välein. Globaalin vakauden erityisen tärkeitä maita ovat Kiina ja Intia. Yhdessä ne käsittävät 40% maailman väestöstä, joten niiden tekemät päätökset lähitulevaisuudessa vaikuttavat kaikkiin. Niillä on molemmilla samantyyppisiä ongelmia: kuivuutta, aavikoitumista, eroosiota, väestönkasvua ja nopea kaupungistuminen.

Malthusin esittämän teorian jälkeen on kiistelty kaksi vuosisataa. Uusmalthusiaanit soveltavat alkuperäisiä oppeja talousjärjestelmään ja tarkastelevat kantokykyä ja kestävyyttä. Heidän mukaansa ruoantuotanto on jossain vaiheessa alle sen, mitä yksilö kuluttaa. Taloudelliset optimistit uskovat, että markkinat pystyvät hinnoittelemaan ongelmat. Niukkuus tekee korvaavat vaihtoehdot tulevat taloudellisesti kannattaviksi ja piiskaa siten teknologista kehitystä eteenpäin. Kolmas ryhmä, distributionalistit ((uus)marxilaiset), näkevät, että ongelma on vaurauden jaossa, mistä seuraa väestönkasvu, eikä toisin päin. Empiria on ollut tähän asti markkinaoptimistien puolella.

Ympäristön niukkuudella on kolme lähdettä. Ensimmäinen niistä on tarjonnasta lähtevä: kun eroosio syö viljeltävää pinta-alaa, maataloustuotanto heikkenee, mikä vähentää tarjontaa. Malthus ei esimerkiksi tiennyt eroosiosta mitään. Toinen lähde on kysynnässä, joka kasvaa, kun populaatio kasvaa tai kun elintaso nousee. Kolmas lähde on rakenteellinen: jonkin kansanosa pitää eksklusiivisesti hallussaan kokoonsa nähden kohtuuttoman suurta osaa resursseista. Nämä kolme niukkuutta vaikuttavat toisiinsa takaisinkytkennän kautta, jotka ottavat usein joko resurssien valtaamisen tai ekologisen marginalisoitumisen muodon. Resurssien kaappaaminen tarkoittaa, että jokin taho yhteiskunnassa ottaa uusiutuvat resurssit haltuunsa ja jakelee niiden käyttöä mielensä mukaan populaation kasvaessa ja tarjonnan heiketessä määrällisesti ja laadullisesti. Länsirannan vesitilanne on kestämätön. Säännöstely on ankarampi palestiinalaisille, mikä on tuhonnut arabiviljelijöiden mahdollisuudet. Ekologinen marginalisoituminen tarkoittaa, että epätasaisesti käytettävissä oleva resurssi aiheuttaa muuttoliikettä, eli ihmiset muuttavat rinnealueille (mutavyöryt), aavikoituvalle seudulle , slummeihin tai muille vaarallisille alueille. Filippiinien väestönkasvu ja epätasaisesti jakautunut maaomistus ajaa kroonisesti köyhän kansan osan kaskeamaan vuoren rinteitä.

Niukkuudella ja sen vuorovaikutuksella on sosiaalisia vaikutuksia. Ympäristön muutokset, ilmaston lämpeneminen, metsien hakkuut, eroosio, maaperän köyhtyminen ja veden liikakäyttö heikentävät maatalouden tuottavuutta, mistä seuraa ekologinen marginalisaatio. Maatalouden tuottavuuden kasvu on hidastunut kolmen prosentin paikkeilta (1960-luku) 1.6 prosenttiin (1980-1992). Luku on vanha ja vain vähän väestönkasvun edelleä. Viljantuotanto per capita ei ole noussut sitten 1970-luvun. Teknologialla ja sosiaalisella osaamisella voisi auttaa yhteiskuntaa sopeutumaan, mutta köyhiltä alueilta puuttuvat pääoma, osaaminen ja vahvat instituutiot. Muita niukkuuden seurauksia ovat muuttoliike joko maansisällä tai maiden välillä, sosiaalinen segmentoituminen ja instituutioiden toimintakyvyn heikkeneminen.

