Robin Hobb, Assassin's Apprentice. Book One of The Farseer Trilogy (1995). Harper Voyager, London, UK, 2007.On olemassa fantasiaa, ja sitten on amerikkalaista fantasiaa. Koska fantasiamaailmoissa viuhuvat taikavoimat, en tiedä, onko mielekästä puhua fantasiamaailman uskottavuudesta. Usein fantasiamaailmat ovat esiteollisia, siis maapallon historian teollisuutta edeltäneitä maailmoja ja kulttuureita muistuttavia. Silloin ihmiselämän kaikki alueet ovat jollain tavalla säätyjen, kiltojen, uskontojen, normien tai tapojen hallinnoimaa. Amerikkalainen fantasia tapaa kuvata fantasiamaailmat uudisraivaajaihanteiden valossa: ihminen on vapaa valitsemaan ammattinsa, kylä on lähes autonominen hallinnollinen yksikkö, ja kaikki vallankäyttö on puuttumista ihmisten elämään ja sellaisenaan tuomittavaa. Koska kyseessä on kuitenkin fantasia, jossa pitää olla kuninkaita, kuninkaan vallankäyttö on hyväksyttyä - ainakin niin kauan kuin kuningas toimii kansansa parhaaksi. Yhteiskuntajärjestyksessä ei lähtökohtaisesti ole siis mitään väärin, eikä modernin elämän hyveitä poljeta amerikkalaisen fantasian kuvaamassa esiteollisessa yhteiskunnassakaan. Pahuus on sitten kyseenalaista vallankäyttöä: sortoa, mielivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta, jotka olivat arkipäivää esiteollisessa yhteiskunnassa. Amerikkalaisessa fantasiassa ne ovat tarinoiden paha.
Hobbin kirja on amerikkalaista fantasiaa. Kansan ja kuninkaan välissä on epäselvä, mahdollisesti "aatelisista" koostuva ohut hallinto. Kuningas on manageri, joka haluaa tehdä työnsä hyvin ja palvella kansan tarpeita. Hän voisi olla jossain muussakin ammatissa, mutta on nyt sattunut päätymään kuninkaaksi ja ylhäiseksi. Sama yksilön vapaus ulottuu ravintoketjussa alemmaksi. Ihmiset päätyvät opettelemaan ammatteja hieman kuin yhteishaussa. Perhe, klaani, suku tai naapurit eivät pyri hallitsemaan naimattoman nuoren naisen seksuaalisuutta mitenkään, vaan hän saa seurustella ilman esiliinaa moderniin tapaan. Uskonto ei näyttele minkäänlaista osaa koko kirjassa. Kaikkia lukijoita hieman viallinen maailma ei haittaa -tarina kertoo kuitenkin ihmisistä- mutta minua tuoksukynttilät, teehuoneet, "cottage industries" -käsityöläisyys ja modernit käsitykset kiusasivat. Paikka kaikkinensa vaikutti enemmän Yhdysvaltain Mainen rannikolta kuin fantasiamaailmalta.
Hobbin kerronta on kuitenkin sujuvaa, ja tarina kulkee. Päähenkilö Fitz, hallitsijasuvun äpärä ja salamurhaajan oppipoika, kertoo tarinaansa ensimmäisessä persoonassa. Hän on taustansa puolesta yksinäinen ja hovissa vihattu. Lohtua tarjoavat eläimet, joiden ajatuksia hän osaa lukea. Hän toki keskittyy vain eläimiin, joita ei syödä, eli hevosiin ja koiriin. Merkittävä osa tarinasta koskeekin syömistä ja eläimiä. Kasvaminen on kivuliasta ja velipuolet ikäviä. Henkilöhahmot ovat yksiulotteisia. Pahuuskaan ei ole vain kieroa ja itsekästä, vaan se myös pukeutuu mauttomasti. Jäin miettimään, olisiko kyseessä sittenkin nuorten kirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti