Siirry pääsisältöön

Medieval Architecture


Keskiaikaista rakennustyyliä on pidetty tuloksena barbaaristen piirteiden sulautumisesta roomalaiseen tyyliin, mutta pitkään germaanivaltakuntien rakennukset olivat yrityksiä noudattaa myöhäisantiikin roomalaisia esimerkkejä. Holvikattojen puutekaan ei ilmeisesti johtunut teknisistä vaikeuksista tai taitojen katoamisesta vaan halusta noudattaa esikuvia. 

Lukiessani Howard Saalmanin kirjaa Medieval Architecture (1962) ymmärsin viimein, että arkkitehtuuri on ongelmanratkaisua. Tavallaanhan se on itsestäänselvää — tai mitä muutakaan yhtenä inhimillisen neuvokkuuden muotona arkkitehtuuri olisi — mutta maallikkona olen ajatellut rakentamista aina jotenkin mahdollisuuksien kautta. Romaanisen rakennustyylin historiaa kuvaillessaan Saalman punoo toisiinsa tarjolla olleet vaikutteet, perinteen, aikakauden uskonnolliset ja poliittiset ilmiöt sekä erityisesti muutokset kirkon liturgiassa nostaen esiin juurikin ne kysymykset, joihin arkkitehtuuri pyrki muotoilemaan vastauksia.

Euroopassa varhaiskeskiajalla valta ainakin hetkeksi keskittyi keisarin käsiin, jolloin arkkitehtuurista haettiin tukea uuden hallitsijan ja hovin vaikutusvallalle. Kansoja käännytettiin kristinuskoon, roomalaiset jumalanpalvelusmuodot levisivät, ja samaan aikaan heräsi luostarilaitos uudenlaisine tapoineen ja perinteineen. Uudet ajatukset tarvitsivat uusia tiloja. Nämä tavoitteet ja niiden ratkaisut kulkivat ihmisten — hengellisten tilaajien ja maallisten rakentajien — mukana, mikä näyttäytyi vähitellen uudenlaisena tyylinä.

Saalman korostaa liturgian vaikutusta arkkitehtuuriin, ja erityisesti pyhäinjäännösten vaikutus kirkkoarkkitehtuuriin on huomattava: Näille rakennettiin kirkon sivu- ja poikkilaivaan omia sivualttareita, jotta ihmiset pääsisivät lähelle reliikkejä ja jotta toisaalta vierailijoiden liikenne ei häiritsisi palvelusmenoja. Haudoilla vieraileville rakennettiin kryptaan johtavia portaikkoja ja käytäviä samasta syystä. Kirkko rakennuksena alkoi heijastella laajempaa kosmosta, kun alttarit alkoivat muodostaa hierarkioita. Vuoden mittaan menoja järjestettiin ajankohtaan sopivan pyhimyksen alttarin ääressä. 

Samalla, kun kirja tarjoaa yleiskuvan romaanisen tyylin kehityksestä, kerronta ajoittain nyökkää poikkeamien suuntaan. Kiinnostavia esimerkkejä ovat esiromaaniset ja periferiaan, valtavirtausten ulottumattomiin rakennetut keskiaikaiset kirkot, joiden rakenne ei asetu tuttuun muottiin. Esimerkiksi Espanjan Asturiassa sijaitseva S. Cristina de Lena (kuvassa yllä) portaineen, ahtaine sisätiloineen ja erikoisine kivisine puoliseinineen suorastaan villitsee mielikuvitusta. 

Saalman pitää paksuista seinistä ja pyörökaarista tunnetun tyylin ansiona selkeyttä ja yksinkertaisuutta. Monipuolisista ja ristiriitaisistakin vaikutteista huolimatta massiiviset kiviset rakenteet muodostivat hallitun kokonaisuuden. Sitten yksityiskohdat alkavat lisääntyä, mittasuhteet kasvavat ja selkeys väistyy vähitellen 1100-luvulta eteenpäin, mikä lopulta tunnistetaan gotiikkana. Samalla keskiaikainen yhteiskuntajärjestys kehittyy yksinkertaisesta monisyisemmäksi, ja kaupunkien itsetunto alkaa paisua.

Olen ollut aina kiinnostunut arkkitehtuurista, mutta omistamistani kirjoista olen lähinnä selaillut kuvia lukematta niiden väliin sijoitettua tekstiä. Saalman kirjallaan osoittaa, että se on ollut virhe. Aikakauden ideoiden heijastuminen arkkitehtuuriin on tavattoman mielenkiintoista.

