Antti Nylén, Vihan ja katkeruuden esseet. Savukeidas, Turku, 2008.Antti Nylén ei tyydy helppoon. Hän on katolinen läpimaallistuneessa ja pseudoluterilaisessa länsimaassa. Hän on kasvissyöjä lihaa palvovassa kulttuurissa. Hän on aivan oikein ymmärtänyt pukeutumisen naamioitumisen muotona, mutta maastoutumisen ja massaan sekoittumisen sijaan hän pukeutuu erottuakseen ikään kuin naamiaisissa. Hän on peloton feministinen vastalause normatiiviselle mieheydelle. Hän kieltäytyy, piirtää rajat ja on jotain mieltä. On suoranainen ihme, että hän on hengissä.
Nylén analysoi lihansyöntiä, eikä hän tyydy näpräämään pihvin ekologista kestämättömyyttä vaan rinnastaa sen raiskaukseen. Naisen ja eläimen liha on saman väkivaltaisen himon kohde, josta kieltäytyminen on epämiehekästä petturuutta. Lihansyönti on teollinen prosessi ja rituaali, jossa yhteisö varmistaa jäsentensä sitoutumisen ja yhteenkuuluvuuden. Feminismi on kieltäytymistä tästä perinteestä, eikä feministi voi siten syödä lihaa. Nylén lukee auki suomalaisen "kulttuuriväen" kirjaamia kokemuksia ja tuntemuksia liharuoista, ja jälki on terävää. Taiteilijat, papit ja toimittajat näyttäytyvät hyväuskoisina hölmöinä.
Nylén kirjoittaa myös Jumalasta, tyylistä, elokuvista, musiikista, kirjoista ja rappiosta. Morrissey on tekstissä kuin pyhimys, jonka tapaista paradoksia voisi tuskin mikään muu kulttuuri tai kulttuurin vaihe tuottaa. Naiseuden tai tyttöyden (erityisesti kettutyttöyden) Nylén esittää hieman epämuodikkaasti myyttisenä elämänvoimana. Tämä kuulostaa kornilta, mutta jos katselee laitumelta Länsiväylää pitkin kotiin palaavaa keskiluokkaa, myytti tarjoaa toiveen siitä, että jossain sykkii vielä elämä.
Esseet eivät pyri tuomaan julki kulttuurimme alamäkeä ja kestämättömyyttä luonnontieteellisen mallin kautta vaan sen sisältä. Nylén ei suostuttele eikä pyydä vaan tuomitsee. Kieli on tyylikästä ja kurinalaista. Kapean verkkojulkaisuotoksen perusteella näyttää siltä, että useat (oikeat) kriitikot arvostavat teosta teoksena mutta tuntevat tarpeelliseksi irtisanoutua Nylénin teeseistä ikään kuin niiden looginen teho olisi jotenkin rajattavissa pelkkään estetiikkaan. Kenties tällainen arvostelutuoteseloste on tapana, en tiedä.
