maanantai 6. marraskuuta 2017

Kirjabloggaaminen on uhrikriisi

Keväällä YLE:n radiohaastettelussa kirjallisuuskriitikko Mervi Kantokorven hymähdys kajahti sadoissa kuulokkeissa ympäri Suomen. ”Kirjamaailman vaikutusvaltaisin” ääni kuvasi bloggaajia ”suosittelijoiksi”, jotka pientä lahjaa vastaan tarjoavat kustantajalle näkyvyyttä. Kulttuurikeskustelussa näin karkeita ja vääriä yleistyksiä käytetään poikkeuksetta lyömäaseina. Mielipidettään huoraavaa bloggaajaa ei tarvitse eikä voi ottaa vakavasti.

Nyt kirjamessujen jälkeen kirjablogeissa on virinnyt keskustelua kirjablogien asemasta kirjallisuuskentässä — tai mikä se nyt sitten on (esim. täällä, täällä ja täällä). Kirjaharrastus ei sellaisenaan ole hyvä asia, ellei se istu ulkopuolelta asetettuihin puitteisiin. Grantan äskettäisessä numerossa Riku Korhonen kylvi turhautumistaan vaikeasti tunnistettavan satiirin muodossa henkilöihin käyvin argumentein kuin Yhdysvaltain presidentti. Ammattilaisen laatimat ja painokoneen tai radiolähettimen voimistamat läimäykset tuottavat varmasti mielihyvää, mutta vastaanottajat eivät oikein paini samassa sarjassa. Vai painivatko?

* * *

Mistä siis on kyse? Miksi ammattilaiset vaivautuvat potkimaan omaa yleisöään? Kulttuurikeskustelun voimakkaat ulostulot kertovat reviiriloukkauksesta tai totutun nokkimisjärjestyksen romahduksesta. Joku on siis väärällä paikalla. Kenties siis teknologian tarjoama uudenlainen julkisuus on tehnyt kirjailijoista helppoja maaleja julkisille solvauksille, mikä synnyttää katkeraa voimattomuuden tunnetta. Kenties kirjallisuuskenttä ja siihen kytketyt identiteetit ovat vaikeassa murroksessa, mikä synnyttää katkeraa voimattomuuden tunnetta. Ehkä kirjabloggaajista lähtee samanlainen vastustamaton pehmeä rusahdus kuin etupyörän alle jäävistä etanoista.

Luulen, että kirjabloggaajat, useat heistä kaltaisiani maallikoita, eivät ole tienneet astuneensa keskelle reviiritaistelua tai valmiiksi läänitettyä kirjallisuuskenttää. Vastoin yleistä käsitystä ei ole olemassa samaan aikaan viatonta ja julkista harrastelijoiden kirjallisuuskeskustelua jotenkin ”sivussa” laajemmasta kärhämästä. Julkinen on julkista. Elävä kulttuuri on taistelua.

Ompun käynnistämässä keskustelussa kuvailin kirjablogeja lukijoiden kehittyvänä itsetietoisuutena lukijoina. Kirjat ja niistä kirjoittaminen muuttavat lukijaa — vieläpä eri tavalla kuin pelkkä lukeminen. Bloggaaminen on itsereflektion ja pelleilyn väline minulle, mutta jollekin muulle se on jotain muuta. Esimerkiksi Tuula-Liina Variksen sivallus ”asiantuntemattomasta peukututtamisesta” on kerrassaan oivallinen tiivistys kirjabloggaamisesta. Nyt novellihaasteessa on tarkoitus luodata, mitä tuo peukuttaminen oikein on.

Kirjablogit ovat minusta uusi kirjoittamisen laji, jonka kantokorvet, korhoset ja varikset tulkitsevat joko tarkoitushakuisesti tai tietämättömyyttään huonoksi kirjallisuuskritiikiksi. Heille maailma, jossa tavalliset ihmiset kirjoittavat enemmän, on huonompi kuin se, jossa he kirjoittavat vähemmän. Nyt siis taistellaan siitä, kuka saa olla subjekti. Voiko lukijalla olla nimi? Kuka päättää, mitä kirjabloggaaminen on tai mitä sen annetaan olla?

Kirjablogit ovat myös valtava tavallisten ihmisten lukemista kuvaava aineisto, josta datalähtöinen kirjallisuudentutkimus voisi paljastaa uutta ja mielenkiintoista. Hekumoin ajatuksella, että blogit kokonaisuutena tallentavat aikakaudestamme, kirjallisuudesta, taiteen vastaanottamisesta ja ihmisenä olemisesta enemmän kuin kantokorpien ja korhosten varmasti sinänsä ansiokas ponnistelu. Tietysti kirjablogit tarvitsevat polttoaineekseen kirjoja, joten suhde lienee dialektinen.

 * * *

Perinteisesti maailmaa ovat hallinneet hierarkkiset verkostot. Tietoa ja arvoja on annettu ylhäältä alas ja varallisuutta on koottu alhaalta ylös. Kahdesti historian aikana nämä hierarkkiset rakennelmat ovat järkkyneet nimenomaan vertaisverkostojen kourissa. Kirjapainotaito horjutti hierarkkisten verkostojen valtaa, kun tekstit levisivät kulovalkean tavoin. Samalla niistä tehtävät tulkinnat karkasivat yksinoikeuden piiristä. Euroopassa riehui sitten endeeminen sota vuosisatoja, kunnes hierarkkiset rakenteet rautateineen ja lennättimineen palauttivat järjestyksen.

Toinen vertaisverkostojen murros alkoi 1970-luvulla. Uusi tiedon leviäminen, digitaalinen kommunikaatio ja internetin taikamaailma eivät tuottaneet sellaista tasa-arvoisuuden utopiaa, josta alkuperäiset kehittäjät lapsellisesti haaveilivat. Verkostot ovat mittakaavattomia, dynaamisia ja palkitsevat hyvin epätasaisesti. Netissä verkostoja voi myös helposti valvoa ja manipuloida. Huomattavista ongelmista huolimatta internet on mahdollistanut harrastelijoiden tiedonvaihdon. Nyt se ravistelee kuluttajamarkkinaa.

Vertaisarviot heiluttavat ravintoloiden ja hotellien mainetta. Elokuvastudiot kiroavat Rotten Tomatoes -sivustoa, jonka ylläpitämät katsojien vertaisarviot lyhentävät (erityisesti huonojen) elokuvien elinkaarta entisestään. Taistelussa ihmisten ajasta kirjat ovat samaan tapaan vaikeassa asemassa, koska sivustot, kuten GoodReads ja LibraryThing, kiteyttävät kirjojen vertaisarviot arvosanaksi. Erityisesti valtavirran ulkopuolella huomion voittaminen on yhä vaikeampaa.

Onneksi kehitystä ei ole liian myöhäistä pysäyttää. Taru Väyrynen rohkaisee kirjabloggaajia ”suureen vastuuntuntoon” ja pidättäytymään negatiivisista arvioista. Minusta tämän itsesensuurin ei tarvitsisi koskea pelkästään kirjallisuutta, vaan sen voisi ulottaa koskemaan myös elokuvia, hotelleja, lounasravintoloita, varaosaliikkeitä, matkapuhelinoperaattoreita ja vaikkapa politiikkaa. Kukapa meistä on pätevä arvostelemaan vaikkapa pääministeriä tai sote-uudistusta? Olisi kaikkien kannalta parempi, jos yksityiset pettymykset jäisivät yksityisiksi.

 * * *

Väyrysen vetoomukselle on tietysti helppo nauraa. Itseilmaisu ei voi enää olla kustantamon seulasta selvinneiden yksinoikeus; sellainen oikein sovi demokratiaan. Lukeva yleisö on koulutetumpaa kuin koskaan. Kirjailijoiden ja lukijoiden välinen raja ole monessakaan kohdassa erityisen korkea. Väyrynen on oikeassa siinä, että lukukokemusta pitää pystyä rehellisesti perustelemaan eikä mielijohteille kirjoittaessa pidä antautua  — ellei satu kirjoittamaan Grantaan katkeraa satiiria.

Kirjailijat, kuten Riku Korhonen, toivovat varmaankin tulevansa arvioiduiksi asiantuntevissa käsissä. Toivomus ei ole mitenkään kohtuuton. Tavalla tai toisella me haluaisimme kaikki tulla kuulluiksi, mutta harkitut sanat hukkuvat muiden äänten pauhuun.

Vaihtoehtona itsesensuurille jotkut kirjabloggaajat ovat jättäneet kotimaiset elossa olevat kirjailijat odottamaan niitä asiantuntevampia käsiä — maailmasta ei totisesti puutu kirjoja. Toiset kieltäytyvät kategorisesti arvostelukappaleista, koska niistä tarttuu moraalisia tahroja ja vastavuoroisuuden paineita. Olen kuullut karmivia juttuja blogipostauksiin vaatimuksia huohottavista esikoiskirjailijoista, enkä toivo sellaista kohtaloa kenellekään.
 
Kirjoittamiseen erikoistuminen on varmasti vaikeaa, koska toimeentulo on epävarmaa ja ohutta. Taiteen ja toimeentulon välinen ongelma ei ole muuttunut miksikään Miguel de Cervantesin ajoista. Don Quijotessa (1605) hän loihe lausumahan:
”Jos näytelmät, joita nyt esitetään, sekä ne, joiden aihe on kuviteltu, että historialliset, ovat kaikki tai kaikkien useimmat selvästi mielettömiä sommitelmia, joissa ei ole päätä eikä pasmalankaa, ja jos kaikesta huolimatta ihmisten suuri joukko niitä mielellään kuuntelee sekä hyväksyy että kiittää niitä, vaikka ne ovat kaikkea muuta kuin hyviä, ja jos niiden sepittäjät ja niitä esittävät näyttelijät väittävät, että niiden tulee olla sellaisia, koska ihmisten suuri joukko tahtoo niiden olevan sellaisia, eikä toisenlaisia, että ne, joissa on suunnitelmaa ja joiden toiminnan kehittely noudattaa taiteen vaatimuksia, kelpaavat vain muutamille niitä ymmärtävillä älykkäille henkilöille, kun sen sijaan muut eivät ollenkaan tajua niiden taiteellisuutta, ja että niin muodoin heidän on parempi ansaita elatuksensa tyydyttämällä suurta joukkoa kuin hankkia itselleen suosiota muutamilta harvoilta, niin minunkin kirjani käy samoin, vaikka olen ajatellut pääni puhki yrittäessäni noudattaa mainittuja sääntöjä, ja minä tulen olemaan olemaan kuin entinen räätäli, joka neuloi ihmisille ilmaiseksi pannen vielä langan omastaan.”
Ilolla silti ajattelen, että kirjallisuuden historiassa viihteelliset spedet, kuten vaikkapa Molière ja Shakespeare, ovat toisinaan vieneet voiton kriitikoiden suosimasta ”vakavasta taiteesta”. Nyt itketään romaanin kuolemaa, mutta kuka muistaa epiikkaa?

 * * *

Puhuessaan väkivallasta ja pyhästä René Girard toteaa: ”Kulttuurinen järjestys ei ole itse asiassa mitään muuta kuin organisoitu erojen järjestelmä.” Kieltojen ja tabujen rikkominen madaltaa kulttuurin ylläpitämiä eroja. Erojen katoaminen synnyttää riitaa, jolloin kulttuurinen järjestys järkkyy ja vastavuoroisen väkivallan riski kasvaa. Uhrikriisi on erojen kriisi: puhdistava väkivalta ja siihen liittyvä pyhä ei ole enää mahdollista, koska erot haihtuvat ja ”vastavuoroinen väkivalta työntyy kaikkialle”. Sanailua, epäsopua, symbolista väkivaltaa.

Myyteissä rutot, sodat tai sankarit ovat kulttuurin ylläpitämiä eroja horjuttava kriisi, kun nykyisessä kirjallisuuskentässä se on verkostojen mahdollistava teknologia. Jotkut kirjailijat ja kriitikot syyttävät kirjabloggaajia kulttuuristen erojen (esim. kirjoittaja—lukija) kaatumisesta ja kulttuurisen järjestyksen horjumisesta. Perinteisen suomalaisen kulttuurikentän näkökulmasta kirjabloggaajat rikkovat järjestystä julkaisemalla mielipiteitään puutteellisin tiedoin ja ilman lupaa. Jos kaikki voisivat noin vain kirjoittaa, ei kirjailijuudessa olisi enää mitään pyhää. Mitä mieltä kirjallisuudessa sitten enää on?! Sanailua, epäsopua, symbolista väkivaltaa.

Miten asia sitten korjataan? Kuka on rauhan palauttava sijaisuhri? Ehkäpä meidän riittää odottaa hierarkkisen verkoston heräämistä. Autokratia on hyvässä nosteessa eri puolilla maailmaa.

* * *

Jotain tällaista, mutta parempaa, ajattelin kirjoittaa viime keväänä vastineena Kantokorven hymähdykseen. Sitten huomasin, että blogini heinäkuinen kymmenvuotispäivä olisi erinomainen sauma essehtiväis-blogahtavalle kirjoittelulle. Kesä meni kuitenkin hujauksessa, ja tässä sitä ollaan.

Nipvet: kymmenen vuotta ja neljä kuukautta, 751 asiantuntematonta lausuntoa, runsaasti löytöjä, ystäviä ja ajatelmia.

41 kommenttia:

  1. No mutta hupsista, nyt on tinkimätön ja verraton meno tässä pohdinnassasi. Aplodit tälle kirjoitukselle ja onnea 10 bloggausvuodesta ja monia vuosia lisää!

    Itselläni tulee (tai taitaa olla jo tullutkin) neljä vuotta täyteen. "Asiantuntemattomia lausuntoja" taitaa olla noin 500.

    Kun palautetta tulee ns. korkeammalta taholta niin itse teen niin, että mietin sanotun suhteessa omaan bloggaamiseeni ja katson, mitä sellaista siinä on, josta voisin ottaa opikseni. Yritän tehdä tämän kiihkottomasti, mutta en siinä ollenkaan aina onnistu, vaan asia saattaa vaatia pientä prosessia, kuten toisinaan sitä, että prosessointi tapahtuu bloggauksen myötä. Sinänsä on ihan positiivista, että blogikirjoitteluun reagoidaan. Aina se jostain kertoo ....

    Esim. Taru Väyrysen näkemys, että ei pitäisi kirjoittaa negatiivisesti suomalaisista kirjoista, koska se syö kirjailijan toimeentuloa on minusta hyvinkin pohdinnan arvoinen. Tottahan se on, että joku teos saa kenties vain yhden kirjoituksen osakseen, jolloin negan merkitys korostuu kohtuuttomasti. Mikä sitten on ratkaisu? En tiedä.

    Haluaisin uskoa, että mitä enemmän kirjoista puhutaan ja mitä enemmän kirjakeskustelua on, sitä varmemmin sataa lukemisen laariin.

    Blogit ovat jo ottaneet niin paljon tilaa kirjallisuuden pesäpallokokentältä, eikä niitä sieltä enää voi vilttiketjuun syrjäyttää. Jokainen miettiköön suhdetta omaan mailaansa ja räpyläänsä. Mistä kannattaa ottaa koppi ja minkä antaa mennä laittomaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Tästähän saisi ala-asteelle tai -kouluun koetehtävän: Henkilö A kirjoittaa noin 75 blogipostausta vuodessa ja on kymmenessä vuodessa kirjoittanut 750 postausta. Henkilö B kirjoittaa 125 blogipostausta vuodessa, joista neljässä vuodessa tulee yhteensä 500 postausta. Kuinka monta vuotta menee, että B:n kirjoittamien viestien yhteismäärä ylittää A:n viestien yhteismäärän? Kuinka monta viestiä A ja B ovat tuolloin kirjoittaneet? :-)

      Taru Väyrynen muotoili asiansa ehkä hieman huonosta kulmasta. Asia on sinänsä samansuuntainen sama kuin, mitä kritiikkikurssilla sanotaan: julkaistujen arvioiden takana pitää pystyä rehellisesti seisomaan.

      En ehdi osallistua lukuhaasteisiin tai tempauksiin aivan niin paljon kuin ehkä haluaisin, mutta yksinäisen harrastuksen karnevalisoinnissa kirjabloggaus on tehnyt paljon hyvää... kaiken muun hyvän lisäksi.

      Epäilen hieman väitteitä kirjallisuuden empatiaa vahvistavista ominaisuuksista. Kirjoittaminen sen sijaan aivan varmasti terästää itsehillintää. :-)

      Poista
    2. Viisi vuotta, jolloin kumpikin on kirjoittanut 1125 postausta.
      (Joo, oli pakko laskea).

      Poista
    3. Sitten joko puhutaan jakaumista ja siirrytään todennäköisyyslaskentaan, tai pidetään tuotanto vakiona. En laskenut omiin viesteihini kuin kirja- tai novelliarviot. Muista kirjoituksia on kymmenisen.

      Viiden vuoden päästä meillä on siis postaustreffit jossain 1125 tietämissä. Osuukohan siihen paikalle muita? :-)

      Poista
    4. Laitan jo kalenteriini ylös ja hälytyksen myös. Näitä treffejä en missään tapauksessa halua jättää väliin. :D

      Poista
  2. Hyvää blogisyntymäpäivää näin jälkijunassa. Matka on varmasti ollut pitkä, mutta antoisa.
    Ja kyseinen keskustelu, mitä nyt on käyty, on mielestäni ihan hyvää puolin ja toisin. Eli kissa on nyt nostettu pöydälle. Tuleepahan ainakin selväksi, että julkisesti sanottu on sitä aina ja yritys muuttaa sitä on vaikeampaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiitos. Pidin joskus itseäni ahkerana lukijana, mutta näissä piireissä luulot karisevat.

      Kirjoittamisen (ja teksteihin palaamisen) kautta luetuista kirjoista säilyy kohtalaisen hyvä muistikuva. Jotkut kirjoitukset jäsentävät elämää samalla tavalla tavalla kuin työpaikat tai asunnot. "Niin se eli sinä-ja-sinä vuonna, kun luin ..."

      Toisaalta tässä päivänä eräänä luin jotain tekstiä, enkä osannut sanoa, oliko se minun kirjoittamaani vai ei. Epävarmuus ja omituinen tuttuus jatkui muutaman kappaleen. Kirjoittaja oli sitten Pirjo Hassinen. :-)

      Poista
  3. Onpa pitkälle pohdiskeltu kirjoitus. Kiitos Juha ja onnnittelut pitkästä bloggausurasta!

    Rikotusta hierarkiasta tuli mieleen vielä kirjailijoiden rooli blogimaailmassa. Joillain kirjailijoilla on oma blogi ja jotkut heistä käyvät myös keskustelemassa, kun omasta kirjasta kirjoitetaan, kun taas toiset pitävät visun eron blogeihin ja tapaavat lukijoita vain kirjaesittelytilaisuuksissa.

    Itse olen ottanut sen linjan, etten ota vastaan yhtään arvostelukappaletta. Olen saanut varsinkin pienkustantamoilta tai kirjailijalta itseltään pyyntöjä arvostella esikoiskirja. En tunne kiinnostusta tuollaiseen työltä tuntuvaan tehtävään.
    Sen sijaan "löytöjä, ystäviä ajatelmia..." -linja houkuttelee kirjoittamaan ja kommentoimaan yhä uudelleen.

    Minulla on uusin Granta, mutta Riku Korhosen mäiskintä on vielä lukematta. Sen verran olen vilkaissut, että siellä hän arvostelee rinta rinnan niin kirjallisuustoimittajia kuin bloggareitakin. Millä sävyllä, pitää tutkia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Olen itsekin jarrutellut noiden arvostelukappaleiden kanssa lähinnä siitä syystä, että lukemista ja erilaisia keppihevosia on hyllyt ja nurkat täynnä. (Janet Framen novellikokoelman "The Daylight and the Dust" löysin muuten digitaalisena.)

      Vauhtia parantaakseni olen pohtinut uuden nojatuolin hankkimista. Sellaisen, jossa on mukava istua mutta jossa ei nukahda.

      Poista
  4. Onnittelut täydestä kympistä. Yleistäminen on juuri asia, jota ei kannattaisi tehdä. Muutaman yön nukuttuani, ja vielä Grantaa lukemattomana, olen ajatellut pyrkiä kymmeneen blogivuoteen, jäljellä on runsaat kolme vuotta.
    Eihän mikään koskaan muutu, jos keskustelua ohjataan ylhäältä päin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Toivottavasti tasaluku tulee sielläkin täyteen. Kolme vuotta kuluu jatkuvasti nopeammin.

      Kun jossain vaiheessa alkoi kirjabloggaaminen vähän puuduttaa, niin yksittäisistä novelleista kirjoittaminen toi mukavaa piristystä. Novelli sieltä, toinen täältä. Eksoottinen buffet.

      Poista
    2. Luen hiljalleen Decameronea :)

      Poista
    3. Siinä on itsessään eksoottinen buffet. :-)

      Poista
  5. Hyvä teksti.
    Suhtauduin varauksella esittämääsi kirjablogien _määrittelyyn_ yrityksenä muodostaa omakuvaa lukijana, vaikka se eittämättä tapaa muodostua vähintäänkin sivutuotteena ja on osa orgaanisesti kehittyvää blogia.

    Reviireistä olen taas tavallaan ollut koko ajan tietoinen, ihan ensimmäisissä postauksissani olin jo ottanut position joka oli perinteisen kritiikin ja muun kirjallisuuskeskustelun katveessa, ja sittemmin ihan viimeisiin postauksiin asti olen nostanut esiin identiteettipolitiikkaa. Ja siihen tässä matoisessa maailmassa tapaa liittyä kamppailua...
    Ei se mitään, mitäs hävittävää minulla olisi, voitettavaa kyllä on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, määrittelyksi siinä on liikaa innostusta yhteen suuntaan. Peruuttelinkin tuossa "kuvailemiseen" ja kaiken suhteellisuuteen. Kirjabloggaamiseen on monia hyviä syitä. Tällainen vouhottaminen on yksi muiden joukossa.

      Heräsin identiteettikysymyksiin vasta viisi-kuusi vuotta sitten. Sitä ennen kaikki oli helpompaa.

      Poista
  6. Aplodit täältäkin! Nautittavaa luettavaa, terävä kynä.

    VastaaPoista
  7. Onnea! Toivon lukevani tekstejäsi vielä monta vuotta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti. Lukupinossa on vielä tavaraa ja kaikenlaista projektia pukkaa tuolta työpöydältä, että eiköhän tämä jatku. Eikä sitä ehkä osaa enää vain lueskella.

      Tuo yllä mainittu laskelma 1125 postauksesta, joka ei siis perustu sinänsä mihinkään, alkaa synnyttää paineita jo nyt. Äh. :-)

      Poista
  8. Oikein hyvää pohdintaa, ei voi muuta sanoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Mainitsemasi reseptioestetiikka muhii nyt tuolla takalevyllä. Ehkä siitä irtoaa sanoja, joilla voi sitten kuvata omaa epätoivoaan. :-)

      Poista
  9. Lähden siitä, että taideteoksesta saa kuka tahansa lausua mielipiteensä. Ja hotelleista ja autoista ja pyykkitelineistä ja nyhtökaurasta jne. Hyvä silti jos malttaa olla sanomasta kovin asiattomia. Jos ei jostakin tykkää, niin sen saa kyllä sanoa.

    Eikä kukaan voi sekoittaa ammattilaisen laatimaa kritiikkiä ja minun sepustuksiani toisiinsa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä, enkä suosittele Väyrysen pidättyvyyttä. Julkaiseminen tuo mielipiteeseen hieman vastuuta. Itse tosin torjun odotukset heti blogin otsikossa ja alaotsikossa. :-)

      Poista
  10. Onnittelut kympistä ja tämän kirjoituksen napakympistä :)
    Olen tämän kiinnostavan keskustelun aikana pohtinut myös sitä, kenelle annetaan keskustelussa tilaa ja kenen mielipiteet korostuu. Tuntuu siltä, että nämä muutamat räksyttäjät ovat saaneet monet varpailleen, vaikka oman kokemukseni mukaan valtaosa kirjallisuuspiireistä näyttäisi suhtautuvan positiivisesti meihin bloggaajiin. Sain jopa yhdeltä esikoiskirjailijalta messuilla spontaanin halauksen, vaikka kirjoitin hänen kirjastaan aika kriittisen jutun ja se on toistaiseksi ainoa mitä siitä kirjasta on kirjoitettu ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kysymys näkyvyydestä ja tilasta on todella erinomainen pointti. Omat, toki vähäiset kokemukseni kirjailijatapaamisista kirjabloggaajana ovat olleet erittäin myönteisiä. Väkeä on ollut paikalla sopivasti jouhevaan keskusteluun saman pöydän ääressä ilman, että syntyy on luento tai mainostilaisuus.

