Justinian's Flea

William Rosen, Justinian's Flea : Plague, Empire & the Birth of Europe. Pimlico, London, UK, 2008.

Yhdysvaltalainen William Rosen toimi yli kaksi vuosikymmentä kustannustoimittajana ennen kuin itse julkaisi tämän ensimmäisen teoksensa. Justinian's Flea kertoo ensimmäisestä tunnetusta pandemiasta, tai, kuten kirjan takakannessa maalaillaan, "maailman pienimmän organismin törmäyksestä maailman mahtavimman imperiumin kanssa". Kirja on samalla Justinianuksen ja Theodoran elämäkerta, epidemiologinen johdanto ja myöhäisantiikin historia. Sivuilla vilahtavat myös Belisariuksen voittoisat taistelut, St. Sofian rakentamiset, Persian köydenveto Bysantin kanssa, silkkitien ekonomia ja islamin nousu ruton heikentämässä Lähi-Idässä.

Kirjan keskeinen viesti on, että juuri, kun Belisarius oli palauttanut Pohjois-Afrikan ja Italian takaisin Itä-Rooman tai siis Bysantin huostaan, ja uusi kultainen aikakausi oli luomassa ensi säteitään, tuli rutto, joka tappoi noin neljänneksen itäisen Välimeren populaatiosta. Seurasi inhimillinen tragedia, työvoimapula, verotulojen romahdus, sotilaallisen voiman heikkeneminen, ja Bysantti joutui kontilleen juuri nousevan islamilaisen vallan edessä - menettäen esimerkiksi Syyrian heti alkuunsa. Seuranneina vuosisatoina taistelussa oli myötä- ja vastoinkäymisiä, mutta lopulta 1453 Konstantinopoli päätyy ottomaanien huostaan, ja Itä-Rooma lakkaa olemasta. Niinpä pandemiaa voi pitää syynä islamin nopeaan leviämiseen, ja Eurooppa tai Kristikunta joutui määrittelemään itsensä sen vastavoimaksi. Rutolla on varmasti ollut vaikutusta, mutta ihan maaliin asti Rosenin argumentti ei kanna.

Rosen on taitava kirjoittaja, mutta jotkin hieman sekavasti järjestetyistä luvuista herättävät huomaamaan eron tietokirjailijan ja historioitsijan välillä. Missä historioitsija tyytyisi asiatekstiin, Rosen kutoo tarpeettomia analogioita luonnontieteisiin ja luonnonmullistuksiin kuvatessaan tapahtumien vaikutuksia tai vaikeaa ennustettavuutta. Paikoin hän (yli)kirjoittaa jännityskertomusta, jossa vasta pitkän ja hieman monimerkityksisen henkilökuvauksen päätteeksi kerrotaan, kenestä on kyse. Aihe on kuitenkin mielenkiintoinen, ja Rosen herättää ruokahalun Bysanttia ja erityisesti Justinianuksen valtakautta kohtaan.

Kirjasta sen verran, että Pimlicon pehmeäkantisten niteiden selät ovat yhden lukukerran jälkeen kovin, kovin kuluneita.

The Invasion of Europe by the Barbarians

J. B. Bury, The Invasion of Europe by the Barbarians (1928). W. W. Norton Co., New York, NY, USA, 2000.

John Bagnell Bury toimi historian professorina Cambridgessa 1900-luvun alussa. The Invasion of Europe by the Barbarians perustuu Buryn pitämiin luentoihin germaaniheimojen vaelluksista ja Länsi-Rooman romahduksesta nimenomaan germaanien näkökulmasta. Kirjan viisitoista luentoa kattavat tapahtumat 300-luvulta 500-luvulle. Germaanit käsittivät lukuisia paimentolaisheimoja, jotka elivät Reinin ja Tonavan pohjoispuolella. Väestönkasvu, migraatiot "Germaniassa" ja hunnien saapuminen idästä sysäsivät liikkeelle vuosisatoja kestäneen kansainvaellusten ajan.

Bury korostaa, että Länsi-Rooman romahdus oli ennen kaikkea sisäinen. Armeijoiden perustaminen ja väennosto muodostuivat ongelmaksi, kun ydinalueiden väestö ei ollut Buryn mukaan sotaväkeen sopivaa. Vähin erin germaaneja otettiin legiooniin, ja niin käynnistynyt "germanisoituminen" täytti kasvavan osan sotilaseliitistä germaaneilla. Germaaniheimot, jotka muuttivat Imperiumin alueelle, arvostivat roomalaista valtiojärjestelmää, pyrkivät pääsemään osaksi olemassa olevaa järjestelmää, ja pääosin noudattivat lakeja ja Itä-Rooman keisarin tahtoa. Visigoottien ja ostrogoottien kuninkaat halusivat osaksi Roomaa, uuden kodin kansalleen, ja virallisen aseman roomalaisten ravintoketjussa. Pystyvien armeijoidensa kanssa germaanit toki saattoivat käyttää neuvotteluasemaansa hyväkseen, eivätkä aina välttäneet ryöstelyäkään.