Niukkuuden toinen ja kenties tärkein sosiaalinen vaikutus on taloudellisen tuottavuuden heikkeneminen. Puuteollisuus tuottaa lyhyen tähtäimen taloudellista hyötyä myytynä puutavarana, mutta pitkän päälle se heikentää maan taloudellista tuottavuutta maanvyöryjen, eroosion, tulvien ja jokien saostumisen myötä. Homer-Dixon viipyy eroosion parissa muutaman esimerkin verran; tilanne on huono Indonesiassa, Gazassa ja Kiinassa.

Niukkuus edellyttää yhteisöltä neuvokkuutta (ingenuity), jonka kirja määrittelee ideoiksi, joilla teknologisia ja sosiaalisia ongelmia ratkotaan. Teknologinen neuvokkuus korvaa vanhat menetelmät uusilla kuroen umpeen niukkuuden tuottamaa tuotannon ja toimeentulon heikkenemistä. Sosiaalinen neuvokkuus junailee säädökset, pääomat, lait ja konsensuksen niukkuudesta selviämiseksi ja uuden teknologian käyttöönottamiseksi. Homer-Dixon arvioi, että tulevina vuosikymmeninä väestön lisääntyessä ja ympäristön tilan heikentyessä neuvokkuudelle tulee kysyntää. Köyhissä maissa valtio on heikko, virastot epäpäteviä, oikeusjärjestelmä korruptoitunut, tutkimuslaitokset rahattomia ja omistusoikeudet epäselviä. Lisäksi markkinat toimivat heikosti, koulutus alhaista ja pääomat vähäisiä. Nämä heikentävät teknologisen ja sosiaalisen neuvokkuuden valjastamista neuvokkuudesta selviämiseen. Niinpä niukkuus ei ole pelkästään mahdollisuus parantaa tuotantotekniikkaa. Niukkuus tapaa motivoida kapean etnisen tai poliittisen hyvin organisoituneen ryhmän toimintaan valvoakseen etujaan tai parantaakseen asemaansa.

Niukkuus osuu ensimmäisenä taloudelliseen ja ekologiseen marginaaliin. Yksi väkivaltaisen konfliktin muoto on yksinkertainen resurssikiista (resource war) valtioiden välillä. Toisessa maailmansodassa keskeinen joukkoja ja rintamalinjoja ohjaava voima oli öljy. Resurssikiistat uusiutuvista luonnonvaroista ovat kuitenkin, kuten sanottua, harvinaisempia. Ehkä vesi on tulevaisuudessa kiistankohde. Egypti on esittänyt ultimatumeita Sudanille ja Etiopialle mahdollisesta Niilin patoamisesta. Lesothon keskeisimmät vientituotteet ovat vesi ja vesivoimalla tuotettu sähkö. Suhde Etelä-Afrikkaan on lähes symbioottinen. Turkki ja Syyria kinaavat Eufratin juoksuttamisesta.

Väkivalta saattaa perustua ryhmien identiteettiin (me - ne), kuten Intian Assamin maakunnassa, missä Bangladeshista maahan muuttavat ja "alkuperäiset" paikalliset ovat vastakkain. Valtioiden sisällä erilaiset kansannousut tai kapinat ovat mahdollisia, (1) mikäli maan sisällä on hyvin organisoituja ja johdettuja ryhmiä, (2) mikäli nämä ryhmät näkevät taloudellisen toimeentulon jakautumisen (tai poliittisen järjestelmän) epäreiluna, (3) mikäli nämä ryhmät näkevät jonkin toisen kansanosan tai valtion hyötyvän tilanteesta ja (4) mikäli nämä ryhmät uskovat, että rauhanomainen toiminta ei johda mihinkään. Lisäksi muuttoliike kaupunkeihin ja kaupunkien kasvaminen synnyttää urbaania väkivaltaa erityisesti taloudellisesti heikossa suhdanteessa. Kaupunkien nuoret miehet ovat arvaamaton poliittinen voima.

Homer-Dixonin kirja esittää ikävät asiat viileän asiallisesti. Käsitteet määritellään selvästi, ja ilmiöiden väliltä puretaan katteettomia syy-seuraus -suhteita. Homer-Dixon kirjoittaa kiihkottomasti, asiallisesti ja ehkä hieman kuivasti. Kirjassa on useita kaavioita ja noin 60 sivua lähteviitteitä ja huomautuksia. Kirjan kautta monet uutisissa erillisiltä näyttävät asiat alkavat purkautua auki niukkuudesta johtuvaksi ilmiöksi.