      Kaikkia asiantuntematon innostus ei tietenkään miellytä. Asenteisiin ja ennakkoluuloihin törmää myös kirjaharrastajien parissa.

      Poleemisen kirjoittelun äärellä joutuu selittämään asioita itselleen. Mitä tämä on, mitä minä teen? Miksi se on minulle tärkeää? Miten se liittyy siihen, mistä tuo toinen on tuohtunut? Taiteeseen ja taidekeskusteluun kait kuuluu tällainen identiteettien ravistelu.

      Poista
  11. Haluan myös uskoa Kirjaluotsin Tiinan kommenttiin, että taas kerran räyhäävin otsikko on saanut eniten näkyvyyttä ja asetellut keskustelun suunnan kun muut, ja toivottavasti suurempi osa kirjailijoista ei näe bloggaajia minään uhkana vaan kirjallisuuden ystävinä ja omina lukijoinaan.

    Paljon onnea ja pitkää ikää asiantuntemattomille peukutuksillesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoitukseni on vastine kirjablogien aktiiviseen väärinkäsittämiseen. En oikeastaan ota kantaa väärinkäsittämisen laajuuteen.

      Keskitien kommenteista saa harvoin otsikoita, eikä niihin viitsi reagoida. :-)

      Poista
  12. Samalla kun olen "samaa mieltä", että Kantokorpi on väärässä, tämä(kin) keskustelu jotenkin henkii niin suloista samanmielisyyttä, että ehkäpä Kantokorpi sitten on osittain oikeassa. On siis Kantokorven porukan kupla ja tämä kirjabloggaajien kupla - kuplan seinämän läpi näkyy mutta sitä ei voi puhkaista. Tällöin tärkeintä on kuka sanoo eikä se mitä sanotaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyösti, pointtisi on hyvä. Blogistaniasta pitkälti puuttuu meidän bloggareiden keskinäinen kriittinen keskustelu. Olen välillä yrittänyt, mutta siihen liittyy tiettyjä ongelmia.

      Voidaan myös miettiä, miten paljon on järkeä jotain tiettyjä yksittäisi lauseita lähteä eskaloimaan (ja olen kyllä sitä tehnyt itsekin, ottanut ns. keskustelun pohjaksi)

      Poista
    2. Kaikki elävät kuplassa, koska kaikessa kokemuksessa näkökulma. Kupliin vetoaminen tai niiden vertailu on minusta kohtelias ad hominem.

      Kyösti, olet joka tapauksessa oikeassa. Tämä ei ehkä ole oikeastaan keskustelu, koska siitä puuttuu vastapuoli. Vasta ajatusten rajakohdassa syntyy jotain.

      Poista
    3. Keskinäisen kriittisen keskustelun ohella tarvittaisiin myös eri ryhmien välistä kriittistä keskustelua, nyt tämä menee vähän tähän tyyliin että joku sanoo blogeista jotain ja siihen esitetään vasta-argumentti tai useampi, mutta usein epäselväksi jää onko ensimmäisen kommentin sanoja nähnyt niitä vasta-argumentteja, reagointia ei välttämättä ole eikä ainakaan jatkokeskustelua.

      Samoin blogeissa saatetaan kyseenalaistaa joitain lehtikritiikin elementtejä (aloitetaan nyt vaikka kyvystä tai halusta reagoida lehtialan murrokseen muullakin kuin käsienvääntelyllä, voivottelulla ja toiveajattelulla) ja siihen saattaa joku kirjailijakin reagoida mutta ei siitäkään mitään keskustelua synny, asianomaiset välttelevät aiheeseen tarttumista...

      Poista
  13. Kuulostaa että suomalainen kirjallisuuskenttä korisee kuuluisan digitaalisaatioaallon käsittelyssä. Oma kirjamakuni ei pahemmin liipase läheltä suomalaisia kirjailijoita, poislukien tietokirjallisuus. Arvostelukappaleet? Who cares. Lopputulos ratkaisee aina. Bloggaaminen omalla osallani on työn tuoman rutiinin jatkoa, ja toivottavasti osasin joskus kirjoittaa paremmin. Koko keskustelu kirjallisuuskentästä vs blogistania kuulostaa enemmänkin absurdilta huumorilta ja mieleen tulee aina osuva Ismo Alangon "Kun Suomi Putos Puusta" -kappale. 10 vuotta täynnä? Kiesus, ei muuta kuin lisää kirjoja roviolle ja keula kohti tulevaisuutta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Keskustelu on absurdia mutta samalla hyvin vakavaa. :-)

      Eteenpäin! Ei saa jäädä kirjastoon makaamaan!

      Poista
    2. Itselleni syntyy joka kerta, kun kirjabloggaajia vastaan "hyökätään", se tunne, että kirjallisuuskriitikot pelkäävät sitä, että "ammattitaidottomat" lukijat saavat liikaa valtaa. Oman ammatin integriteetin suojaaminen on tietysti ymmärrettävää, mutta bloggaajat voivat silti rauhassa "vetää omaa linjaansa". Itse en koskaan postaa kirjoista vain kritiikin näkökulmasta vaan yhdistelen kirjan minussa herättämiä asioita ja tunnelmia johonkin muuhun lukemaani tai näkemääni jne. On helpompaa olla tällainen "lifestyle"-bloggari, silloin kirjapostauksenikaan eivät (toivottavasti) herätä niin suurta paheksuntaa :)

      Poista
    3. En usko, että paheksunta on voimakasta tai ainakaan laajaa, vaikka se on toistuvaa. Itse reagoin sen esittämään kirjabloggaamisen määritelmään ja paheksunnan "loogilliseen" rakenteeseen. Sen laajuudesta en tiedä mitään, enkä oikeastaan välitä... ainakaan niin kauan kuin kirjabloggaaja on selkeästi altavastaaja.

      Ehkä ihmiset, joiden identiteetti kiinnittyy kirjoittamiseen ja merkitysten tuottamiseen, kokevat harrastelijoiden äänekkään pulinan häiritsevänä. Mutta kirjoitustaidon opettaminen johtaa helposti siihen, että ihmiset alkavat käyttää sitä.

      Tuskin mikään — paitsi ehkä maantiepyöräily — tuottaa suurempaa nautintoa kuin lukeminen ja ennen kaikkea itsensä pakottaminen pohdiskelemaan luettua.

      Poista
  14. Olen ratkaissut uhrikriisin. En ole enää kirjabloggari, vaan ihminen, joka kirjoittaa kirjoista. Näin mikään bloggareista sanottu ei koskea mua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ongelmaa voi väistellä monin tavoin, kuten kreikkalaiset tragediat osoittavat, mutta uhrikriisi ratkeaa vasta sijaisuhrin kautta. Tosin valtion väkivaltamonopolin piirissä kaikki rituaalit vääristyvät, sanoo Girard. Katsotaan, miten hyvin itsenäisyysjulistuksesi kantaa. :-)

      On vaikea nähdä kirjabloggaamisessa mitään pahaa tai väärää. Siten hieman nautin etabloituneiden tahojen pisteliäistä kommenteista. Ne antavat identiteetin ja päämäärän. Kantokorpi on tässä suhteessa aivan loistava.

      Kirjablogit ansaitsevat tietysti kritiikkiäkin, mutta minun nähdäkseni ensin pitää tapella, mitä ne ovat ja mistä kulmasta niitä luetaan.

      Poista
  15. Eipä ole mitään lisättävää mainioon kirjoitukseesi, mutta syntyi pakollinen tarve ilmoittaa, että kiitos tästä!

    VastaaPoista

O niin kuin oikeus

Kun entisen aviomiehen (so., ensimmäisen entisen aviomiehen) pienvaraston sisältö päätyy huutokaupattavaksi maksamattomien laskujen vuoksi,...