Patricia Crone (2003)
Pre-Industrial Societies: Anatomy of the Pre-Modern World. OneWorld Publications, Oxford, UK.
Patricia Crone on islamin historian professori Princetonissa.
Pre-Industrial Societies on tiivis johdanto teollista vallankumousta edeltäneeseen aikaan, kulttuureihin ja yhteiskuntiin. Crone esittää läpileikkauksen tällaisista yhteiskunnista yhdistäen
esimerkkejä antiikista, Euroopan keskiajalta, Kiinasta, Intiasta, esikolumbiaanisesta Amerikasta, Kaakkois-Aasiasta, mongolien
valtakunnasta ja islamilaisesta maailmasta. Hän esittelee esiteollisia kulttuureja yhdistäviä instituutioita ja purkaa auki, miten ja miksi asiat tavattiin tehdä samaan tapaan eri puolilla maapalloa. Kirja tarjoaa historian ja antropologian opiskelijoille sekä maallikoilla oppaan, jonka avulla menneisyyden kulttuureita voi oppia ymmärtämään niistä itsestään käsin ilman nykyaikaisia (länsimaisia) vapauden, yksilökeskeisyyden ja tasa-arvoisuuden odotuksia.
Kirja jakautuu
kahteen osaan. Ensimmäinen osa kuvailee esiteollisen yhteiskunnan eri
alueita, valtiokoneiston ja yksilön aseman siinä. Toinen osa käsittelee
Euroopan erikoisuutta, miksi teollistuminen lähti käyntiin juuri täällä.
Esiteollinen tarkoittaa siis teollistumista edeltävää. Crone keskittyy tarkastelussaan kulttuureihin, joissa joissa on jonkilaisia rakenteita, erikoistumista ja yhteiskuntajärjestys; sanalla sanoen
valtio. Vanhan viisauden mukaan
kaikki eivät voi olla inkkareita, vaan jonkun on oltava päällikkö. Lähtökohtaisesti yhdenveroiset itsenäiset talonpojat tekevät pieniä
myönnytyksiä, jotka ajan mittaan kasaantuvat hierarkiaksi: Vaikka erikoistuminen on vähäistä, jotkut ihmiset keskittyivät
päätöksentekoon, riitojen ratkomiseen ja lopulta voimankäyttöön, jolloin
erikoistumisen tuotteet eivät ole symmetrisesti vaihdettavissa. Syntyy weberiläisittäin organisaatio, jolla on alueellinen väkivaltamonopoli, joka tosin historian valossa on harvoin täydellinen. Valtio on joka tapauksessa pakottamisen
tulos, ja se on aina ollut ylivertainen pakkoa vailla toimineisiin
yhteisöihin. Silloinkin, kun barbaarit ovat voittaneet järjestäytyneen
sivilisaation (germaanit, mongolit), heidän eliittinsä on omaksunut
valloitettujen alueiden valtiokoneiston.
Yksi keskeisimmistä esiteollista yhteiskuntaa koskevista ilmiöistä on
niukkuus. Työ tehtiin lihasvoimin, erikoistuminen oli vähäistä, tuottavuus oli alhaista, valtaosa väestöstä oli suoraan tekemisissä ruoan tuotannon kanssa, ja toiminta on pääosin paikallista. Maanviljelijä saattoi elättää noin viisihenkisen perheensä, ja vähäinen ylijäämä joko säästettiin, myytiin tai (useimmiten) kerättiin (väkivalloin) veroina ylläpitämään ohutta eliittiä. Niinpä pienikin ylijäämä on valtionmuodostuksen kannalta aivan keskeistä.
Agraariyhteiskunnassa varallisuus perustui viljeltävään maahan.
Talonpojille (monet maksoivat vuokraa) ja eliitille maa tarkoitti
ruokaa, elinkeinoa, elämän ehtoa. Se ei ollut vaihdettava hyödyke, vaan omaisuus, jota hallinnoitiin suvun tai perheen etujen mukaisesti. Aateliston asema perustui maaomaisuudelle. Työmarkkinoitakaan ei juuri ollut. Niukkuudesta johtuen työstä ei voitu palkita (maksaa palkkaa), joten ihmisiä piti pakottaa työhön, ts. koska porkkana oli niin pieni, piti käyttää pitkää keppiä. Missä pakkoa ei tarvittu, töitä jaettiin sosiaaliseen eriarvoisuuteen tai erikoistumiseen perustuen: tietyt työt kuuluivat tietylle porukalle. Erityistä koulutusta ei tarvittu: lapset oppivat tarvitsemansa vanhemmiltaan. Vanhempien ammatti sääteli ratkaisevasti lapsen vaihtoehtoja.
Kauppa oli kehittymätöntä. Oli halvempaa kuljettaa viljaa Egyptistä Roomaan laivoin kuin rahdata sitä maata pitkin 50 km Rooman ulkopuolelle. Heikot kuljetusmahdollisuudet tekivät kyläyhteisöistä valtaosin autarkkisia, omavaraistaloudessa eläviä. Suurin osa väestöstä eli rahatalouden ulkopuolella, mutta tietenkin aatelisto oli osa laajempaa taloudellista ja sosiaalista verkostoa. Paikallisesti omavaraisella maaseudulla ei riittänyt
asiakaskuntaa ylläpitämään kauppiasta, joten kauppiaan piti kiertää
kylästä kylään. Aatelisto ei investoinut tulojaan tuottavasti, vaan käytti sen ja usein lainaamansa suuretkin summat kulutukseen: sotiin, lahjoihin, pitoihin, ylellisyyksiin ja loisteliaaseen elämään. Vain kauppias oli kiinnostunut rahasta sen itsensä vuoksi.
Valtion tehtävä oli ylläpitää alamaisten hyvinvointia. Hallitsija oli maallisen ja jumalallisen suhteen ruumiillistuma; jossain paikoin hänellä oli uskonnollinen asema, toisissa hän oli itsekin jumala. Valtio saattoi tasoittaa katovuosien tuskaa viljavarastojen avulla ja käynnistää julkisia hankkeita, kuten kastelukanavia, linnoituksia, teitä tai uudisasutusta. Valtio myös valvoi sellaisiakin moraalisia alueita, joita viimeinen vuosisata on tottunut pitämään yksityisasioina. Yhtä kaikki, ylijäämä oli vähäistä, resurssit niukkoja, yhteydet huonoja ja mahdollisuudet johtamiseen heikot. Hallitsijoiden ja ylimysten otteet olivat raakoja ja mielivaltaisia - oikukkaiden yksilöiden käsiin oli annettu lähes rajaton valta. Taloudellisiin vastoinkäymisiin reagoitiin yksityisomaisuuden haltuunotoin, poliittisiin kiistoihin mielivaltaisin vangitsemisin tai teloituksin. Luotettavan tiedon puute teki hallitsijat riippuvaisiksi ilmiantajista, ja lopputuloksena elämä hierarkian huipulla oli epävakaata, mistä seurasi raaemmat otteet, mistä seurasi epäluottamusta ja epävakautta, mistä seurasi raaemmat otteet. Valtiojärjestyksen ulkopuoliset järjestöt, seurat, killat ja lahkot olivat epäluotettavia, koska niillä oli kuuliaisuudesta huolimatta erillinen valtarakenne ja erilainen käsitys maailmasta. Niinpä kaupunkilaisten palokuntia hajoitettiin, missä niitä pääsi syntymään.
Crone pureutuu esiteolliseen politiikkaan (erityisesti perimykseen), kulttuuriin, uskontoon ja yksilön ja yhteisön suhteeseen rakentaen väittämänsä esiteollisten perusasioiden varaan.
Euroopan erilaisuuden pohjaksi Crone asettaa monia historiallisia kehityksiä ja instituutioita. Esimerkiksi avioitumiskäytäntö, jossa ennen avioliittoa muutettiin pois kotoa ja kerättiin kasaan omaisuutta esim. palkollisena, johti siihen, ettei puolison valintaan ollut ulkopuolisilla samanlaista valtaa kuin muualla. Tästä seurasi yksilöllisyyttä, joka murensi sukujen, klaanien tai heimojen valtaa. Toisaalta feudalististen läänitysten muututtua perinnöllisiksi keskusvallan (kruunun) poliittinen liikkumatila kapeni. Kuninkaiden tulot perustuivat heidän omiin lääneihinsä, mistä seurasi, että kuninkaiden piti oppia huolehtimaan omista maistaan. Vaikka tuloksena oli edelleen valtio, se oli erilainen kuin laaja, valloituksin yhdistetty, väljästi yhtenäinen mutta yhden järjestelmän verottama valtakunta. Koska hallitsijoidenkin piti sopia asioista, Eurooppaan kehittyi edustuksellinen päätöksenteko. Valtakunnat joutuivat myös kilpailemaan kauppiaiden suosiosta; mielivalta ajoi kauppiaat ja heidän verotettavat tulonsa kilpailijan huomaan. Lisäksi hallitsijat ja aatelisto sallivat kaupungeille kehittyvän itsehallinnon; ne toivat maaseudulla asuvalle eliitille tuloja. Muualla maailmassa kaupunkeja ja maaseutua hallitsevat keskusvallan asettamat kuvernöörit.
Verrattuna muun maailman kollegoihinsa Euroopan paronit ja papit olivat syöpäläisten kiusaamia, likaisia, köyhiä ja tietämättömiä. He eivät juuri eronneet hallitsemastaan kansasta. Kun etikettiä ja tyyliä aletaan viimein rakentaa, monopoli on menetetty ja porvaristo on korvaamassa arvoja omillaan. Koska eroa ei ylhäisön ja alhaison välille syntynyt, teknologiasta tuli arvostettua.
Differently put, a state without money generated an aristocracy without manners and bearers of high culture without a proper disdain for flywheels and cranks, let alone for the uneducated men who put such things together. A certain amount of technical expertise was tolerable for a Chinese gentleman, the state to which he was wedded taking a strong interest in irrigation systems, canals agricultural improvement, defensive walls and the like; but technical skills without full mastery of the high culture commanded no respect at all. In Europe, by contrast, a man such as Leonardo, who counted as unlettered, was courted and fêted in the highest circles.
Eurooppa epäonnistui siinä, missä muut onnistuivat. Se ei pystynyt luomaan vakaata valtiokoneistoa esiteollisella ajalla.
Lopuksi Crone peilaa esittämäänsä esiteollista maailmaa moderniin, teollistuneeseen maailmaan. Teknologia ja erikoistuminen ovat mahdollistaneet taloudellisen, kulttuurisen ja sosiaalis-poliittisen integroitumisen ennen näkemättömällä tavalla. Erona esiteolliseen on tasavertaisuus, yksilökeskeisyys ja yhteiskunnallinen sirpaloituminen.
Crone kirjoittaa siistiä, tiiviistä asiatekstiä, joka ei käy tyhjää missään kohdin. Hän tukee esittämiään väittämiä laajoin historiallisin esimerkein. Monin paikoin tekstiä ja siitä seuraavia johtopäätöksiä pitää jäädä sulattelemaan. Harva kirja on jättänyt samanlaiset pysyvät jäljet.
Olen yrittänyt miettiä, mihin Cronen kirjan lumo oikein perustuu. Se on keskeisesti oppikirja. Kirja ei takerru poikkeustapauksiin tai käsitteistöön, vaan se yleistää esiteollisia yhteiskuntia ja pystyy siten esittämään tiiviin mallin, jossa instituutiot, käytännöt ja ympäristön fundamentit loksahtavat yhteen kauniiksi, esimerkein motivoiduksi teoriaksi.
