maanantai 25. helmikuuta 2008

How Fiction Works

James Wood, How Fiction Works. Jonathan Cape, London, UK, 2008.

Kirjallisuuden professori James Wood on toiminut pitkään kriitikkona ja julkaissut muutaman kokoomateoksen. How Fiction Works analysoi fiktion eri alueita ja niiden suhdetta realismiin. Wood käsittelee alueita useiden kirjailijoiden teosten kautta, mutta James, Flaubert ja Bellow ovat näkyvillä muita enemmän. Kirja onnistuu tuomaan asiansa esiin olematta raskas tai vaikealukuinen. Wood avaa maallikolle uuden tason vanhoista kirjoista. Kirja ei ole siinä mielessä niinkään kirjoittamisesta kuin lukemisesta.

Heti alusta Wood ottaa lukijansa otteeseen. Miten fiktiota kerrotaan? Vaihtoehtoja on periaatteessa kaksi: ensimmäisessä tai kolmannessa persoonassa. Kolmas persoona on auktoriteetti, mutta aina ei ole selvää kuka puhuu. Vapaa epäsuora tyyli kuljettaa kerrontaa henkilöhahmojen kautta. Esimerkki Henry Jamesiltä kääntyy Woodin käsissä monitasoiseksi vyyhdeksi, jossa "virallinen" kerronta, hahmojen kerronta ja hahmojen omat näkemykset punoutuvat toisiinsa. Teksti on yhtäältä kirjailijan ääntä ja toisaalta hahmojen ääntä. Ei ole aina selvää, kuka puhuu.

Woodin voi sanoa suitsuttavan Flaubertia, joka on ensimmäinen modernin realismin edustaja. Flaubertin havainto poukkoilee pitkin katuja ja ihmisseurueita poimien yksityiskohtia sieltä täältä ikään kuin kutoen realistisen kuvan "todellisuudesta". Lukijan havainto kiinnittyy siihen, mitä Flaubert kertoo, eikä siihen, mitä hän jättää kertomatta. Yksityiskohtien ajallinen vaihtelevuus (time-signature) avaa jälleen uuden tason kerronnassa: kirjailija pakottaa lyhyt- ja pitkäkestoisia tapahtumia lähelle toisiaan ikään kuin luomaan kontrastia. Se luo realistisen ja samalla keksityn todellisuuden.

Yksityiskohdilla kirjailija voi tuoda esineisiin, kokemuksiin ja tapahtumiin - paremman sanan puutteessa - substanssia (thisness). Yksityiskohta voi tehdä kengän soljesta todellisemman, koska se on tanssilattioiden vahan kellastamaa. Liikkuminen ylimalkaisuuden ja liiallisen tarkkuuden välillä leikkii lukijan odotuksilla. Todellisuuden tunne syntyy irrelevanttien (Barthes) yksityiskohtien vyörystä. Wood jatkaa lukijan osallistumiseen avointen yksityiskohtien tulkinnassa.

Miten fiktiiviset henkilöhahmot ovat todellisia? Wood vastustaa näkemystä, ettei fiktiivisistä hahmoista voi sanoa mitään mielekästä. Henkilöhahmot ovat havainnon kohde siinä missä todellisetkin henkilöt. Kukaan ei pidä itseään fiktiivisenä. Mitä henkilöhahmot sitten ovat? Wood tutkii monen kirjailijan hahmoja ja tuntuu esittävän, että hahmojen elinvoima nojaa lukijan odotuksiin merkityksestä: se, mitä hahmo tekee, on jotenkin merkittävää. Draama, kerronnan eheys tai uskottavuus ovat vähemmän tärkeitä.

Voidakseen tuoda esiin sisintään henkilöhahmot tarvitsevat jonkun, jolle osoittaa ajatuksensa. Raamatun Daavid puhuu Jumalalle, Macbeth ääneen itsekseen (yleisölle), ja Raskolnikovin kohdalla lukija korvaa Daavidin Jumalan ja Macbethin yleisön. Raskolnikov ei varsinaisesti esiinny vaan hoippuu ja heiluu ristiriitaisena itsekseen itselleen.

Kerronnan kieli on yksinkertaista. Kirjoittajat käyttävät samoja sanoja kuin kaikki muutkin. Virkkeillä on rytmi. Virkkeillä on merkitys. Silti sanojen ja niiden kantaman merkityksen välille syntyy hyvissä käsissä jännite, jota pysähtyy ihailemaan.

Miten siis fiktion todellisuus syntyy? Barthesin mukaan realismi ei viittaa todellisuuteen, eikä todellisuutta voi kuvata realistisesti. Realismi on joukko tapoja (todellisuuden kielioppi), joihin olemme niin tottuneita, ettemme enää näe niitä. Wood nimeää nämä tavat kaupalliseksi realismiksi, joka on Flaubertista polveutuvaa tarinan kerrontaa. Se on tehokasta ja menee kaupaksi. Se tyytyy kuvaamaan sinänsä samantekeviä havaintoja todellisuutensa tueksi. Woodin mukaan kaikki kirjallisuus on konventionaalista, mutta siitä ei mitenkään välttämättä seuraa, ettei fiktio voi koskaan kuvata mitään todellista tai viitata mihinkään todelliseen. Fiktion todellisuus kokoaa itsensä toistosta: toisiinsa liittyvät virkkeet kutovat maailman. Mistä tahansa tekniikasta tai keinosta tulee konventio toiston kautta, mutta se ei tee siitä epätodellista.

Fiktio ei edellytä uskomista vaan kuvittelemista, ja silloin roikutaan Aristoteleen mimesiksen suostuttelevuuden varassa. Silloin sisäinen koheesio ja uskottavuus painavat enemmän kuin korrespondenssin tarkkuus. Wood päätyy pohtimaan - vaikka ei sitä suoraan sanokaan - Heideggerin linjoilla, että teoksessa tapahtuu 'totuus'. Wood kutsuu sitä elämällisyydeksi tai elämyydeksi (lifeness).

Wood ei varsinaisesti tee johtopäätöksiä. Hän on lukija muiden joukossa. Sen sijaan hän poukkoilee väljästi rajatuissa luvuissa havainnosta ja kirjailijasta toiseen avaten fiktiosta kerroksia, joita maallikko ei ole osannut lukea tekstistä ulos. Näiden tasojen esiin manaaminen vaatii tottumattomalta hidasta lukutekniikkaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti