A Short History of Myth

Karen Armstrong, A Short History of Myth (2005). Kindle Edition. Canongate, New York, USA, 2012.

Ihminen on merkitystä etsivä olento. Suuret kysymykset—Mistä kaikki alkoi? Miksi me olemme täällä? Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Mikä on oikein?—askarruttavat nykyihmistä samaan tapaan kuin metsästäjä-keräilijää. Elämän epävarmuus, ainakin näennäinen tarkoituksettomuus ja lohduttomuus syöksevät helposti epätoivoon. Turvakseen epätoivoa vastaan ihminen on kehittänyt tarinoita, myyttejä, jotka kiinnittävät ympäristön ja toiminnan johonkin ihmistä tai yhteisöä laajempaan yhteyteen, jonkilaiseen rinnakkaiseen todellisuuteen. Myyteistä ei ole koskaan ollut kuitenkaan ainoaa oikeaa versiota, vaan niitä on pitänyt kertoa jatkuvasti uudelleen uudella tavalla.

Karen Armstrong osoittaa kirjassaan A Short History of Myth (2005), miten myytit ovat muuttuneet vuosisatojen saatossa heijastellen muutoksia ihmisen kulttuurissa. Kirja on lyhyt ja teksti on helposti lähestyttävää, mutta sen tiiviitä väittämiä voi juuttua miettiämään pidemmäksi aikaa. Kirja sivuaa Armstrongin myöhemmän teoksen Fields of Blood (2014) teemoja, mutta väkivalta on tällä kertaa vain taustalla. Armstrongin teos on osa Canongaten myyttejä luotaavaa kirjasarjaa, jonka muita osia ovat kirjoittaneet romaanikirjailijat, kuten mm. Margaret Atwood (Penelopiad) ja A. S. Byatt (Ragnarok).

Teoksessa on kuusi osaa, joista kukin keskittyy aikakausittaittain muuttuvaan mytologiseen ajatteluun. Paleontologisen kauden metsästäjä-keräilijät (20000-8000 eaa.) elivät osana luontoa. Ihminen ei korottanut itseään ympäristönsä yläpuolelle. Näin esimerkiksi eläinten ilmeet ja tavat tulkittiin inhimillisiksi tunteiksi. Syöminen edellytti kuitenkin tappamista, ja tappaminen oli traumaattista. Metsästäjät kehittivätkin erilaisia myyttejä ja rituaaleja tekonsa sovittamiseen, esimerkiksi suomalaisittain peijaiset. Yhteydet jumaliin lankesivat shamaanien kontolle. Esimerkiksi kreikkalaisessa pantheonissa Herakles ja Artemis kantavat jälkiä metsästäjäajoilta.

Neoliittisella kaudella (8000-4000 eaa.) maanviljelyksen kehittäminen muutti kaiken. Esimerkiksi paratiisista karkoittamisen on tulkittu tarkoittavan juuri maanviljelyksen alkua, jonka jälkeen oli otsa hiessä leipä hankittava. Ihmiset asettuivat paikoilleen ja alkoivat hallintaa ympäristöään. Kuten metsästys aiemmin, myös maanviljelys oli kauttaaltaan uskonnollista. Rituaalit pyrkivät varmistamaan hedelmällisyyden jatkumisen. Armstrong huomauttaa, että luonnonvoimat olivat väkivaltaisia ja maanviljely oli taistelua hedelmättömyyttä, nälkää, kuivuutta, rankkasateita ja katoa vastaan. Niinpä maanviljelyksen tai hedelmällisyyden jumalat eivät olleet sovittelevia, koska ne aiheuttivat surua ja kuolemaa.

The new neolithic myths continued to force people to face up to the reality of death. They were not pastoral idylls, and the Mother Goddess was not a gentle, consoling deity, because agriculture was not experience as a peaceful, contemplative occupation. It was a constant battle, a desperate struggle, against sterility, drought, famine and the violent forces of nature, which were also manifestations of sacred power.

Vastoinkäymiset heijastuivat myyteissä vastavoimien työnä: Hades kaappaa Demeterin tyttären Persephonen ja kestää aikansa ennen kuin tytär pääsee palaamaan äitinsä luo. Tämän ajan Demeter kiistää pelloilta kasvun. Myyteissä uudelleen syntyminen edellyttää aina jonkinlaista kuolemaa. Vastavoimat ja paha näyttelevät siten tässä kiertokulussa välttämätöntä osaansa.

Aikaa myöten kehittyi kirjoitus ja sitä kautta varhainen sivilisaatio (4000-800 eaa.). Kirjoituksen kautta uskonnollisille menoille ja tunteille voitiin antaa pysyvä ilmaus. Kaupungeista tuli myös uskonnollisia keskuksia (tai toisinpäin) ja jumalat "muuttivat" kaupunkeihin. Kaupungistumisen tuoma erikoistuminen muodostui sekin uskonnolliseksi, kun ammattikunnat saivat omia jumaliaan.

Kaupunkivaltioiden ajalla myyteissä järjestyksen ja kaaoksen kamppailu heijasteli epäsäännöllisiä ja usein tuhoisia tulvia, kilpailua sekä pelkoa kuivuudesta, valloittajista ja vaipumisesta takaisin barbariaan. Joidenkin mielestä kaupungit olivat askel etäämmäksi jumalista. Runoilijat alkavat kirjoittaa ja tulkita alkukantaisia myyttejä uudelleen, eivätkä etääntyneet jumalat suosi enää sankareita kuten aiemmin. Viimeisimmissä versioissa Gilgamesh ei saavuta kuolemattomuutta kuten vielä vedenpaisumuksesta pelastunut Atrahasis.

Ensimmäisen vuosituhannen aikana eaa. tapahtui jonkinlainen käänne mytologioissa eripuolilla maailmaa. Käänteen (engl. Axial Age) aikana (800-200 eaa.) syntyi uskontoja, jotka ovat tietoisia inhimillisestä kärsimyksestä ja uudenlaisen uskonnon tarpeesta. Ne olivat kiinnostuneita yksilön omastatunnosta sekä moraalista ja ajoivat väkivallattomuutta. Taustalla oli rauhattomat ajat sotineen, väestön pakkosiirtoineen, verilöylyineen ja kaupunkien tuhoamisineen. Toisaalta kaupungistuminen oli tuottanut uudenlaista ajattelua, johon perinteiset myytit eivät enää purreet.

Urban life had changed mythology. The gods were beginning to seem remote. Increasingly the old rituals and stories failed to project men and women into the divine realm, which had once seemed so close. People were becoming disillusioned with the old mythical vision that had nourished their ancestors. 

Tuloksena myyttejä arvioitiin kriittisesti. Laozi ja Buddha pitävät eläinuhreja tarpeettoman julmina ja ylipäätään hyödyttöminä. Juutalaiset hyökkäsivät vanhoja myyttejä vastaan julistaen ne vääriksi, vaikka olivat vuosisatoja palvoneet Jahven rinnalla muita jumalia. Vaikka Baabelin vankeus vei vanhoista myyteistä hohdon, Genesikseen eksyi vielä jäänteitä vanhalta ajalta. Kreikassa kehittyy uudenlaista ajattelua, jossa maailmaa ja sen järjestystä tarkastellaan mytologioiden ulkopuolella. Jumalat edelleen etääntyivät, nirvanasta tuli vaikeampi saavuttaa ja uskonnollisesta askeesista entistäkin kurinalaisempaa. Pelkkä rituaalien tarkka suorittaminen ei enää riittänyt, vaan uskonnollisuus vaati oikeanlaisia tekoja ja oikeanlaista elämää.

Aina uuden ajan alkuun nämä käsitykset pysyvät voimissaan. Paavali rakensi myytin Jeesuksesta historiallisen Jeesuksen tilalle.

[St Paul] was not much interested in Jesus's teachings, which he rarely quotes, or in the events of his earthly life. 'Even if we did once know Christ in the flesh,' he wrote to his Corinthian converts, 'that is not how we know him now.' 

What was important was the 'mystery' [...] of his death and resurrection. Paul had transformed Jesus into timeless, mythical hero who dies and is raised to new life.

Sitten kirkkoisä Augustinus tulkitsee myyttiä Aatamista ja Eevasta uudelleen ja kehittää perisynnin käsitteen, jolle ei ole suoranaista tukea Raamatussa. Hieman myöhemmin Islam nousee valtauskonnoksi Välimeren itä- ja eteläosissa.

Kun muiden yritykset yhdistää järki ja usko, logos ja mythos, alkoivat hiipua, läntiset kristityt jäävät tämän projektin pauloihin. Samalla, kun uskoa yritettiin selittää järjen avulla ja esimerkiksi lukea myyttejä historiana, kadotettiin vähitellen tuntuma myyttien merkitykseen.

Western modernity was the child of logos. It was founded on a different economic basis. Instead of relying on a surplus of agricultural produce, like all pre-modern civilisations, the new Western societies were founded on the technological replication of resources and the constant reinvestment of capital. This freed modern society from many of the constraints of traditional cultures, whose agrarian base had inevitably been precarious. 

Uskonpuhdistus siivosi pois perinteisen myyttisen ajattelun. Rituaaleista tuli jonkinlaista muistamista sen sijaan, että ne olisivat myytin uudelleen elämistä. Nicolas Kopernikus siirsi löytöineen maailmankaikkeuden keskusta ja Francis Bacon vaati tieteisiin riippumattomuutta mytologioista. Kun Friedrich Nietzsche totesi, että Jumala on kuollut, hän oli oikeassa siinä mielessä, että pyhä myyttinä, kulttina, elettynä rituaalina ja etiikkana, oli länsimaista kadonnut. Tämä on tietynlaista köyhyyttä, koska logos ei tarjoa vastauksia suuriin kysymyksiin; se ei tarjoa merkityksiä.

A Short History of Myth on kauttaaltaan mielenkiintoinen, mutta erityisen kiinnostavaa on taideteosten tulkitseminen myytteinä. Myyttistä ajattelua ei tietenkään voi palauttaa länsimaihin noin vain, mutta Joseph Conradin The Heart of Darkness (1899), T. S. Eliotin The Waste Land (1922), Pablo Picasson Guernica (1937), James Joycen Odysseus (1922), George Orwellin Vuonna 1984 (1949) ja monet muut ovat Armstrongin mukaan uudenlaista mytologiaa. Ihmiset jäsentävät todellisuutta ja kokemustaan niiden kautta. Kuten myytit, nämä teokset ovat totta, koska ne ovat tehokkaita, vaikka ne ovat sepitettä.

Fields of Blood

Karen Armstrong, Fields of Blood: Religion and the History of Violence. Alfred A. Knopf, New York, NY, USA, 2014.

Usein kuulee väitettävän, ettei minkään muun vuoksi ole tapettu niin paljon ihmisiä kuin uskonnon. Vaikka tueksi saatetaan mainita esimerkiksi ristiretket, inkvisitio, kolmikymmenvuotinen sota, holokausti ja viime vuosien terrorismi, yleistys on katteeton. Uskonto on kuin syntipukki, jonka selkään lastataan kaupunkilaisten synnit, ennen kuin se ajetaan autiomaahan, eli väite sysää syyn sotiin jonnekin meidän ulkopuolellemme. Karen Armstrongin tuore teos Fields of Blood (2014) tarttuu tähän yksinkertaistukseen ja ravistelee sitä. Kirja tarkastelee väkivallan ja uskonnon --  mm. kristinuskon, juutalaisuuden, islamin, buddhalaisuuden, konfutselaisuuden, taolaisuuden ja hindulaisuuden -- suhdetta väkivaltaan kivikaudesta tähän päivään.  

Ensimmäinen ongelma on sana uskonto, religio. Länsimaissa, erityisesti protestanttisissa länsimaissa, se on käsitetty rituaalien, uskomusten ja instituutioiden joukkona, joka on pitkälti eristetty muusta elämästä. Uskonnon harjoittaminen on yksityisasia. Tällaiselle religiolle ei ole vastinetta missään länsimaiden ulkopuolella. Historiassa ja muissa kulttuureissa uskonto on vaikeasti rajattava ilmiö, ja sen asema vaihtelee kulttuureittain. Se on harvoin yksityisasia tai lokeroitava "harrastus", vaan se on instituutio, joka läpäisee koko yhteiskunnan.

Vaikka ihmisellä on väkivaltainen puoli, tappaminen - ihmisen tai eläimen - on  traumaattista. Metsästäjäkulttuureissa saaliita pyrittiin sovittamaan riitein (esim. karhunpeijaiset). Metsästyksestä ja myöhemmin sodasta tuli ritualisoitu tapahtuma, joka puettiin myyteiksi, jotka sitten kehittyivät uskonnoiksi. Mytologiat ovat tarinoita, jotka antavat merkityksiä. Tappamisesta tulee hyväksyttyä, jos se voidaan perustella jonkin jaetun uskomusjärjestelmän puitteissa. Merkitys, joka tappamiseen liitetään, erottaa toisistaan rikollisen ja sankarin.

Kun ihmiset alkoivat viljellä maata ja asettua pysyvästi paikoilleen, syntyi kaikenlaista erikoistumista. Jotkut erikoistuivat väkivaltaan, koska liikkuvien paimentolaisheimojen ryöstöretket alkoivat ärsyttää. Soturieliitti ja armeijat ylläpidettiin talonpoikien työllä. Yhdeksän kymmenestä kuokki peltoja, kaivoi kastelukanavia ja luovutti kaiken tuottamansa ylijäämän vastineeksi suojeluksesta - vaikka ei olisi halunnut. Talonpoika ei voinut oleellisesti vaikuttaa toimeentuloonsa tai parantaa tilannettaan. Löydetyt luurangot todistavat heikosta ja yksipuolisesta ravinnosta sekä kuluttavasta työstä. Tätä on esiteollisen agraarikulttuurin rakenteellinen väkivalta. Se heijastui mytologioissa taivaallisena järjestyksenä, jota kuninkaiden hallitsemat hierarkiat sitten edustivat maan päällä.

