perjantai 26. joulukuuta 2008

CIA: Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun historia

Tim Weiner, CIA: Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun historia. Alkuteoksesta Legacy of Ashes: The history of CIA (2007) kääntänyt Mika Tiirinen. Otava, Keuruu, 2008.

Yhdysvaltalainen Tim Weiner on toiminut New York Times -lehden toimittajana vuodesta 1993. Hänelle myönnettiin Pulitzer-palkinto vuonna 1988 Pentagonin ja CIA:n salaisen rahaliikenteen raportoinnista ja vuonna 2007 National Book Award -palkinto CIA:n historiateoksesta, jonka Otava on kustantanut suomeksi kohtuu pian alkuteoksen julkaisun jälkeen. Vaikka näiden poleemisten aiheiden luulisi olevan hyvässä myötätuulessa epäonnistuneen ulkopolitiikan jälkeen, ovat ne sitä journalismia, joka on demokratian toiminnan yksi perusedellytys.

Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA perustettiin toisen maailmansodan jälkeen kahta tarkoitusta varten: ensiksikin keräämään ja analysoimaan tarpeellinen tiedustelutieto ja toiseksi organisoimaan tai tekemään hämäriä operaatioita Yhdysvaltain etujen ajamiseksi maan rajojen ulkopuolella. Ensimmäisen parinkymmenen vuoden ajan CIA:n keskeisiä virkoja miehittävät toisen maailmansodan reippaat veteraanit, joiden toiminnan painopiste palvelee ensisijaisesti jälkimmäistä tarkoitusta. Aseita, rahaa, vakoojia ja vallankumouksellisia pudotetaan rautaesiripun taakse ja Kiinaan, mutta kaikki jäävät kiinni ja ammutaan. Poliittisia salamurhia ja vallankumouksia saadaan toki aikaan, mutta niiden tarjoamat lyhyen tähtäimen voitot tulevat pitkällä tähtäimellä hyvin kalliiksi (Iran, Vietnam, Irak, Afganistan, Guatemala, Nicaragua, Libanon, Kreikka, Chile).

Tiedustelutoiminta ulotettiin myös omiin kansalaisiin "kansallisen turvallisuuden nimissä". Kansalaisten posteja oli luettu jo 1950-luvulla, mutta Vietnamin sodan aikaan CIA soluttautui rauhanliikkeeseen, kuunteli ja varjosti aktivisteja. Presidentti Nixonin aikana tiedustelutoiminta politisoitui, ja tiedustelutuloksia alettiin muuttaa vallitsevan politiikan mukaisiksi.

Weinerin esitys nojaa julkisiksi tulleisiin CIA:n dokumentteihin ja haastatteluihin, ja tulos muistuttaa parodiaa. CIA:n historia vaikuttaa epäuskottavalta, koska CIA tuntuu olevan tietämätön, väärässä tai myöhässä kaikkien merkittävien poliittisten tapahtumien osalta. Miten mikään organisaatio voi olla toistuvasti niin täysin väärässä? Ongelmat olivat toki tiedossa jo Eisenhowerin aikana, mutta yksikään presidentti tai johtaja ei onnistunut korjaamaan niitä. Yllättävää ei ole CIA:n sotkeutuminen lähes kaikkiin kriiseihin sodan jälkeen, vaan kategorinen kyvyttömyys. Ilmeisesti CIA oli oman ideologiansa vanki: sillä oli kuva maailmasta ja erityisesti Neuvostoliitosta, ja tiedot, jotka eivät sopineet tähän kuvaan, haudattiin. Kylmän sodan maailmassa CIA:lla on hyvin paljon rahaa, eikä suuri budjetti ole missään tai koskaan lisännyt järjen käyttöä. Niinpä päätöksiä tehdään pelkkien oletusten tai vahvistamattomien tietojen pohjalta. Oma tiedustelu on heikkoa. Muun maailman tiedustelupalvelut harhauttavat kieliä, paikallista politiikkaa ja tiedustelutoimintaa heikosti taitavia amerikkalaisia väärällä tiedolla ja kaksoisagenteilla. Vuonna 1979 iranilaiset vallankumoukselliset ovat suorastaan loukkaantuneita maahan lähetetystä historiaa ja kieltä osaamattomasta nuoresta johtajasta, jonka he ottavat panttivangiksi.

Siellä täällä johtajien kommenteissa ja raporteissa vilahtaa sisäisen demokratian ja ulkoisen imperialismin yhteensovittamisen ongelma. Valehteluun, petokseen ja väkivaltaan perustuva tiedustelupalvelu ei toimi oman maansa ihanteiden mukaisesti. Kansan (tai edustajiston) valitsemia johtajia (Arbenz, Mosaddeq, Allende) syrjäytetään eri puolilla maailmaa, mikä tarkoittaisi, että demokratia ei sinänsä ole päämäärä. Ongelma ei ole tietenkään pelkästään tiedustelupalvelun vaan suurvallan ylipäätään. CIA:n rikokset ovat kuitenkin erinomaisen räikeitä suhteessa arvoihin, joiden puitteissa se esiintyy ja toimii.

Weinerin kirjassa on lähdeviitteitä yli 100 sivua. Ne eivät poista epäuskoa, joka syntyy tiedustelutoiminnan jatkuvasta epäonnistumisesta. Erityisesti vuosisadan merkittävät tapahtumat - Neuvostoliiton sortuminen, Unkarin kansannousu, Berliinin muurin murtuminen, Intian ydinkoe, Afganistanin sota, Iranin vallankumous - jäivät CIA:n tutkan ulkopuolelle tai niistä esitettiin aivan väärä ennuste. Onnistumisia on vähän ja harvassa. Mieleen tulee Ruotsin valtiohoitajan Axel Oxenstiernan sanat: "Poikani, etkö sitten tiedä, miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan?" Jos kirjan tiedot pitävät paikkansa, historiankirjoitus ei tule olemaan lempeä amerikkalaista suurvaltaa kohtaan. Ilkeyttä ja poliittista kähmintää on ollut aina, mutta tämän mittaluokan kyvyttömyys ymmärtää maailmaa on vailla vertailukohtaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti