David Strahan, The Last Oil Shock: A Survival Guide to the Imminent Extinction of Petroleum Man. John Murray Publishers, London, UK, 2007.David Strahan on toimittaja, joka toimi pitkään BBC:n talousohjelmien parissa ja joka sittemmin kiinnostui energiasta. The Last Oil Shock on katsaus öljyn tuotannon tulevaisuuteen, ja, kuten nimikin antaa ymmärtää, edessä on öljykriisi, joka on oleva viimeinen. Kulutamme jokaista löytynyttä barrelia kohden noin kolme tai neljää vanhaa. Öljy on rajallinen fossiilinen resurssi, ja sen tuotanto maailmanlaajuisesti kääntyy pysyvään laskuun lähivuosina. Yli kuudenkymmenen tuottajamaan tuotanto on jo laskussa. On yllättävää ja traagista, miten vähän asiasta puhutaan julkisuudessa.
BBC:n toimittajana Strahan on päässyt haastattelemaan keskeisiä öljyalan päättäjiä. Hän on ollut läsnä konferensseissa ja keskustellut asiantuntijoiden kanssa eri puolilla maailmaa. Öljytuotannon huipun esittäminen sujuu sangen ansiokkaasti. Kyseessä ei ole teoria, koska esimerkiksi USA saavutti huipun aivan ennusteiden mukaan. Pidemmät ennusteet ovat täynnä epävarmuuksia, ja esimerkiksi öljykriiseistä seuranneet kulutuksen laskut saattavat heilautella alkuperäisiä arvioita. Persianlahdelta ei ole saatavissa luotettavaa dataa, mutta trendi on selvä. Ennustukset ovat olleet tähän asti väärässä, mutta öljy-yhtiöt eivät ole kertoneet, kuinka paljon.
Strahan käsittelee vaihtoehtoja ja taklaa tyypillisimpiä vasta-argumentteja. Varanto-tuotanto -suhde ei yleensä etukäteen heijastele ongelmaa. Markkinatkaan eivät hinnoittele ongelmaa, koska viralliset luvut (USGS, EIA) nojaavat mm. OPEC:in kyseenalaisiin arvioihin maidensa varannoista. ExxonMobil, Total ja alan palveluyhtiöt arvioivat, että tuotanto laskee noin 5% vuodessa. Tämä tarkoittaa, että uutta tuotantoa täytyy syntyä 4 milj. brl/päivä per vuosi, jotta tuotanto pysyisi ennallaan. Kun nyt uusien löytöjenkin määrä vähenee, alkaa puoliväli tuotettavissa öljyvarannoissa olla käsillä.
Strahan tarjoilee tupakka-askin kanteen tehtyjä laskelmia öljyn nykykulutuksen korvaamisesta vetytaloudella, jota pyörittäisi tuuli-, aurinko- tai ydinenergia. USA tarvitsisi puolimiljoonaa ropelia, 5000 neliökilometriä aurinkokennoja tai 400 Sizewell-B ydinreaktoria -- Britannian tarpeet täyttyisivät kymmenesosalla. Öljyn korvaaminen bioetanolilla vaatisi 320 miljoonaa hehtaaria viljelyalaa. Jos öljynkulutus kasvaa EIA:n ennusteiden mukaisesti 30% vuoteen 2030 mennessä, tarvitaan vielä 100 miljoonaa hehtaaria lisää. Polttoainetta voi tehdä myös maakaasusta nesteyttämällä tai hiilestä Fischer-Tropsch -menetelmällä, kuten saksalaiset tekivät toisessa maailmansodassa. Maakaasua ei ole aivan tavattomasti enempää kuin öljyä, ja hiilen kohdalla ongelmana on päästöt. Sitten voidaan tehdä sähköautoja, ja ladata niitä ydinsähköllä, mutta siten potkitaan ongelmaa ainostaan hieman eteenpäin.
Strahan esittelee Robert Ayresin tulokset energian hyödyntämisen ja talouskasvun korrelaatiosta. Kun öljy kallistuu, kaikki tekeminen, liikkuminen, tuottaminen, kuljettaminen ja kuluttaminen kallistuu. Jos halpaa energiaa ei ole hyödynnettävissä, talous ei kasva, jolloin velkavetoinen talous rypistyy kasaan rahoitusmarkkoiden vaietessa. Jos talous ei kasva, velallinen ei pysty keskimäärin maksamaan velkaansa korkoineen, joten luottohanat sulkeutuvat. Öljyn hintapiikki aiheuttaisi myös pörssiromahduksen, ja tämä ennustushan on jo käynyt toteen. Hinta kiipesi rajusti 2007-2008, ja pörssit ovat sukeltaneet kaikkialla maailmassa rahoitusalan perässä keväästä 2008 mutta jyrkemmin syksystä 2008. Nyt hämmästellään, mitä tehdään kaikelle velalle. Tähän asti lasku on ojennettu veronmaksajalle.
Strahan päätyy pohtimaan myös vaikutuksia maatalouteen, joka on länsimaissa sangen riippuvainen fossiilisista polttoaineista. Noin 40% maailman maatalouden tuottamista proteiineista nojaa Haber-Bosch -menetelmään, jolla tuotetaan typpilannoitteita ja joka edellyttää maakaasua energian ja vedyn lähteekseen. Öljyn ja maakaasun hinnat seuraavat toisiaan, joten öljyn kallistuessa köyhät maat pystyvät tuskin puskuroimaan lannoitteiden hintoja. Hiiltä voidaan toki hyödyntää, mutta sillä on karmea ekologinen hinta. Lannoitteiden lisäksi viljely vaatii vettä, joka on raskasta liikuttaa. Onneksi vain 17% maailman pelloista on kasteltuja, mutta nämä kastellut hehtaarit tuottavat 40% ruoasta. Vettä pumpataan diesel-pumpuin, ja hintojen heilahdukset tuntuvat pienviljelijöiden budjetissa. Työkoneiden korvaaminen hevosilla vaatisi kolmasosan viljelyalasta laidunkäyttöön.
Suurilla länsimaisilla öljy-yhtiöillä on ongelmia korvata tuottamansa öljy uusilla varannoilla vuosi toisensa jälkeen. ExxonMobil onnistui siinä 2005, mutta vain korvaamalla osan tuotannosta butaanin ja propaanin nesteyttämisellä ja maakaasulla. Valtaosa jäljellä olevasta öljystä sijaitsee Lähi-Idässä, missä yhtiöiden on hieman vaikea tai mahdoton toimia. OPEC on kartelli, jolla ei ole insentiiviä avoimuuteen varantojensa suhteen. Strahan kertaa OPEC-maiden reserviarvioiden äkilliset nousut 1980-luvulla ilman vastaavia raportteja uusista löydöistä. Arviot ovat pysyneet ennallaan huolimatta 20-30 vuoden tuotannosta.
Strahan päätyy luonnostelemaan neuvoja ja ohjeita päättäjille: laaja kansalaisten tiedottaminen, moottoritie- ja lentokenttähankkeiden peruuttaminen, ajoneuvojen kulutusrajojen asettaminen (ja niiden mahdollinen jälkimarkkina), kerosiinin verottomuuden peruminen ja julkisen liikenteen tehostaminen. Hän esittää eri energiavaihtoehtojen kustannus- ja rahoitusrakenteita, ja kehottaa brittiläisiä päättäjiä vierailemaan Manner-Euroopassa. Strahan jakaa myös lohtua ja neuvoja tavallisille ihmisille, joita tulevaisuus kohtelee eri tavoin riippuen siitä, miten he tulevaisuuteen valmistautuvat.
Kirja on tähänastisista lukemistani peak oil -teoksista paras ja monipuolisin. Teksti on sidottu lähteisiin. Strahan ei pelkää pureutua monimutkaiseen ongelmaan, vaan pyrkii pureskelemaan ongelman sellaiseen muotoon, että lukija ymmärtää laskelmat ja osaa tehdä itse johtopäätökset.