Howard Saalman, Medieval Architecture: European Architecture 600-1200. Prentice-Hall, Lontoo, 1962.
--
Kuvat:
- Ángel M. Felicísimo, S. Cristina de Lena, 2015. (CC BY-SA 2.0/Wikimedia)

Kommentit

  1. Hienoa nähdä että blogisi on vielä hengissä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiitos. Kirjoittamisessa, aivan tyhjänpäiväisessä peukuttamisessakin, lienee jotain vastustamatonta niin, että täällä sitä ollaan. :-)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Novellihaaste 2

Usein sanotaan , että vedenalaiset lomakuvat ovat meribiologialle sitä, mitä kirjabloggaus on kirjallisuuskritiikille. Kuvagallerioissaan koralliriuttojen satumaisen monimuotoisuuden keskellä harrastajasukeltajat nostavat peukalonsa ilmaisemaan tyytyväisyyttä — ja siinä se. Ei puhetta, ei ympäröivää ekosysteemiä jäsentäviä käsitteitä, ei latinankielisiä nimiä; vain peukalo ja regulaattorin puhaltamat kuplat. Moni onkin kysynyt ärtyneenä, miksi paikalle ei lähetetä ammattilaisia. Samaa kysyi tuolloinen kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis lehtikritiikin korahdellessa kuolemaansa joitain vuosia sitten. Miksi ammattikriitikoiden sijaan näkyvyyttä kirjallisuudelle tuovat asiantuntemattomat harrastelijat ja heidän mutuhuttunsa? Hyvä kysymys. Etabloituneet kulttuuriäänet ehtivät — aivan aiheesta — varoittaa myös taitamattomien kirja-arvioiden vaikutuksesta lapsiin ja nuoriin. Sain Variksen kolumnista vuosiksi vettä myllyyni sekä alaotsikon blogiini, mutta en ole pysäht

Vieterilintukronikka

Haruki Murakamin romaanit ovat minulle toistuva ”ongelma”. En osaa (tai uskalla) asettua arvioissani selkeästi jollekin kannalle. Romaanin 1Q84 (2009-2010) [ nipvet ] jälkeen luulin tunnistaneeni teosten heikkoudet ja voivani hylätä kulttuurirelativismini tarpeettomana varovaisuutena, koska Murakami näyttää soveltavan (länsimaisen) kirjallisuuden tekniikoita puutteellisesti. Tämän näkemyksen vallassa aloitin nyt joululahjaksi saamani Vieterilintukronikan (2021). Dickensiläisiin mittoihin yltävä koko — vajaat yhdeksänsataa sivua — herättää epäilyksen, että kirjoittajan tulot ovat perustuneet sivu- tai sanamäärään. Epäilys vahvistui, kun alkupuolen kerronta eteni loivina laineina keskittyen arkisiin askareisiin. Henkilöhahmot olivat toisilleen pohjattoman kohteliaita, ja konfliktit, sikäli kun niitä oli, verhoutuivat myyttisiksi jännitteiksi, jotka pysyivät vieraina myös henkilöhahmoille. Päähenkilöt tarttuivat toimeen, mielipiteisiin ja johtopäätöksiin ulkoisten voimien vallassa. Tek

Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (1/2)

Toisinaan — tai itse asiassa melko usein — kuvittelen itseni kaikkiruokaiseksi lukijaksi. Tämä on kuitenkin vain kuvitelma, koska houkuttelevatkin runokirjat jäävät vuodesta toiseen lukematta. Kun sitten viimein mielivaltainen ulkoa tuleva paine, kuten kirjaston eräpäivä, puuduttaa hetkeksi ennakkoluuloni ja istuttaa minut vastakkain tiiviin tekstin kanssa, symbolisen painimisen jälkeen seuraa toinen, paljon vakavampi mittelö: miten kirjoittaa runoista? Runouden äärellä on vaikea olla paljastamatta taitamattomuuttaan, joten panoksena on paitsi identiteetti myös maine. Miksi runous tuntuu niin vaikealta? Ehdin kirjoittaa tähän kaksi helppoa vastausta päästäkseni varsinaiseen aiheeseen, joka on siis Olli-Pekka Tennilän erinomainen runokokoelma Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (2012), mutta tuo ”vaikeus” kaipaa täsmentämistä. Tai oikeastaan tuo ”vaikeus” ei kaipaa yhtään mitään, vaan kirjoittajana haluan muotoilla sanoiksi runoudesta jotain, mitä tiedän muiden sanoneen ymmärtääkse