Kirjabloggaaminen on uhrikriisi

Keväällä YLE:n radiohaastettelussa kirjallisuuskriitikko Mervi Kantokorven hymähdys kajahti sadoissa kuulokkeissa ympäri Suomen. ”Kirjamaailman vaikutusvaltaisin” ääni kuvasi bloggaajia ”suosittelijoiksi”, jotka pientä lahjaa vastaan tarjoavat kustantajalle näkyvyyttä. Kulttuurikeskustelussa näin karkeita ja vääriä yleistyksiä käytetään poikkeuksetta lyömäaseina. Mielipidettään huoraavaa bloggaajaa ei tarvitse eikä voi ottaa vakavasti.

Nyt kirjamessujen jälkeen kirjablogeissa on virinnyt keskustelua kirjablogien asemasta kirjallisuuskentässä — tai mikä se nyt sitten on (esim. täällä, täällä ja täällä). Kirjaharrastus ei sellaisenaan ole hyvä asia, ellei se istu ulkopuolelta asetettuihin puitteisiin. Grantan äskettäisessä numerossa Riku Korhonen kylvi turhautumistaan vaikeasti tunnistettavan satiirin muodossa henkilöihin käyvin argumentein kuin Yhdysvaltain presidentti. Ammattilaisen laatimat ja painokoneen tai radiolähettimen voimistamat läimäykset tuottavat varmasti mielihyvää, mutta vastaanottajat eivät oikein paini samassa sarjassa. Vai painivatko?

* * *

Mistä siis on kyse? Miksi ammattilaiset vaivautuvat potkimaan omaa yleisöään? Kulttuurikeskustelun voimakkaat ulostulot kertovat reviiriloukkauksesta tai totutun nokkimisjärjestyksen romahduksesta. Joku on siis väärällä paikalla. Kenties siis teknologian tarjoama uudenlainen julkisuus on tehnyt kirjailijoista helppoja maaleja julkisille solvauksille, mikä synnyttää katkeraa voimattomuuden tunnetta. Kenties kirjallisuuskenttä ja siihen kytketyt identiteetit ovat vaikeassa murroksessa, mikä synnyttää katkeraa voimattomuuden tunnetta. Ehkä kirjabloggaajista lähtee samanlainen vastustamaton pehmeä rusahdus kuin etupyörän alle jäävistä etanoista.

Luulen, että kirjabloggaajat, useat heistä kaltaisiani maallikoita, eivät ole tienneet astuneensa keskelle reviiritaistelua tai valmiiksi läänitettyä kirjallisuuskenttää. Vastoin yleistä käsitystä ei ole olemassa samaan aikaan viatonta ja julkista harrastelijoiden kirjallisuuskeskustelua jotenkin ”sivussa” laajemmasta kärhämästä. Julkinen on julkista. Elävä kulttuuri on taistelua.

Ompun käynnistämässä keskustelussa kuvailin kirjablogeja lukijoiden kehittyvänä itsetietoisuutena lukijoina. Kirjat ja niistä kirjoittaminen muuttavat lukijaa — vieläpä eri tavalla kuin pelkkä lukeminen. Bloggaaminen on itsereflektion ja pelleilyn väline minulle, mutta jollekin muulle se on jotain muuta. Esimerkiksi Tuula-Liina Variksen sivallus ”asiantuntemattomasta peukututtamisesta” on kerrassaan oivallinen tiivistys kirjabloggaamisesta. Nyt novellihaasteessa on tarkoitus luodata, mitä tuo peukuttaminen oikein on.

Kirjablogit ovat minusta uusi kirjoittamisen laji, jonka kantokorvet, korhoset ja varikset tulkitsevat joko tarkoitushakuisesti tai tietämättömyyttään huonoksi kirjallisuuskritiikiksi. Heille maailma, jossa tavalliset ihmiset kirjoittavat enemmän, on huonompi kuin se, jossa he kirjoittavat vähemmän. Nyt siis taistellaan siitä, kuka saa olla subjekti. Voiko lukijalla olla nimi? Kuka päättää, mitä kirjabloggaaminen on tai mitä sen annetaan olla?

Kirjablogit ovat myös valtava tavallisten ihmisten lukemista kuvaava aineisto, josta datalähtöinen kirjallisuudentutkimus voisi paljastaa uutta ja mielenkiintoista. Hekumoin ajatuksella, että blogit kokonaisuutena tallentavat aikakaudestamme, kirjallisuudesta, taiteen vastaanottamisesta ja ihmisenä olemisesta enemmän kuin kantokorpien ja korhosten varmasti sinänsä ansiokas ponnistelu. Tietysti kirjablogit tarvitsevat polttoaineekseen kirjoja, joten suhde lienee dialektinen.

 * * *

Perinteisesti maailmaa ovat hallinneet hierarkkiset verkostot. Tietoa ja arvoja on annettu ylhäältä alas ja varallisuutta on koottu alhaalta ylös. Kahdesti historian aikana nämä hierarkkiset rakennelmat ovat järkkyneet nimenomaan vertaisverkostojen kourissa. Kirjapainotaito horjutti hierarkkisten verkostojen valtaa, kun tekstit levisivät kulovalkean tavoin. Samalla niistä tehtävät tulkinnat karkasivat yksinoikeuden piiristä. Euroopassa riehui sitten endeeminen sota vuosisatoja, kunnes hierarkkiset rakenteet rautateineen ja lennättimineen palauttivat järjestyksen.

Toinen vertaisverkostojen murros alkoi 1970-luvulla. Uusi tiedon leviäminen, digitaalinen kommunikaatio ja internetin taikamaailma eivät tuottaneet sellaista tasa-arvoisuuden utopiaa, josta alkuperäiset kehittäjät lapsellisesti haaveilivat. Verkostot ovat mittakaavattomia, dynaamisia ja palkitsevat hyvin epätasaisesti. Netissä verkostoja voi myös helposti valvoa ja manipuloida. Huomattavista ongelmista huolimatta internet on mahdollistanut harrastelijoiden tiedonvaihdon. Nyt se ravistelee kuluttajamarkkinaa.

Vertaisarviot heiluttavat ravintoloiden ja hotellien mainetta. Elokuvastudiot kiroavat Rotten Tomatoes -sivustoa, jonka ylläpitämät katsojien vertaisarviot lyhentävät (erityisesti huonojen) elokuvien elinkaarta entisestään. Taistelussa ihmisten ajasta kirjat ovat samaan tapaan vaikeassa asemassa, koska sivustot, kuten GoodReads ja LibraryThing, kiteyttävät kirjojen vertaisarviot arvosanaksi. Erityisesti valtavirran ulkopuolella huomion voittaminen on yhä vaikeampaa.

Onneksi kehitystä ei ole liian myöhäistä pysäyttää. Taru Väyrynen rohkaisee kirjabloggaajia ”suureen vastuuntuntoon” ja pidättäytymään negatiivisista arvioista. Minusta tämän itsesensuurin ei tarvitsisi koskea pelkästään kirjallisuutta, vaan sen voisi ulottaa koskemaan myös elokuvia, hotelleja, lounasravintoloita, varaosaliikkeitä, matkapuhelinoperaattoreita ja vaikkapa politiikkaa. Kukapa meistä on pätevä arvostelemaan vaikkapa pääministeriä tai sote-uudistusta? Olisi kaikkien kannalta parempi, jos yksityiset pettymykset jäisivät yksityisiksi.

 * * *

Väyrysen vetoomukselle on tietysti helppo nauraa. Itseilmaisu ei voi enää olla kustantamon seulasta selvinneiden yksinoikeus; sellainen oikein sovi demokratiaan. Lukeva yleisö on koulutetumpaa kuin koskaan. Kirjailijoiden ja lukijoiden välinen raja ole monessakaan kohdassa erityisen korkea. Väyrynen on oikeassa siinä, että lukukokemusta pitää pystyä rehellisesti perustelemaan eikä mielijohteille kirjoittaessa pidä antautua  — ellei satu kirjoittamaan Grantaan katkeraa satiiria.

Kirjailijat, kuten Riku Korhonen, toivovat varmaankin tulevansa arvioiduiksi asiantuntevissa käsissä. Toivomus ei ole mitenkään kohtuuton. Tavalla tai toisella me haluaisimme kaikki tulla kuulluiksi, mutta harkitut sanat hukkuvat muiden äänten pauhuun.

Vaihtoehtona itsesensuurille jotkut kirjabloggaajat ovat jättäneet kotimaiset elossa olevat kirjailijat odottamaan niitä asiantuntevampia käsiä — maailmasta ei totisesti puutu kirjoja. Toiset kieltäytyvät kategorisesti arvostelukappaleista, koska niistä tarttuu moraalisia tahroja ja vastavuoroisuuden paineita. Olen kuullut karmivia juttuja blogipostauksiin vaatimuksia huohottavista esikoiskirjailijoista, enkä toivo sellaista kohtaloa kenellekään.
 
Kirjoittamiseen erikoistuminen on varmasti vaikeaa, koska toimeentulo on epävarmaa ja ohutta. Taiteen ja toimeentulon välinen ongelma ei ole muuttunut miksikään Miguel de Cervantesin ajoista. Don Quijotessa (1605) hän loihe lausumahan:

”Jos näytelmät, joita nyt esitetään, sekä ne, joiden aihe on kuviteltu, että historialliset, ovat kaikki tai kaikkien useimmat selvästi mielettömiä sommitelmia, joissa ei ole päätä eikä pasmalankaa, ja jos kaikesta huolimatta ihmisten suuri joukko niitä mielellään kuuntelee sekä hyväksyy että kiittää niitä, vaikka ne ovat kaikkea muuta kuin hyviä, ja jos niiden sepittäjät ja niitä esittävät näyttelijät väittävät, että niiden tulee olla sellaisia, koska ihmisten suuri joukko tahtoo niiden olevan sellaisia, eikä toisenlaisia, että ne, joissa on suunnitelmaa ja joiden toiminnan kehittely noudattaa taiteen vaatimuksia, kelpaavat vain muutamille niitä ymmärtävillä älykkäille henkilöille, kun sen sijaan muut eivät ollenkaan tajua niiden taiteellisuutta, ja että niin muodoin heidän on parempi ansaita elatuksensa tyydyttämällä suurta joukkoa kuin hankkia itselleen suosiota muutamilta harvoilta, niin minunkin kirjani käy samoin, vaikka olen ajatellut pääni puhki yrittäessäni noudattaa mainittuja sääntöjä, ja minä tulen olemaan olemaan kuin entinen räätäli, joka neuloi ihmisille ilmaiseksi pannen vielä langan omastaan.”

Ilolla silti ajattelen, että kirjallisuuden historiassa viihteelliset spedet, kuten vaikkapa Molière ja Shakespeare, ovat toisinaan vieneet voiton kriitikoiden suosimasta ”vakavasta taiteesta”. Nyt itketään romaanin kuolemaa, mutta kuka muistaa epiikkaa?

 * * *

Puhuessaan väkivallasta ja pyhästä René Girard toteaa: ”Kulttuurinen järjestys ei ole itse asiassa mitään muuta kuin organisoitu erojen järjestelmä.” Kieltojen ja tabujen rikkominen madaltaa kulttuurin ylläpitämiä eroja. Erojen katoaminen synnyttää riitaa, jolloin kulttuurinen järjestys järkkyy ja vastavuoroisen väkivallan riski kasvaa. Uhrikriisi on erojen kriisi: puhdistava väkivalta ja siihen liittyvä pyhä ei ole enää mahdollista, koska erot haihtuvat ja ”vastavuoroinen väkivalta työntyy kaikkialle”. Sanailua, epäsopua, symbolista väkivaltaa.

Myyteissä rutot, sodat tai sankarit ovat kulttuurin ylläpitämiä eroja horjuttava kriisi, kun nykyisessä kirjallisuuskentässä se on verkostojen mahdollistava teknologia. Jotkut kirjailijat ja kriitikot syyttävät kirjabloggaajia kulttuuristen erojen (esim. kirjoittaja—lukija) kaatumisesta ja kulttuurisen järjestyksen horjumisesta. Perinteisen suomalaisen kulttuurikentän näkökulmasta kirjabloggaajat rikkovat järjestystä julkaisemalla mielipiteitään puutteellisin tiedoin ja ilman lupaa. Jos kaikki voisivat noin vain kirjoittaa, ei kirjailijuudessa olisi enää mitään pyhää. Mitä mieltä kirjallisuudessa sitten enää on?! Sanailua, epäsopua, symbolista väkivaltaa.

Miten asia sitten korjataan? Kuka on rauhan palauttava sijaisuhri? Ehkäpä meidän riittää odottaa hierarkkisen verkoston heräämistä. Autokratia on hyvässä nosteessa eri puolilla maailmaa.

* * *

Jotain tällaista, mutta parempaa, ajattelin kirjoittaa viime keväänä vastineena Kantokorven hymähdykseen. Sitten huomasin, että blogini heinäkuinen kymmenvuotispäivä olisi erinomainen sauma essehtiväis-blogahtavalle kirjoittelulle. Kesä meni kuitenkin hujauksessa, ja tässä sitä ollaan.

Nipvet: kymmenen vuotta ja neljä kuukautta, 751 asiantuntematonta lausuntoa, runsaasti löytöjä, ystäviä ja ajatelmia.