Keskiaikaista rakennustyyliä on pidetty tuloksena barbaaristen piirteiden sulautumisesta roomalaiseen tyyliin, mutta pitkään germaanivaltakuntien rakennukset olivat yrityksiä noudattaa myöhäisantiikin roomalaisia esimerkkejä. Holvikattojen puutekaan ei ilmeisesti johtunut teknisistä vaikeuksista tai taitojen katoamisesta vaan halusta noudattaa esikuvia.
Lukiessani Howard Saalmanin kirjaa Medieval Architecture (1962) ymmärsin viimein, että arkkitehtuuri on ongelmanratkaisua. Tavallaanhan se on itsestäänselvää — tai mitä muutakaan yhtenä inhimillisen neuvokkuuden muotona arkkitehtuuri olisi — mutta maallikkona olen ajatellut rakentamista aina jotenkin mahdollisuuksien kautta. Romaanisen rakennustyylin historiaa kuvaillessaan Saalman punoo toisiinsa tarjolla olleet vaikutteet, perinteen, aikakauden uskonnolliset ja poliittiset ilmiöt sekä erityisesti muutokset kirkon liturgiassa nostaen esiin juurikin ne kysymykset, joihin arkkitehtuuri pyrki muotoilemaan vastauksia.
Euroopassa varhaiskeskiajalla valta ainakin hetkeksi keskittyi keisarin käsiin, jolloin arkkitehtuurista haettiin tukea uuden hallitsijan ja hovin vaikutusvallalle. Kansoja käännytettiin kristinuskoon, roomalaiset jumalanpalvelusmuodot levisivät, ja samaan aikaan heräsi luostarilaitos uudenlaisine tapoineen ja perinteineen. Uudet ajatukset tarvitsivat uusia tiloja. Nämä tavoitteet ja niiden ratkaisut kulkivat ihmisten — hengellisten tilaajien ja maallisten rakentajien — mukana, mikä näyttäytyi vähitellen uudenlaisena tyylinä.
Saalman korostaa liturgian vaikutusta arkkitehtuuriin, ja erityisesti pyhäinjäännösten vaikutus kirkkoarkkitehtuuriin on huomattava: Näille rakennettiin kirkon sivu- ja poikkilaivaan omia sivualttareita, jotta ihmiset pääsisivät lähelle reliikkejä ja jotta toisaalta vierailijoiden liikenne ei häiritsisi palvelusmenoja. Haudoilla vieraileville rakennettiin kryptaan johtavia portaikkoja ja käytäviä samasta syystä. Kirkko rakennuksena alkoi heijastella laajempaa kosmosta, kun alttarit alkoivat muodostaa hierarkioita. Vuoden mittaan menoja järjestettiin ajankohtaan sopivan pyhimyksen alttarin ääressä.
Samalla, kun kirja tarjoaa yleiskuvan romaanisen tyylin kehityksestä, kerronta ajoittain nyökkää poikkeamien suuntaan. Kiinnostavia esimerkkejä ovat esiromaaniset ja periferiaan, valtavirtausten ulottumattomiin rakennetut keskiaikaiset kirkot, joiden rakenne ei asetu tuttuun muottiin. Esimerkiksi Espanjan Asturiassa sijaitseva S. Cristina de Lena (kuvassa yllä) portaineen, ahtaine sisätiloineen ja erikoisine kivisine puoliseinineen suorastaan villitsee mielikuvitusta.
Saalman pitää paksuista seinistä ja pyörökaarista tunnetun tyylin ansiona selkeyttä ja yksinkertaisuutta. Monipuolisista ja ristiriitaisistakin vaikutteista huolimatta massiiviset kiviset rakenteet muodostivat hallitun kokonaisuuden. Sitten yksityiskohdat alkavat lisääntyä, mittasuhteet kasvavat ja selkeys väistyy vähitellen 1100-luvulta eteenpäin, mikä lopulta tunnistetaan gotiikkana. Samalla keskiaikainen yhteiskuntajärjestys kehittyy yksinkertaisesta monisyisemmäksi, ja kaupunkien itsetunto alkaa paisua.
Olen ollut aina kiinnostunut arkkitehtuurista, mutta omistamistani kirjoista olen lähinnä selaillut kuvia lukematta niiden väliin sijoitettua tekstiä. Saalman kirjallaan osoittaa, että se on ollut virhe. Aikakauden ideoiden heijastuminen arkkitehtuuriin on tavattoman mielenkiintoista.
Kuvat:
- Ángel M. Felicísimo, S. Cristina de Lena, 2015. (CC BY-SA 2.0/Wikimedia)
.jpg){kind=link}