Länsi-Rooman romahduksena on pidetty vuotta 476, vaikka Romulus Augustuluksen syrjäyttäminen ei poikennut 400-luvun tapahtumista mitenkään erityisesti. Ensinnäkin Länsi-Rooma ei ollut enää yhtenäinen imperiumi vaan hallinnollinen tilkkutäkki. Toiseksi jurisisesti Itä-Roomassa edelleen hallitsi keisari Zeno ja Länsi-Roomassa Julius Nepos, ja niinpä Romulus Augustulus oli vallananastaja, jonka Odovacar (Odovacer, Odoacer) yksinkertaisesti syrjäytti sotilaskapinassa. Kapinan jälkeen Odovacar pysyi lojaalina Itä-Rooman keisarille (Julius Nepos kuoli) ja toimi ensimmäisenä ei-roomalaisena Italian kuninkaana. Buryn ensimmäisistä luennoista on jo yli sata vuotta, mutta edelleen Rooman historiaa luetaan nöyrästi roomalaisten historioitsijoiden näkökulmasta.

Visigoottien onnistui pitää Italiaa hallussaan joitain vuosia, mutta päätyivät valloittamaan Akvitanian ja osan nykyistä Espanjaa. Akvitania meni myöhemmin frankeille ja Espanja maureille. Ostrogootit valloittivat Italian Odovacarilta, mutta Theodoricin kuoltua valtakunta hajosi. Vandaalit valloittivat Pohjois-Afrikan, mutta Itä-Rooma polki valtakunnan jalkoihinsa. Vandaalien, ostro- ja visigoottien saavutusten lyhytaikaisuus selittyy Buryn mukaan osin heidän uskonnollaan. Hehän olivat kristittyjä, mutta noudattivat Ariuksen opetuksia, jotka Nicean kirkolliskokous tuomitsi harhaoppina. Arianismi erotti germaanieliitin valloitettujen alueiden kansasta, eikä se herättänyt katolisten piispojen myötätuntoa.

Kirja on tiivis ja se etenee reippaasti. Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, mutta monin paikoin Bury viittaa suoraan aikalaiskirjoittajaan. Frankkien historian kohdalla tämä johtaa tekstien problematisointiin. Tietenkin kirja on jo hieman vanha. Myöhempi tutkimus ja erityisesti arkeologia on varmasti täydentänyt tai korjannut joitain kirjan tietoja. Toinen ongelma on karttojen puute. Tapahtumien jäsentämistä auttaisivat kartat ja monipolvisia vaelluksia kuvavaat nuolet. Yhtä kaikki, maallikolle Buryn teksti on herkkua.

Escape from Freedom

Erich Fromm, Escape from Freedom (1941). Holt Paperpacks, New York, NY, USA, 1994.

Erich Fromm (1900-1980) oli saksalais-amerikkalainen sosiaalipsykologi, joka kouluttautui Saksassa, mutta muutti Yhdysvaltoihin 1934, kun natsit pääsivät valtaan. Escape from Freedom (suom. Pako vapaudesta) on Frommin ensimmäinen näkyvyyttä saanut teos. Se tutkii syitä ja mekanismeja, joiden takia ja joiden kautta moderni ihminen on sosiaalisessa ja kulttuurillisessa kriisissä. Fromm lataa keskeisen pointin aivan kirjan alkuun ja työstää sitä kolmisen sataa sivua. Pointti on yksinkertaisuudessaan seuraava: moderni, yksilöä ja vapautta korostava kulttuuri luo turvattomuuden tunteen. Ihmiset eivät tiedä, keitä he ovat, mitä varten he elävät ja mitä mieltä heidän tulisi olla. Turvattomuuttaan lääkitäkseen he auliisti hyväksyvät ulkopäin tulevat valmiit vastaukset ja mallit. Poliittinen, kulttuurinen ja sosiaalinen kriisi syntyy siitä, että ihmiset ovat taipuvaisia omaksumaan autoritaarisia näkemyksiä, jotka suoraan tai peitellysti kampanjoivat yksilöä ja vapautta vastaan.

Kiekkoa lähdetään hakemaan hieman kauempaa, aina keskiajalta asti. Esiteollinen yhteiskunta oli tiukasti säännelty. Kaikki elämänalueet olivat joko sosiaalisten instituutioiden, kiltojen erioikeuksien, aatelisten privileegioiden, kirkon oppien tai suvun sanelemia. Ammatti, sääty ja suku sanelivat liikkumavaran. Typistetyistä mahdollisuuksista kuitenkin seurasi, että ihmisellä oli paikka yhteiskunnassa; sitä ei tarvinnut etsiä tai epäillä. Uskonpuhdistus siirtää uskon yksilön omaksi asiaksi, ja orastava kapitalismi murtaa perinteistä säätyjakoa. Yksilöllinen vapaus alkaa muovautua. Luterilaisuus tai kalvinismi eivät kuitenkaan helli yksilöä. Pelastus ei riipu teoista vaan uskosta (Luther) tai kohtalosta (Calvin). Tiukalla velvollisuuksien noudattamisella ja kovalla työllä ihminen voisi kuitenkin todistaa itselleen (ja muille) olevansa pelastuksen tiellä. Ehkä kyse on pelastuksesta tai kenties voimattomuuden repressiosta. Joka tapauksessa reformaatio ja renessanssi aloittavat poliittisen ja taloudellisen vapautumisen.

Vapautuminen on lisännyt negatiivista vapautta (=vapautta perinteisistä auktoriteeteista, "vapautta jostakin") ja positiivista vapautta (=vapautta toteuttaa halujaan ja taipumuksiaan, "vapautta johonkin"). Negatiivisen vapauden kasvaessa ihmiset kokevat eristymistä, yksinäisyyttä ja levottomuutta. Yhteisö ei jaa enää samoja arvoja, joten jäsenten välillä kytee epäluottamus. Positiivisella vapaudella ei puolestaan osata tehdä mitään. Taloudellinen vapautuminen tuottaa epävarmuutta, ja erikoistuminen ja työnositus vieraannuttaa ihmisen työstään. Näistä seuraa pelkoa, joka on yksilölle kestämätöntä.

Pelon torjumiseksi on toki keinoja. Ensimmäinen niistä on autoritarismi. Autoritaarinen luonne korvaa riippumattomuutensa jollain ulkoisella vahvistaakseen sisäistä heikkouttaan. Auktoriteetin valtaan alistunut vaihtaa turvattomuuden ja pelon varmoihin vastauksiin. Tätä Fromm kutsuu masokismiksi. Sadisti puolestaan alistaa muut valtaansa tekemällä itsestään muille korvaamattoman, käyttämällä muita hyväkseen tai mahdollisesti satuttamalla muita. Vaikka sadistin riippuvuus ei ole yhtä ilmeistä kuin masokistin, hän on samaan tapaan riippuvainen muista ja tarvitsee muita torjuakseen yksinäisyyttään. Vaikka riippuvuudelle on psykologinen selitys, se ei ratkaise yksilön ongelmaa. Mielenterveys edellyttää, että voimat löytyvät ihmisestä itsestään.

Toinen keino on destruktivismi. Destruktiivinen luonne muistuttaa sadistia, mutta siinä missä sadisti haluaa jotain itselleen, destruktivisti vain tuhoaa sen, mitä ei voi hallita.

Kolmas keino on konformismi, mukautuminen, joka on näistä yleisin. Yksilö pelkää erottua ja tehdä omia ratkaisuja. Jotta yksilö voittaisi muiden hyväksynnän, hän mukautuu ympäristön odotuksiin ja tiedostamattaan omaksuu ympäriltään normatiivisia uskomuksia sekä ajatusmalleja pitäen niitä ominaan. Samassa yksilö menettää yksilöllisyytensä ja on vaarassa kadottaa omantuntonsa.

Fromm analysoi natsien ideologiaa Mein Kampfin pohjalta, ja toteaa Hitlerin autoritaariseksi luonteeksi, koska tämä haluaa palauttaa kansalle itsetunnon ja varmuuden tulevaisuudesta. Tietenkin Hitler halusi myös alistaa muut valtaansa.

Lopuksi Fromm tarkastelee modernia demokratiaa. Vaikka selvää auktoriteettia ei entiseen tapaan ole, ihmisiä hallitsevat asiantuntijalausunnot ja mainokset. Vain spontaani itseilmaisu ja käytös johtaa vapaisiin yksilöihin, koska se kytkee ihmisen ympäristöönsä ja muihin positiivisen vapauden kautta. Kun yksilöt toimivat näin, Frommin mukaan epäily itseen ja omaan asemaan liittyen katoaa. Ihminen saa uudenlaista (tervettä) turvaa spontaaniudesta.

Frommin teksti on siistiä ja hyvin jäsenneltyä. Se ei ehkä yllä brittiläisten oppineiden loisteliaseen ylätyyliin, mutta sitä on helppo lukea. Analyysi jättää lukijaan jälkensä, joskaan spontaani elämänasenne ratkaisuna yksilön ongelmaan ei ihan vakuuta, mikä voi johtua historian ruokkimasta pessimismistä. Olemme sivilisaationa maalanneet itsemme nurkkaan. Ehkä tuotantotapamme ja taloudelliset rakenteet todellakin johtavat epäluottamukseen ja epävarmuuteen, ja nämä voisi korjata. Ehkä edessä oleva niukkuus (à la peak oil & ilmastomuutos) voitaisiin puskuroida, jos saisimme kunnon kansalaiset tekemään oikeita valintoja. Miten saadaan aikaan kulttuurinen steiner-koulu, jossa ihmiset eivät lankea helppoon? Kuka haluaa mielenterveyttä, jos sen hintana on kulutusyhteiskunnan romahdus? Ihmiset tapaavat valita Barabbaan.