Monet uskonnot ajavat ohjelmanaan veljeyttä, rauhaa ja tasa-arvoa kapinoiden rakenteellista väkivaltaa vastaan. Kun ne tulevat hallitsevan luokan uskonnoiksi, ne joutuvat kamppailemaan ihanteidensa ja maallisten realiteettien välissä. Armstrong palaa toistuvasti tähän sivilisaation dilemmaan: ihminen rakastaa rauhaa, mutta sivilisaatio vaatii väkivaltakoneiston pysyäkseen pystyssä. Mitä lähemmäksi vallan ydintä uskonto pääsee, sitä vaikeampi sen on ylläpitää alkuperäisiä ihanteita. Niinpä myyteistä ja niiden tulkinnoista on luettavissa yhteiskunnallisia muutoksia. Tämä siitä huolimatta, että esimerkiksi kaikki suuret uskonnot sisältävät ajatuksen, että muita tulisi kohdella kuten toivoisi itseään kohdeltavan.
 
Ihminen on luonnostaan myös väkivaltainen. Sota kiehtoo ihmistä. Se luo merkityksen. Väkijoukot siviileistä sotilaisiin ottivat ensimmäisen maailmasodan syttymisen vastaan riemuiten. Suomessakin muistellaan Talvisotaa poliittisen yhtenäisyyden aikana. Sota tekee asioista mustavalkoisia. Ilman ammattisotilaita ja rakenteellista väkivaltaa sivilisaatiota ei olisi syntynyt, vaan ihminen eläisi edelleen hajanaisissa paimentolaisheimoissa tai olisi vajonnut endeemiseen kahakointiin. Uskonto on ihmisen luomus, ja sellaisena se on tähän samaan väkivaltaan kietoutunut. Niinpä sitä on vaikea eristää ihmisen väkivaltaisesta toiminnasta.

Lukuun ottamatta lyhyitä vierailuja Intiassa ja Kiinassa Armstrong keskittyy juutalaisuuden, kristinuskon, islamin historiaan. Lähes poikkeuksetta uskonnollisesta konfliktista syntyneeseen sotaan ovat vaikuttaneet myös poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset syyt. Ristiretket käynnistyivät Bysantin avunpyynnöstä Manzikertin tappion jälkeen. Vaikka mukana oli uskonnollista innostusta, Paavi pelasi myös arvovaltapeliä Euroopassa ja maallinen soturieliitti etsi väylän osaamiselleen. Inkvisition kuolonuhreja on perinteisesti liioiteltu. Kolmikymmenvuotinen sota menetti uskonnollisen luonteensa melko nopeasti: katolinen Ranskahan rahoitti protestanttista Ruotsia. Holokausti perustui puolestaan  rotuajatteluun.

Usein sotaretket tuottavat armeijan, jolle sodankäynnistä tulee joko elämäntapa tai kannattava elinkeino. Moniin verisiin kiistoihin on kytkeytynyt nationalismi (kansallisvaltiot tapaavat sortaa vähemmistöjään). Ranskan vallankumouksen jälkeinen asevelvollisuus teki armeijoista suurempia ja siten sodista aikaisempaa tuhoisampia, ja teknologia on tehnyt tappamisesta tehokkaampaa ja psykologisesti helpompaa.

Kirja käsittelee myös väkivaltaisen islamismin historiaa ja länsivaltojen kompastelua aina Lontoon ja Madridin terrori-iskuihin. Yhtäältä terroristien uskonnollinen ajattelu on paljastunut melko ohueksi; nuorille annettu alkeellinen uskonnonopetus ennen radikaalijärjestöjen antamaa koulutusta olisi ehkäissyt joitain iskuja. Toisaalta maallistuneiden länsivaltojen toiminta on omiaan synnyttämään vastarintaa. Armstrong esittää, että vastavuoroisuuden periaate, jota useimmat uskonnot opettavat, on ainoa tie pois väkivallan kierteestä. Meidän länsimaisten olisi otettava vastuu armeijoistamme, epäonnistuneista koloniaalihallinnoista ja harhautuneista ohjusiskuista.