Europe after Rome

Julia M. H. Smith, Europe after Rome -- A new cultural history 500-1000. Oxford University Press, Oxford, UK, 2005.

Julia Smith on Glasgow:n yliopiston historian professori. Hänen kirjansa Europe after Rome on yritys kumota vallalla oleva käsitys "pimeä keskiajasta", mutta näitä yrityksiä on ollut jo niin kauan, ettei ole selvää, kuka vielä uskoo viktoriaanisiin ennakkoluuloihin (tai lukevatko he näitä teoksia). Kenties ajatus elää lehdistön kielikuvissa ja elokuvien kuvaamassa todellisuudessa. Oli miten oli, Europe after Rome pureksii käsillä olevat tiedot varhaiskeskiajasta hyvin huolellisesti, ja Smith punoo maallikolle tuoreen näkemyksen aikakaudesta ja sen kulttuurista, ja sellaisena keskiajasta kiinnostuneelle teos on hyvin mielenkiintoinen. Tarkasteltu ajanjakso ei tietenkään määritä varhaiskeskiajan tarkkaa alku- ja loppukohtaa, eikä Eurooppa ole selvärajainen maantieteellinen alue. Smith tarkasteleekin muutoksia mainittuna ajanjaksona väljästi määritetyllä entisen Länsi-Rooman, germaanien ja slaavien asuttamalla alueella. Kauttaaltaan kirjan kantava teema on paikalliset erot. Varhaiskeskiajalla teknologia, hallinto, tavat, kielet tai uskonnot eivät olleet yhdenmukaisia, vaan Eurooppa oli tilkkutäkki joka suhteessa.

Kirjassa on kahdeksan osaa, joista kukin koostuu noin kolmesta luvusta. Ensimmäinen osa käsittelee kieltä, so. puhetta ja kirjoitusta. Historian tutkimus nojaa pitkälti säilyneisiin teksteihin, joilla on aina joku kirjoittaja, joka käyttää jotain kieltä. Aluksi Smith tarkastelee kielten ja latinan maantieteellistä ja sosiaalista levinneisyyttä ja sen kehitystä varhaiskeskiajalla. Germaanisten kielten ja lingua romanan rajavyöhyke 500-luvulla kulki hieman etelämpänä kuin myöhempinä aikoina, jolloin se asettui Reinin tuntumaan. Latina tietenkin muuttui: kun vielä 500-luvulla matkustavat kirkon miehet saattoivat keskustella paikallisten kanssa eri puolilla vanhaa Länsi-Roomaa vaikeuksitta, 900-luvulla Roomaan tulleet oppineet joutuivat osin turvautumaan kirjoitettuun kieleen, koska latinan paikalliset murteet olivat alkaneet eriytyä (so. ranska, italia, espanja). Kirkosta kuoriutuu aikakauden oppinut eliitti, jonka kieli oli latina. Erityisesti ei-romaanisilla alueilla kansankielen käyttö uskonnollisissa yhteyksissä herätti vastustusta -- oppineet halusivat erottautua. Niinpä latina ei ollut vain teknologia, joka välitti ajatuksia, käskyjä ja tietoja, vaan se myös vahvisti arvovaltaa, prestiisiä, identiteettiä ja yhteenkuuluvuutta.

Toisessa osassa Smith pureutuu elämiseen ja kuolemiseen. Nojautuen arkeologisiin löytöihin ja tutkimuksiin hän kartoittaa Euroopan väestönkasvua ja kuolleisuutta. Väkilukuun luonnollisesti vaikuttavat olosuhteet, kuten ilmasto ja viljeltävä pinta-ala. Koko varhaiskeskiajan uutta peltoalaa raivattiin, mutta myös vanhaa hylättiin. Maaseutu ja kaupungit olivat jatkuvan hitaan muutoksen alla. Paikalliset olot vaihtelivat hyvin paljon, joten väestön syntyvyys ja kuolleisuus vaihtelivat myös. Ilmasto muuttui, ja paikoin nälkävuosia 800-luvulla oli joka neljäs, 900-luvulla enää joka kymmenes. Kohti vuosituhannen vaihdetta uusien peltojen raivaaminen kiihtyi, ja väkiluku alkoi kasvaa. Keskiaikaisten hautausmaiden perusteella lapsikuolleisuus oli hurjaa, ja melkein puolet menehtyy ennen 18 ikävuotta. Naisten elinajanodote oli 49 vuotta, mikä on melkein 10 vuotta alempi kuin miehillä vaarallisten synnytysten vuoksi.

Kolmas osa käsittelee ihmisten välisiä suhteita. Sukulaisuus (kinship) on keskeinen, jos kohta epämääräinen käsite, joka jälleen ymmärrettiin hieman eri tavoin paikasta riippuen. Siinä on kaksi puolta, verisukulaisuus ja avioliittojen kautta muodostunut liittouma, joista molemmat ovat keskiajalla tärkeitä. Sukulaisuus määritti ihmisen suhteessa muuhun yhteisöön, ja se välittyi nimessä. Sukulaisuus saattoi myös olla latentti suhde, joka saattoi tarvittaessa herätä esimerkiksi käräjöinnin tai avioliittojen yhteydessä. Kaikki sukulaiset eivät tietenkään pitäneet toisistaan (parasta oli sukulainen, joka oli ystävä), ja sukulaisuussuhteen saattoi sanoa myös irti, mistä seurasi, että suku ei enää ottanut kantaakseen irtisanotun asiaa oikeudessa. Ilman sukua ihminen oli lainsuojaton (out-law vs. in-law). Suku oli arka kunniastaan, ja loukkaukset suvun kunniaan korvattiin verirahalla, -kostolla tms. sangen kovaotteisella tavalla.

Neljäs osa tarkastelee miehen ja naisen suhdetta.  Smith ei tyydy kohdistamaan huomiotaan vaimojen, äitien ja tyttärien asemaan, vaan kaivaa esiin miesten ja naisten sosiaalisten roolien erilaisuuden syitä. Niihin ei pääse käsiksi aivan suoraan, koska aikakauden tekstit ovat kirkollisten oppineiden ennakkoluulojen ja asenteiden värittämää. Varhaiskeskiajalla polygamia oli laajalti vallalla eri puolilla Eurooppaa, mutta kirkon tuomat ihanteet kitkivät sen vuosituhanteen vaihteeseen mennessä. Oikeudellisesti vapaa mies oli normi, eivätkä naiset voineet joitain poikkeuksia lukuunottamatta periä tai pitää hallussaan omaisuutta, vaan esimerkiksi miehen kuoltua sopiva sukulainen joko nai lesken (vrt. Shakespearen Hamlet). Missä nainen saattoi pitää hallussaan maata ja omaisuutta - mm. Domesday kirjaa 5% maa-alasta naisten nimiin - hän ei voinut yhdistää sen tuomaa arvovaltaa viralliseen asemaan kruunun hallinnossa, vaan saattoi ainoastaan välittää oikeuden asemaan tai virkaan esim. avioliiton kautta. Ylemmissä piireissä tyttäret olivat siten pelimerkkejä, joiden avulla saatettiin luoda ja vahvistaa liittoja toisiin sukuihin tai kirkkoon - tosin sama päti nuorempiin poikiin, jos kohta heidän asemansa kaiken kaikkiaan oli erilainen.

Viidennessä osassa Smith paneutuu keskiajan ytimeen, työhön ja herruussuhteisiin. Maa oli keskiajan keskeisin resurssi, ja keskeisin työ oli maanviljelystä. Klientti- ja riippuvuussuhteiden muodostama herruusjärjestelmä ei kuitenkaan muodostanut siistiä pyramidia, jona keskiaikaista feodalismia on haluttu kuvattavan, vaan paikallisten järjestelmien, perinteiden, tapojen, sukulaisuussuhteiden ja erillisten valtapiirien omistusten hämmentämä kokonaisuus. Maanomistukselle varhaiskeskiajan Euroopassa ei Smithin mukaan ole yhtä yhtenäistä mallia. Hän käy läpi yhteiskunnan orjista ja maaorjista talonpoikiin, kartanonherroihin, ruhtinaisiin ja kuninkaisiin. Vaikka joka tasolla palvelus ja herruus ovat saman kolikon eri puolia, niiden muoto ja sosiaalinen arvostus vaihteli: kaikkien palveluksessa ei ollut kunniaa. Ihmisten mahdollisuus liikkua ja matkustaa, hallita omaa ruumistaan ja työtään, kantaa aseita, saada oikeutta, omistaa maata, avioitua, kasvattaa jälkeläisiä ja periä vaihteli riippuen asemasta, perinteestä, tavoista, maantieteestä ja suvuista.

Maatalouden ylijäämä oli esiteollisena aikana ohutta, ja se päätyi resurssien omistajain käsiin. Kumuloituva varallisuus näyttäytyi maatiloina, palvelijoina, ratsuina, härkinä, alamaisten uskollisuutena, metsästyskoirina ja -haukkoina, kankaina, vaatteina, pöytähopeina, viljana, viininä, öljynä, aseina, kultana, hopeana ja jalokivinä. Silti varhaiskeskiajalla ei ollut yksikäsitteistä määritelmää aatelisuudelle, kuten maaomistus- tai tulorajoja. Aateluus oli veren ja tapojen ylevyyttä, eli perinnöllistä ja sosiaalista (vertaisten hyväksyntää), ja vanhat suvut vartioivat statustaan mustasukkaisesti. Hitaasti kehittyvä ritarilaitos sitten laajentaa aatelisten piiriä, joka halukkaasti samastui soturieliittiin.

Kuudes osa käsittelee yhtä varhaiskeskiajan tärkeimmistä vaihdannan muodoista, lahjanvaihtoa, jonka perusteet sosiaalisena instituutiona poikkeavat modernin taloustieteen hallitsemasta päätöksenteosta. Magnaatit eivät suinkaan kasanneet rikkauksia kammioihinsa tai maksimoineet tilikirjojensa viivan alle jäävää summaa. Materiaalista pääomaa pyrittiin muuntamaan sosiaaliseksi ja poliittiseksi pääomaksi, mistä muodostui paitsi vaurauden myös vaikutusvallan verkostoja. Lisäksi lahjat kirkolle kantoivat toiveen taivaallisesta suosiosta maallisen prestiisin lisäksi.

Kristinuskoa ja kuninkuutta setvitään seitsemännessä osassa. 500-luvun alkupuolella kristinusko ei ollut vakiinnuttanut asemaansa saati hallinnut kansoja Tonavan ja Reinin pohjoispuolella, mutta 1000-luvulla pakanakansoja oli enää pääasiassa Baltiassa, Itä-Euroopassa ja Skandinaviassa. Kristinuskon leviämistä auttoi kirkon helposti pystytettävä rakenne (pappi, piispa, arkkipiispa, paavi). Paavi saattoi piirtää karttaan karkeat rajat arkkihiippakunnalle, jonne sai perustaa hiippa- ja seurakuntia tarpeen mukaan. Kirkot ja luostarit sementoivat opillisen myötäotteen paikallisista sieluista. Tosin opillisesti kirkko ei ollut vielä standardoinut uskonkappaleita tai doktriinia. Näin paikallisella tasolla kristinusko osin sekoittui pakanalliseen perinteeseen, mikä madalsi omaksumista mutta jätti keskeiset uskonkappaleet koskemattomiksi -- se oli Totuus ja muut jumalat muuttuivat vähin erin demoneiksi tai inhimillisiksi esi-isiksi (esim. Woden). Kristinuskon leviäminen ei siis edellyttänyt mitään yhtenäisen ja yksikäsitteisen kulttuuripaketin omaksumista kaikkialla. Perinteisesti varhaiskeskiajan kristinuskon paikalliset variaatiot ovat tottakai jääneet alleviivaamatta kirkon omassa narratiivissa.

Kristinusko puri paremmin yläluokkaan kuin köyhäilistöön. Kuninkaat ja keisarit saattoivat samastua Raamatun kuninkaisiin. Kuninkuuteen tuli poliittista, rituaalista ja kosmologista merkitystä, kun hallitsija näki itsensä Jumalan "voutina" maan päällä, ja kruunajaisissa kruunun alkoi laskea hallitsijan päälle kirkollinen johtaja, arkkipiispa tai paavi. Kristinusko välitti Antiikin Roomasta Eurooppaan vahvan hallitsijan instituution, jota pönkittivät ideologia, kosmologia ja vahvat keinot.

Viimeinen, kahdeksas osa tarkastelee Rooman kaupungin kulttuurista, poliittista ja uskonnollista merkitystä Euroopalle vuodesta 500 vuoteen 1000. Kuningaskunnat, jotka syntyivät tuona aikana, eivät nojanneet mihinkään alkuhistorialliseen taustaan, vaan aikakauden uskomuksiin, paikalliseen perinteeseen. Monet ankkuroivat itsensä antiikin tarinoihin, Roomaan tai Troijaan. Roomalainen ideologia sen sijaan vaikutti varhaiskeskiajan keisari-instituutioon. Lisäksi Roomasta kehittyi pyhiinvaeltajien matkakohde -- kaupunki tarjosi oppaita nähtävyyksiä varten. Rooman perintöä ei omaksuttu kaikkialla samalla tavoin, vaan eri puolilla Eurooppaa vaikutus synnytti erilaisia tuloksia. Varhaiskeskiaika oli tässäkin mielessä paikallisten tapojen tilkkutäkki.

Smith kirjoittaa akateemista englantilaista ylätyyliä, jota on hieman raskas lukea, mutta joka maistuu sanavarastonsa ja ilmaisujensa rikkauden vuoksi. Jokaisen kahdeksan osan alussa on johdanto, joka kytkee seuraavien lukujen asiat laajempaan kontekstiin, ja lukujen lopussa on kappaleen tai kahden mittainen johtopäätös. Lisäksi jokaisen osan alussa on Euroopan kartta, johon on merkitty seuraavien lukujen keskeiset kaupungit ja alueet, mikä on armollista maallikkolukijoita kohtaan. Täydet pisteet.