keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Treasure Islands

Nicholas Shaxson, Treasure Islands: Tax Havens and the Men Who Stole the World. Bodley Head, London, UK, 2011.

Nicholas Shaxson on brittiläinen tietokirjailija tutkija ja toimittaja, joka on aikaisemmin kirjoittanut mm. Afrikan öljytuotannon politiikasta ja ongelmista. Treasure Islands käsittelee puolestaan veroparatiiseja, niiden toimintaa, historiaa ja politiikkaa. Vuonna 1997 Shaxson sai yllättäen Gabonin vierailun ajaksi esiliinan, joka vaivattomasti järjesti kaikki viranomaisten ja johtajien tapaamiset. Myöhemmin kävi ilmi, että juuri vierailun aikaan ranskalaisen öljy-yhtiön virittämä korruptiorinki oli vaarassa paljastua, ja ulkomaisen toimittajan vierailu tehtiin näin vaarattomaksi. Shaxson oli jo aiemmin huomannut rahan virtaavan Afrikasta pois, mutta nyt vauhti tuntui kiihtyvän. Offshore-pankkien ansiosta oli mahdoton selvittää rahavirtojen yhteyksiä. Siitä se ajatus kirjan kirjoittamiseen sitten lähti.

Veroparatiisille (tax haven) ei ole yleistä yksikäsitteistä määritelmää, mutta siihen tavataan liittää veronkier... verosuunnittelu, läpitunkematon pankkisalaisuus, olematon valvonta ja mahdollisuus liiketoimintaan lakien ja viranomaisten ulottumattomissa. Shaxson määrittelee veroparatiisin väljästi paikaksi/alueeksi "joka pyrkii houkuttelemaan puoleensa liiketoimintaa tarjoamalla poliittisesti turvalliset keinot, joiden avulla ihmiset tai organisaatiot voivat välttää muiden alueiden lakeja, säädöksiä ja valvontaa" (s. 8).  Veroparatiisin koko tarkoitus on mahdollistaa jonkin yhteiskunnan eduista (tiet, infrastruktuuri, koulutettu työvoima, yhteiskuntarauha) nauttiminen ja samalla välttää osallistumasta niiden kustannuksiin siirtämällä rahat pelilaudan ulkopuolelle. Ongelma ei ole aivan pieni. Shaxsonin mukaan yli puolet maailman kaupankäynnistä liikkuu ainakin paperilla veroparatiisin kautta, samoin puolet maailman pankkien varallisuudesta ja kolmannes monikansallisten yhtiöiden sijoituksista. Pienten saarilla sijaitsevien veroparaatiisien taseissa on 18 biljoonaa dollaria eli noin kolmannes maailman bruttokansantuotteesta. Valtaosalla yhdysvaltalaisista ja eurooppalaisista suuryrityksistä on veroparatiiseissa tytäryhtiöitä, joiden kautta yritysten voittoja voi liikutella mukavampiin maisemiin.

Veroparatiisien taustat ulottuvat kauas. Omaisuutta on hallittu trustien kautta keskiajalta asti, mutta verottajan väistelyyn keinot levisivät Vesteyn veljesten kikkailun jälkeen 1920-luvulla, kun veijarit perustivat trusteja ja asettivat itsensä edunsaajiksi. Esim. Jerseyn saarelle perustetun trustin edunsaaja pysyy pankkisalaisuuden verhon takana. Sveitsi on pysynyt pitkään sivussa aseellisista konflikteista ja suurvaltapolitiikasta, joten mullistusten sattuessa rikkaat ovat parkkeeranneet rahansa sinne. Toisen maailmansodan jälkeen Brittein imperiumi luhistui, mutta jotkin pienet saaret, kuten esimerkiksi Bahamasaaret tai Caymansaaret, päättivät pysyä brittihallinnon alaisuudessa. Nämä saaret keksivät laajentaa rahoitusalan palveluiden tarjontaa suuryrityksille, ja vähin erin näiden palveluiden suosio kasvoi. Saaret muokkasivat lainsäädäntöään myötäilemään offshore-pankki- ja yritystoimintaa. Niinpä monin paikoin pankkisalaisuuden rikkominen on rikos -- Caymansaarilla on rikos edes kysyä pankkitietoja. Britannian päättäjät olisivat voineet viheltää pilliin ja keskeyttää saarten kyseenalaisen kehityksen, mutta pilli pysyi taskussa ja yksityiset rahamiehet saivat temmeltää rauhassa. USA yritti jarruttaa pääomapakoa, mutta Britannian laahasi jalkojaan ja raha yksinkertaisesti pakeni.

Reaganin aikaan deregulointi eli valvonnan keventäminen tuli muotiin. Niinpä USA hyväksyi veroparatiisit yrittäessään houkutella ulkomaista "kuumaa rahaa" talletuksina yhdysvaltalaisiin pankkeihin tai sijoituksina osakkeisiin ja joukkovelkakirjoihin. Rahan alkuperä on toissijaista, ja likainen raha oli yhtä hyvää kuin puhdas, jos alkuperään liittyvä rikos oli tehty USA:n ulkopuolella. Maan sisällä myös osavaltiot alkoivat kilpailla verolainsäädäntöään muokkaamalla. Puolet yhdysvaltalaisista pörssiyrityksistä ja kaksi kolmesta Fortune-500 -yrityksestä ilmoittaa Delawaren kotipaikakseen - luultavasti sen korporaatiomyönteisen lainsäädännön vuoksi (osakkeenomistajien oikeudet ovat heikot ja yritysten johtajien vahvat). Oli syy mikä tahansa, osoitteessa 1209 North Orange Street, Wilmington, pitää majaa yli 200 000 yritystä, mukaan lukien Ford, General Motors, Coca-Cola, Google Inc, Intel Corp. jne. Samoin useimpien sivilisaatioiden halveksima ja säätelemä koronkiskonta sai siunauksen Delawaressa vuonna 1980. Seurauksena pankit siirsivät kotipaikkansa sinne. Ranskan edustalla sijaitseva Jersey on menestynyt samaan tapaan lainsäädäntöään muokkaamalla. City of London pitää kiinni keskiaikaisista erikoisoikeuksistaan ja on muodostanut miltei erillisen valtion -- ja Shaxsonin mukaan veroparatiisin -- Lontoon sydämeen.

Tilintarkastusyhtiöt (Ernst & Young, KPMG, PWC, Deloitte & Touche) halusivat suojautua mahdollisia oikeudenkäyntejä vastaan muuttumalla rajavastuuyhtiöiksi. Koska se ei ollut mahdollista Britanniassa, yritykset suostuttelivat Jerseyn säätämään suotuisat lait ja uhkasivat sen jälkeen siirtää kotipaikkansa, jos Britannian lainsäädäntö ei muutu suotuisammaksi. Lainsäädäntö muuttui. Jos tilintarkastajaa ei saa edesvastuuseen, tarkastajalla ei ole suurta insentiiviä olla tarkka. Äskettäin yhdysvaltalainen teknologia yhtiö Hewlett-Packard osti brittiläisen Autonomyn, mutta kaupanteon jälkeen Autonomyn taseesta paljastui aukkoja, joista tilit tarkastanut Deloitte ei sanojensa mukaan tiennyt mitään. Ehkä kyseessä on pelkästään kulttuuriero: britit ovat keventäneet taloudellista valvontaa kautta linjan.

International Accounting Standards Board on kansainvälisiä kirjanpitovaatimuksia sorvaava delawarelainen yritys, jota rahoittavat suurimmat tilintarkastustoimistot. Sen standardeja noudatetaan noin sadassa maassa. Standardien mukaisesti monikansallisten yritysten tilinpäätöksissä ei tarvitse ilmoittaa, missä maassa tulot ovat syntyneet.

OECD, BIS ja IMF ovat tehneet joitain yrityksiä muotoilla lausuntoa veroparatiisien haitoista, mutta jo ongelmapesäkkeiden nimeämisessä on jäänyt mainitsematta yhdysvaltalaiset ja brittiläiset veroparatiisit. Korruptiomittauksissa länsimaat pärjäävät melko hyvin, mutta Nigerian valtiovarainministeri ei ole onnistunut perimään takaisin vuonna 1998 kuolleen Nigerian presidentin Sani Abachan kavaltamia rahoja -- jäljet katoavat Britanniaan. 1970- ja 1980-luvuilla kehittyvien maiden eliitit ottivat velkaa länsimaista, siirsivät rahat veroparatiiseihin ja ojensivat laskun keskuspankilleen -- kylmäpäisimmät sijoittivat kavaltamansa rahat takaisin oman maansa joukkovelkakirjoihin pankkisalaisuuden turvin. Afrikkalaiset valtiovarainministerit haaveilevat, että he saisivat nostettua veropohjansa jonnekin 20% bruttokansantuotteesta eivätkä olisi siten enää ulkomaisten avustusten varassa. Kuitenkin maahan asettuvat monikansalliset yhtiöt neuvottelevat itselleen verosuojan veroparatiiseja neuvotteluvipunaan käyttäen.

Veroparatiisien käytöstä ei ole seurannut yhteiskunnallista levottomuutta, koska monet eivät tiedä siitä. Mehiläinen-konserni maksoi toissa tilikaudelta liikevoitosta noin prosentin veroa. Ilmeisesti ikävän julkisuuden vuoksi konserni ilmoitti luopuvansa verokikkailusta ja maksoikin viime tilikaudelta liikevoitostaan veroa noin kaksi ja puoli prosenttia. Bergendahlin selitystä on surullista lukea, kun mies ei ymmärrä laillisuuden ja eettisyyden eroa. Enivei, vielä suurempi syy passiivisuuteen on velka: halpaa rahaa on ollut tarjolla, joten harvan on tarvinnut säästää uuteen asuntoon, ulkomaan matkaan tai bemariin.

Treasure Islands on erinomainen lukukokemus. Shaxson kertoo paitsi veroparatiisien historiaa myös niiden politiikkaa, päätöksentekoa ja paikallisia vaikutuksia. Kirja ei kuitenkaan tee lukijaansa onnelliseksi vaan vihaiseksi. Poliitikkojen ponnekkaista puheista huolimatta veroparatiisit ovat vääntäneet mattoon raskassarjalaisia vuosikymmenten aikana kärsimättä yhtään mainittavaa takaiskua, joten on luultavaa, ettei tilanne oleellisesti parane. Niinpä verotus siirtyy yhä enemmän palkansaajien harteille. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti