Ihminen sodassa

Suketuksen käynnistämään ihminen sodassa -lukuhaasteeseen tulin lukeneeksi 65 kirjaa. Ajattelin lukuhaastetta mahdollisuutena keskittyä sotakirjallisuuteen, jota en ole aiemmin lukenut erityisen paljon (yksi päätös rajaa valinnat). Sotahistoriaakin olen lukenut melko vähän, ja haaste paikkasi selviä aukkoja tiedoissani sekä yhdisti ennen irrallaan kieppuneita tapahtumia pään sisäiseksi "narratiiviksi".

Vaikka kirjoja tuli luettua runsaasti, tulos on tavallaan pettymys. Aurinko paistaa siellä, missä en ole, ja lukemattomat kirjat tuntuvat houkuttelevammilta kuin luetut (muutamin poikkeuksin).  Alkuun minulla oli ajatus keskittyä ensimmäiseen maailmansotaan, jonka alkamisesta tuli kuluneeksi tänä vuonna sata vuotta. Harhauduin lukemaan enimmäkseen jotain aivan muuta, ja hartit, englundit, clarkit, gravesit, blundenit, barkerit (yhtä lukuunottamatta) ja zweigit jäivät lukematta. Näitä voi lukea myöhemminkin, mutta jatkossa ne taistelevat muiden, pitkään padotuttujen intohimojen kanssa.

Lukuhaasteessa ei ollut selkeää kategoriaa strategiaa ja sodan luonnetta käsitteleville teoksille. Jätin luttwakit, clausewitzit ja wrightit lukematta kuitenkin laiskuuttani. Sodan käsitteleminen ilmiönä jäi John Keeganin yleisten sotahistorioiden varaan.

i) Kaukaiset sodat

Kaukaiset sodat ovat lähimpänä historiallisia mielenkiinnon kohteitani, joten siihen tuli keskityttyä. 1600-luku avautui mielenkiintoisena ajanjaksona. Sain viimeinkin luettua Ylikankaan Nuijasodan, jonka halusin lukea ennen Lappalaisen erinomaista Susimessua. Näistä heräsi jonkinlainen nuijasotakiinnostus, ja syynäsin ensimmäistä kertaa vuosiin lähdeluetteloita. Martinesin Furies kolahti siinä määrin, että sanoisin sitä löydöksi (selailen sitä silloin tällöin).

Historian kirjoituksina hienoja taidonnäytteitä olivat Ecksteinin Rome Enters the Greek East ja Morrisin The Norman Conquest. Molemmat lukevat lähteitä todella läheltä rekonstruoiden tapahtumia niin, että lukija pääsee tapahtumien keskelle ilmiöiden äärelle.

Lukematta jäi aika paljon antiikkia (erit. Thykydides, jota olen aloittanut kahdesti pääsemättä kovin pitkälle), joten siihen paneudun ehkä jatkossa.

- CLINE, Eric H.: 1177 B.C.: The Year Civilization Collapsed (2014).
- CORNWELL, Bernard: Azincourt (2009).
- CORNWELL, Bernard: Kuninkaiden kuolema (2012).
- ECKSTEIN, Arthur M:  Rome Enters the Greek East (2008).
- HOLLAND, Tom: Rubicon: The Triumph and Tragedy of the Roman Republic (2003).
- KSENOFON, Kyyroksen sotaretki (380 eaa).
- LAPPALAINEN, Jussi T.: Sadan vuoden sotatie (2001).
- LAPPALAINEN, Mirkka: Susimessu (2009).
- LAPPALAINEN, Mirkka: Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632 (2014).
- MARTINES, Lauro:  Furies: War in Europe 1450-1700 (2013).
- MORRIS, Marc, The Norman Conquest (2012).
- O'CALLAGHAN, Joseph F.: Reconquest and Crusade in Medieval Spain (2003).
- PERNOUD, Régine: Ristiretket (1960).
- RUNCIMAN, Steven: The Fall of Constantinople 1453 (1965)
- VIERROS, Tuure: Lähellä kuolon rantaa (1967).
- WEATHERFORD, Jack: Genghis Khan and the Making of the Modern World (2004).
- WEDGWOOD, C. V.: The Thirty Years War (1938).
- YLIKANGAS, Heikki: Nuijasota (1977).

ii) Sisällissodat, kapinat, vallankaappaukset

Beevorin Taistelu Espanjasta, Orwellin Katalonia, Katalonia (ks. alla) ja Hemingwayn Kenelle kellot soivat muodostivat hienon, toisiaan täydentävän sarjan, jossa ehkä selkeimmin tuntui lukuhaasteen hyödyt: alue, tapahtumat, ilmiöt, vaikeudet ja henkilöt alkoivat tulla tutuiksi.

- AZUELO, Mariano: The Underdogs (1915).
- BEEVOR, Antony: Taistelu Espanjasta (2006).
- DICKENS, Charles: A Tale of Two Cities (1859).
- FUENTES, Carlos: Artemio Cruzin kuolema (1962).
- HEMINGWAY, Ernest: Kenelle kellot soivat (1940).
- KEEGAN, John: The American Civil War: A Military History (2010).
- LINNA, Väinö: Täällä Pohjantähden alla: 1. osa (1959), 2. osa (1960), 3. osa (1962).
- LUTTWAK, Edward: Coup d'État: A Practical Handbook (1968).
- PETHYBRIDGE, Roger: Venäjän vallankumous silminnäkijäin kuvaamana (1967).
- YOURCENAR, Marguerite: Armonlaukaus (1939).

iii) Maailmansodat

Olen iloinen, että luin Tuchmanin The Guns of Augustin. Tuchmannin kerronta on lumoavaa.

Barkerin Regeneration oli yksinkertaisesti hieno. Sen kaksi jatko-osaa jäivät lukematta, mutta paikko onnistuu toivottavasti piakkoin. Hienoa oli päästä myös vertailemaan Remarquen ja Jüngerin sotakuvauksia: edellisen teos paloi natsien kirjarovioissa, jälkimmäisen teos kaikessa epäideologisuudessaankin kuului Hitlerin suosikkeihin.

Beevor ja Hastings maalasivat toisen maailmansodan, jota on pidetty lännessä ns. hyvänä sotana, uusin värein. Erityisesti Britannian tekojen ja puheiden väliin jäi monta kuilua.

Sarjakuvien kohdalla heräsin todella myöhään, ja luen ranskaa sen verran hitaasti, että ehdin lukea vain Tardin C'était la guerre des trachéesin. Viisiosainen Yannin ja Neurayn Nuit blanche on vasta puolivälissä.

- BARKER, Pat: Regeneration (1991).
- BEEVOR, Antony: Stalingrad (2000).
- BEEVOR, Antony: Toinen maailmansota (2012).
- DOS PASSOS, John: Three Soldiers (1921).
- HASTINGS, Max:  Inferno: The World at War, 1939-1945 (2011).
- JAPRISOT, Sébastien: A Very Long Engagement (1991).
- JÜNGER, Ernst: Storm of steel (1920).
- KIVIMÄKI, Ville: Murtuneet mielet (2013).
- LATZKO, Andreas: Men in War (1918).
- LINNA, Väinö: Tuntematon sotilas (1954).
- REMARQUE, Erich Maria: Länsirintamalta ei mitään uutta (1929).
- TARDI, Jacques: C'était la guerre des tranchées (1993).
- TUCHMAN, Barbara W.: The Guns of August (1962).

iv) Moderni sota ja sodankäynti

Yhdysvallat on käynyt sotaa talonpoikaisarmeijoita vastaan kolmesti toisen maailmansodan jälkeen. Korean sotaa käsittelevä Fehrenbachin This Kind of War oli hyvää sotahistoriaa. Wiestin Vietnamin sota oli epätasainen kokoelma artikkeleita, jotka eivät keskittyneet niinkään taisteluihin, vaan oikeastaan sodan tulkintaan. Jungerin Sota kertoo amerikkalaisjoukkueen otteista Afganistanin niissä osissa, missä tulitaisteluita sattui liki päivittäin. Junger pääsee hyvin kiinni ryhmädynamiikkaan, miten porukka hitsautuu, miten se toimii ja miksi se toimii. Finkelin Thank You for Your Service on vaikuttava jatko kirjalle Pataljoona 2-16. Sota ei pääty kaikkien osalta kotiinpaluuseen.

Tarkoitus oli lukea Algerian sodasta ja terrorismista, mutta saalis jäi näiltä osin laihaksi.

- FEHRENBACH, T. R.: This Kind of War (1963).
- FINKEL, David: Thank You for Your Service (2013).
- HUNTINGTON, Samuel P.: The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order (1996).
- JUNGER, Sebastian: Sota - Amerikkalaisjoukkojen mukana Afganistanissa (2010).
- LE CARRÉ, John: The Spy Who Came In from the Cold (1963).
- O'BRIEN, Tim: The Things They Carried (1990).
- WIEST, Andrew (toim.): Vietnamin sota (2006).

v) Sodan liepeillä 

Graham Greenen The Quiet American oli minun osaltani yksi tämän haasteen helmistä. Kirjassa ei ollut tavallaan mitään ihmeellistä, mutta jotenkin sen vähäeleinen tyylikkyys maistui. Ehkä tuoreessa muistissa olleet toisen maailmansodan jälkipyykit lisäsivät lukunautintoa.

Toinen löytö oli Muriel Spark. The Girls of Slender Means on hauska ja pisteliäs ja The Prime of Miss Jean Brodie (ei sotakirja) vielä parempi. 

Captain Corelli's Mandolin oli nautinto, samoin Englantilainen potilas ja Schilder's ark. Oikeastaan ainoa huti tässä kategoriassa oli Cummings, joka oli ensin ärsyttävä ja sitten tylsä.

- CUMMINGS, E. E.: The Enormous Room (1922).
- BERNIÈRES, Louis de: Captain Corelli's Mandolin (1994).
- GRASS, Günter: Kissa ja hiiri (1961).
- GREENE, Graham: The Quiet American (1955).
- KENEALLY, Thomas: Schindler's Ark (1982).
- ONDAATJE, Michael: Englantilainen potilas (1992).
- SPARK, Muriel: The Girls of Slender Means (1963).
- WEST, Rebecca: The Return of the Soldier (1918).

vi) Kuvitteelliset sodat

Olen pitänyt joistain Heinleinin kirjoista, mutta Starship Troopers oli sellaista kuraa, että Heinleinia voi olla vaikea lukea lisää. Kolmannen maailmansodan teknotrillerit eivät ole aivan vieras genre, mutta Mackseyn tai Petersin jälkeen myöskään mitenkään erityisen kiinnostava.

- DYER, Gwynne: Climate Wars (2011).
- HEINLEIN, Robert A.: Starship Troopers (1959).
- MACKSEY, Kenneth: First Clash (1985).
- PETERS, Ralph: Red Army (1989).

vii) Sotakokemukset

Yritin lukea Öhquistin päiväkirjaa ikään kuin synkassa päivä kerrallaan, mutta se ei onnistunut. Jäin jälkeen ja sitten runnoin kirjan loppuun. Karttaliitteiden käyttäminen olisi vaatinut lukemista pöydän ääressä.

Journalisti-Orwell on taitava kirjoittaja. Kerronnan vaivattomuus ja havaintojen tarkkuus ovat vertaansa vailla. 

- JYLHÄ, Yrjö: Kiirastuli (1941)
- ORWELL, George: Katalonia, Katalonia! (1938).
- ÖHQUIST, Harald: Talvisota minun näkökulmastani (1949).

viii) Yleinen sotahistoria

Keegan oli yksi lukuhaasteen tarjoamia löytöjä. Neljä luettua teosta (ks. sisällissodat) todistaa historiasta kiinnostuneelle maallikolle sopivasta sotahistorioitsijasta.

- KEEGAN, John: Intelligence in War (2003).
- KEEGAN, John: Sodankäynnin historia (1993).
- KEEGAN, John: The Face of Battle (1976).

Kiirastuli

Yrjö Jylhä, Kiirastuli (1951). Kuvittanut Erkki Tanttu. Otava, Keuruu, 1982.

Yrjö Jylhän tunnetuin runokokoelma Kiirastuli ilmestyi välirauhan aikana 1941. Kymmenen vuotta myöhemmin siitä julkaistiin tämä käsillä oleva lyhennetty laitos, johon Erkki Tanttu piirsi kuvituksen.

Kokoelman alun runot on kirjoitettu ennen sotaa. Ensimmäinen runo nimeltään Idässä palaa vuodelta 1938 tuntuu käsittelevän ehkä Venäjän vallankumousta, sisällissotaa ja uutta uhkaa. Runon alkua on lainailtu tiheään myös viime aikoina: "Idässä palaa, tänne tulvii sauhu". Runo loppuu enteileviin säkeisiin.

Idässä seestyy. Tuuli sauhun kantaa
päin länttä, paljastain taas idänkulman.
Ja hurmeisena kuu, laill' enteen julman,
kuin käyrä kalpa piirtää metsän rantaa.

Runo Saarretut keväältä 1939 on jo hurja vihkiytyminen sotaan ja uhrautumiseen voiton torvineen ja kuoleman rumpuineen. Kokoelman keskiosan runojen sävy kuitenkin muuttuu. Ne ovat vähemmän mahtipontisia keskittyen kauhuun, pelkoon, vaaroihin, toveruuteen, iloihin ja suruihin ja arvaamattomaan kohtaloon. Hetkeksi kansallistunteen pauhu väistyy.

Kiirastuli etsii vapautusta sodan tapahtumista ja syyllisyydestä. Kiirastuli on katolisessa perinteessä "olotila, jossa pelastuneen ihmisen sielu puhdistuu synneistä ennen taivaaseen pääsyä". Talvisodan aikaan jo melkein nelikymppinen runoilija palveli Taipaleella komppanianpäällikkönä, ja siinä asemassa kuka tahansa joutuu lähettämään miehiä kuolemaan ja jäämään itse selustaan. Rynnäkön jälkeen pohtii:

Mut teidät tuleen johdin,
tuleen ja kuolemaan --
sen vastatako tohdin,
sen anteeksiko saan?

 Niin vaikea-- käsittelee samaa teemaa.

Niin vaikea teitä on lähettää tuonne;
tutut kasvonne on, joka piirre ja juonne
ken teistäkin vielä hengissä palaa?

Moni päällikkö etsi kuolemaa sodan aikana saadessaan typeriä tai toteuttamiskelvottomia käskyä. Niskuroinnin ja miesten tapattamisen puserruksista pääsisi vapaaksi kuolemalla itse. Samassa runossa Jylhä tapailee tällaista mieltä. 

Jos voisin taas minä mukaan tulla,
ja painua kärkeen kuin joskus ennen,
tuliryöppyyn tunnottomasti mennen

Kokoelman lopussa runot tuntuvat jälleen liittävän sotaan, taisteluun ja kuolleisiin (eli uhreihin) merkitystä kansallisten symbolien kautta. Runossa Näky kuolleet aseveljet saapuvat kummittelemaan rauhan solmimisen jälkeen: "nuo kasvot tunnen parrakkaat, nuo posket savun syömät / nuo silmät, silloin hymyilleet, nyt jäykistyksen lyömät". Näiden miesten edessä runon puhuja -- kaikesta päätellen Jylhä itse -- on "kuin pätsissä" tai "viime tuomiolla", mutta viimeisessä säkeistössä puhuja tapaa väistää oman syyllisyyden ja surun verhoamalla vetoamalla kansallistunteeseen. 

Äiti ja poika tapailee samaa mitä monet tutkimuksetkin: rintamalla sotilaat taistelevat toistensa puolesta, eivät yläkäsitteiden, kodin, uskonnon tai isänmaan puolesta. Runon keskustelussa poika kahden kaatuneen veljenkin jälkeen haluaa rintamalle.

Te ette tiedä, mitä on siellä:
tosin verta ja kauhua, en sitä kiellä,
mut siellä on arvossa ihmisyys
ja siellä on kunniass' ystävyys,
jota missään et muualla tapaa,
niin ehjä, puhdas ja vapaa.

Jylhä ei kuitenkaan täysin päästä irti idealismistaan, vaan rakentaa kärsimykselle jatkuvasti kansallista merkitystä: Äiti ja poika päättyy uhrimielen siunaamiseen. Siellä jossakin piirtää rintamasta menneisyydestä erillisen todellisuuden, jonne kuitenkin hiipii koti ja perhe.

Me sanomme: siellä jossakin -- , kun muistelemme heitä,
niin kaukaista on kaikki kotopuolla.
Ei meillä entiselämää, ei meillä paluutietä --
vain heidän vuokseen taistella ja kuolla.

Kiirastuli noudattaa mittoja ja loppusointuja, mikä tekee siitä paikoittain väkinäisen, usein mahtipontisen ja vanhahtavan. Ääneen luettuna säkeet toki asettuvat kielikorvaan paremmin sopiviksi. Erkki Tantun hiilitöissä ei ole juuri yksityiskohtia vaan pelkkiä muotoja, mutta mustan ja valkoisen rytmi harmaan seassa tuottaa upeita kuutamoita ja talvisia metsiä.

En ole tottunut runojen lukija, mutta Kiirastuli ei vaikuta tavoittelevan mitään sanaston ylittävää riipaisua. Se, mitä runot halusivat ilmaista, tuli selväksi melko suoraan. Runot olivat välittömiä. Runojen takaa toki löytyy se nimessäkin mutkan kautta läsnä oleva syyllisyys ja Jylhän halu liittää uhreihin ja kärsimykseen merkitys. Kiirastulessa kuullaan sodan problematisointia, mutta Jylhä ei jätä kysymyksiä auki, vaan vastaa aina samalla tavalla.


Kirja päättää ponnisteluni ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Stalingrad

Antony Beevor, Stalingrad. Englanninkielisestä alkuteoksesta Stalingrad (2000) suomentanut Matti Kinnunen. WSOY, Juva, 2000.

Katsoi asiaa miltä puolelta tahansa, Stalingradin taistelusta 1942-1943 ei ole löydettävissä pienintäkään valonpilkahdusta. Se on luultavasti syy, miksi olin lykännyt Antony Beevorin Stalingradin lukemista vuodesta toiseen. Kuitenkin ahdistavuudestaan huolimatta kirja on loistava. Taistelu on pääpiirteissään tuttu laajemmin sotaa käsittelevistä teoksista, koska se muodostaa käännekohdan itärintaman sodalle. Kauempaa katsottuna se on puhdas tragedia.

Itärintamalla oli vastakkain kaksi säälimätöntä ideologiaa, jotka molemmat peräänkuuluttivat uhreja. Natsi-Saksa suhtautui välinpitämättömästi ei-saksalaisiin, heidän henkeensä, omaisuuteensa ja turvallisuuteensa. Neuvostoliitto suhtautui välinpitämättömästi yksilöön ja syöksi kouluttamattomia ja osin aseettomia pataljoonia vihollisen tykki- ja konekiväärituleen ilman minkäänlaista suunnitelmaa tai selkeää tavoitetta. Sotaa edeltäneet puna-armeijan puhdistukset näkyivät taktisena ja organisatorisena heikkoutena, joka jatkui läpi sodan. 

Silti neuvostoliittolaiset kenraalit saattoivat järkeillä Stalinin kanssa. Vaikka taktisesti Wehrmacht oli ehkä taitavin koko sodassa, Saksan sodanjohto oli politisoitunut, ja Hitlerin ympäröi kritiikitön hymistelijöiden joukko, joka rakensi strategiaa Hitlerin haaveiden, mielipiteiden ja hihasta vedettyjen lukujen, ei varsinaisen tiedustelutiedon varaan. Koska Operaatio Barbarossan piti olla ohitse ennen joulua 1941, talvivarusteita ei tarvittu. Sitten tuli talvi. Sitten paljastui, että Neuvostoliitolla olikin oletettua enemmän divisioonia. Sitten venäläisten taktinen osaaminen parani. Seuraava talvi Stalingradissa käänsi sodan.

Beevorin kertoma tarina ei ole kuitenkaan pelkästään esikuntien ja kenraalien sotaa. Hänen käyttämänsä lähteet, saksalaisten ja venäläisten sotilaiden päiväkirjat, kirjeet ja kertomukset ja aiemmin julkaisemattomat venäläiset arkistomateriaalit lisäävät tarinaan suurten lukujen peittämän eturintaman näkökulman, missä heijastuu Beevoria opettaneen John Keeganin vaikutus. Pommitusten ja tykistökeskitysten jäljet kaupungissa ja ihmisissä saavat sotahistorialle epätyypillisen, melkein kaunokirjallisen muodon. Saksalaisten sotilaiden kuvaama epätoivo ja sitkeys nälän, kylmyyden ja taisteluiden keskellä antavat kirjalle inhimillisen sävyn. Silti samat sotilaat olivat puhaltaneet läpi Ukrainan kuin berserkit, humaltuneena omasta voittamattomuudestaan.

Helmikuun 2. päivänä raunioituneeseen kaupunkiin laskeutunut hiljaisuus tuntui aavemaiselta niistä, jotka olivat tottuneet pitämään hävitystä luonnollisena asiana. [Vasili] Grossman kuvasi rauniokasoja ja niin syviä pomminkraattereita, että matalalta paistava aurinko ei koskaan näyttänyt ulottuvan niiden pohjaan saakka, ja "junanraiteita, missä säiliövaunut makasivat vatsa pystyssä kuin kuolleet hevoset".

Jos sotahistoriasta pitäisi lukea yksi kirja, joka kuvaa ihmistä sodassa, se voisi olla tämä.

The American Civil War

John Keegan, The American Civil War: A Military History. Knopf Doubleday, 2010.

Pelkästään Margaret Mitchellin Tuulen viemää (1936) -menestysromaanin pohjalta kysymys orjuudesta voi vaikuttaa sivuseikalta. Romaani kertoo etelävaltiolaisnaisen kasvutarinan, kun sota katkaisee yläluokkaisen elämän tanssiaisineen ja kuutamoineen tuoden uudet roolit, arvot ja tavat perinteiden tilalle. Tuulen viemää esittää orjuuden harmittomana ja orjat onnellisina, auliina, osaansa tyytyväisinä. Kuitenkin sisällissota käytiin lopulta orjuuskysymyksestä. Erinomaisessa kirjassaan The American Civil War: A Military History brittiläinen sotahistorioitsija John Keegan luonnehtiikin Mitchellin teosta jonkinlaiseksi etelävaltioiden kostoksi: se ja siitä tehty elokuva ovat romantisointeineen nykyään tunnetumpia kuin esimerkiksi orjuutta suomiva, omana aikanaan menestysromaaniksi yltänyt Harriet Beecher Stowen Setä-Tuomon tupa (1852).

Keeganin mukaan orjuus teki Yhdysvaltain sisällissodasta käytännössä väistämättömän. Yhtäältä etelävaltioiden identiteetti, elämäntapa ja vauraus perustui orjia hyödyntävään maatalouteen, ja toisaalta orjuus oli nuoren valtion tasavaltalaisideologian ja sen itsenäisyysjulistuksen vastainen. Orjuutta kannattavien eteläosavaltioiden - eli orjavaltioiden - ja orjuutta vastustavien pohjoisvaltioiden tasapaino säilyi pitkään senaatissa, mutta Keskilänteen perustettavat uudet osavaltiot olivat keikauttamassa tasapainon orjuuden vastustajien puolelle. Se olisi heijastunut edelleen työn alla olleeseen perustuslakiin ja sitä kautta päättänyt etelälle elintärkeän instituution. Niinpä orjavaltiot irtautuivat liittovaltiosta ja perustivat konfederaation vuonna 1861. Kesti kuitenkin aikansa ennen kuin aseet alkoivat rätistä.

America was not prepared for war, any war, let alone a great internal war. It had almost no soldiers. The Founding Fathers of the United States, in their rejection of all that was bad about the Old World, had hoped to dispense with a standing army altogether, just as the parliamentarians who restored Charles II to the throne after England's Civil War had hoped also. Domestic rebellion -- trivial in both cases but alarming while it lasted -- prompted them to reconsider. As a precaution against recurrence, the English Parliament kept in being a few of the existing regiments, Cromwellian or royal; the American Congress preserved some units of Washington's army. In 1802 it established a military academy at West Point to officer them. West Point's graduates, trained as engineers, were also expected to supervise the construction of the new nation's public works, building bridges, dams, and harbours, for many of which the U.S. Army Corps of Engineers remains responsible to this day.

Yhdysvalloilla ei ollut mainittavaa armeijaa tai budjettia, ja kaikki piti koota lennosta. Koko sisällissotaa ja etenkin sen alkua leimaa harjaantumattomuus. Eurooppalaisten sotilastarkkailijoiden silmään armeijat näyttivät aseistetuilta väkijoukoilta. Tykistöä oli vähän, ratsuväkeä vielä vähemmän, joten sota käytiin kiväärein. Sisällissodasta kehittyi erityisen verinen: Strategisia kohteita oli vähän, joten armeijoilla ei ollut muuta paikkaa iskeä kuin toisensa. Armeijat olivat suuria, sotilaat sitkeitä ja aseet tehokkaita. Taisteluissa syntyi 30% tappiot haavoittuneina ja kuolleina. Lääkintähuolto oli tuhoisaa. Vaikka konekivääri ei ollut vielä käytössä, uudenlainen teknologia ja uudenlaiset armeijat ennakoivat monin tavoin ensimmäistä maailmansotaa. Sotilaat etenivät ja ampuivat sitkeästi tiiviissä riveissä, kunnes vuosien mittaan alettiin suosia kaivautumista.

Monet ulkomaalaiset pitivät pohjoisvaltioita etukäteen voittajana, koska sillä oli enemmän teollisuutta ja suurempi väestö. Pohjoisvaltiot myös lopulta voitti sodan, eikä Keeganin mukaan etelävaltioilla ei ollut realistisia mahdollisuuksia. Silti etelävaltiot kävi sotaa neljä pitkää vuotta, lähinnä parempien kenraaliensa ansiosta. Vaikka Abraham Lincoln oli presidenttinä taitava, kesti monta vuotta löytää pohjoisvaltioiden kenraalien joukosta sellainen komentaja, joka uskaltaisi taistella ja vuodattaa verta. Lopulta puikkoihin istui Ulysses S. Grant, joka teki sodasta näännytystaistelun, jota vauraampi pohjoinen kesti paremmin.

The American Civil War on herkullista sotahistoriaa. Kirjallaan The Face of Battle (1976) John Keegan aloitti uudenlaisen sotahistorian, joka sitoi taistelut laajemmin ympäröivään aikakauteen ja toi esiin nimenomaan taisteluihin osallistuvien sotilaiden näkökulman. The American Civil War jatkaa tällä linjalla vaikkakin keskittyen enemmän kampanjoihin kuin yksittäisiin taisteluihin. Sodan vaiheiden, taktiikoiden, aseistuksen ja erinomaisten taistelukuvausten lisäksi Keegan tekee selväksi maantieteen ja karttojen puutteen tuomat vaikeudet ja keskeisten upseerien heikkoudet ja vahvuudet -- eikä Keegan malta olla potkaisematta Clausewitzia teroittaessaan "ratkaisevan taistelun" ihanteen ja epäselvien tai tuloksettomien taisteluiden välistä ristiriitaa.

Yhdysvaltain sisällissodasta on kirjoitettu paljon aina sen päättymisestä asti, eikä sodan romantisointiakaan tarvinnut kauan odottaa. Ensimmäisiin sisällissodan taistelunäytöksiin osallistui sodassa nuorina taistelleita harmaapäisinä ukkoina.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Venäjän vallankumous silminnäkijäin kuvaamana

Roger Pethybridge (toim.), Venäjän vallankumous silminnäkijäin kuvaamana. Englanninkielisestä alkuteoksesta Witnesses to the Russian Revolution (1964) suomentanut Juhani Jaskari. Runot suomentanut Kirsi Kunnas. WSOY, Porvoo, 1967.

Venäjän vallankumous leimahti yllättäen helmikuussa 1917. Nälkäisen väkijoukon mellakkana alkanut tapahtumaketju kaatoi Romanovien dynastian, irroitti Venäjän ensimmäisestä maailmansodasta ja käynnisti valtataistelun, joka päättyi vasta vuonna 1920 kahden vuoden sisällissodan jälkeen bolševikkien voittoon. Vaikka leimahdus oli yllättävä, se ei syttynyt sattumalta. Kumouksellista liikehdintää oli eri puolilla Venäjää. Silti vastarintaliikkeelle (tai -liikkeille) tuli kiire koota rivinsä. Vladimir Leninkin ehti kuvioihin mukaan vasta huhtikuussa 1917 palattuaan ulkomailta.

Roger Pethybridgen toimittama kokoelma käsittää silminnäkijäin kuvauksia alkaen vuoden 1905 verilöylystä päättyen tsaariperheen teloituksiin vuonna 1918. Lähdeluettelon perusteella Pethybridge on käyttänyt yksinomaan englanninkielisiä muistelmia ja kokoelmia. Silminnäkijöiden joukossa on Leninin, Trotskin ja Kerenskin lisäksi pitkä liuta upseereita, pappeja, kirjailijoita, vallankumouksellisia, duuman edustajia, ulkomaisia kirjeenvaihtajia, opiskelijoita, sotilaita, ballerinoja jne. Ruhtinas Jusupov, Grigori Rasputinin ystävä, tarjoaa omakohtaisen kertomuksen Rasputinin onnettomasta murhayrityksestä: myrkky ei tehonnut ja luotejakin meni useampi ennen kuin uhri kaatui takapihalle.

Myrkky ei vieläkään vaikuttanut, ja staritsa käveli rauhallisesti pitkin huonetta. Otin toisen lasin joka sisälsi syanidia, täytin sen viinillä ja ojensin sen Rasputinille.
   Hän joi se kuten muutkin, eikä vieläkään näkynyt tuloksia. Tarjottimella oli enää vain yksi myrkytetty lasi. Koska olin epätoivoinen ja koska minun täytyi saada hänet juomaan lisää, aloin itse juoda.

Vallankumouksen lähdettyä liikkeelle armeijan joukkoyksiköt saattoivat liittyä kapinallisiin käden käänteessä. Poliisikomentaja Vasiljev kuvailee maaliskuun nopeasti eteneviä tapahtumia. Tilanteen sekavuudesta kertoo sekin, etteivät kapinalliset olleet ottaneet puhelinkeskuksia haltuunsa.

Ikkunastani näin kadulla epätavallista levottomuutta. Pian ajoi ohi kiireisiä sotilasautoja; etäältä kuului laukauksia. Puhelin soi taas, ja taas kaupunginpäällikkö antoi minulle huonoja uutisia; prikaatinkenraali Dobrovolskin, joka komensi kaartin pioneerijoukkojen pataljoonaa, olivat hänen miehensä murhanneet. Tapahtumat vyöryivät nopeasti; Volynskin rykmentti, joka oli noussut kapinaan kapteeni Laškevitšin murhan jälkeen, oli ajanut upseerinsa ulos kasarmeista. Kapinallisiin yhtyivät Preobrazenskin ja Liettualainen kaartirykmentti, joiden kasarmit olivat vieressä. Ne olivat onnistuneet valtaamaan Liteinyin asevarikon. Sotilaita törmäili kaduilla kivääreillä ja konekivääreillä aseistettuina.

Tapahtumien käänteissä, niiden sekavuudessa ja epävarmuudessa on jotain lumoavaa. Silminnäkijät eivät näe eivätkä voi nähdä kovin kauas. Englantilainen toimittaja Philips Price ei osaa käsitellä mielessään tapahtumia ja epäilee vallankumousta lyhytkestoiseksi.

Marraskuun 9 päivään mennessä oli selvää, että valta oli Pietarissa sotilaallisvallankumouksellisen komitean käsissä, joka toimi neuvostojen II yleisvenäläisen kongressin nimissä. Minusta tämä kaikki vaikutti siihen aikaan hyvin huvittavalta, ja minua nauratti kaikki se mitä oli tapahtunut kolmen edellisen päivän kuluessa. Olin vielä tottumaton vallankumouksen ilmapiiriin. Koetin kuvitella tavallisten sotilaitten ja työmiesten muodostamaa komiteaa, joka kokoontuisi Lontoossa ja julistaisi olevansa hallitus ja kieltäisi tottelemasta mitään Whitehallista tulevaa määräystä, ellei siinä olisi komitean varmennusta. 
   [...] Päälennätintoimistossa tapasin miehen, joka oli yhteydessä pankkipiireihin. Hänkin oli niin huumaantunut, että sai helpotusta vain vakuuttelemalla itselleen, että vaikka bolševikit olivat tilapäisesti saaneet menestystä, he eivät mitenkään voineet pitää valtaa hallussaan kauemmin kuin muutamia päiviä. [...]
  Seuraavana päivänä (marraskuun 10) oli ilmassa kuitenkin toisenlainen tuntu.

Aiheestaan huolimatta Venäjän vallankumous silminnäkijäin kuvaamana keinuu siinä mielenkiintoisen rajalla. Katkelmat eivät muodosta mitään eheää narratiivia. Pitkät puheet duumassa, loputtomat yritykset saada Nikolai II tekemään myönnytyksiä tai duuman edustajien pöyristys kapinallisten toiminnasta eivät jaksa kiinnostaa kovin pitkään, koska silminnäkijän ja yksityiskohtaisten tapahtumien tausta ei selviä kirjasta. Pethybridgen kirjoittamat lainausten lyhyet johdannot eivät kerro kovin hyvin, mitä milloinkin on panoksena. Ehkä vallankumouksesta olisi pitänyt lukea jokin toinen kirja pohjatiedoiksi.

Kirja jatkaa ponnisteluita ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Three soldiers

John Dos Passos, Three soldiers (1921). Project Gutenberg EBook, 2004. http://www.gutenberg.org/ebooks/6362

Yhdysvallat osallistui ensimmäiseen maailmansotaan vuonna 1917, kun eurooppalaiset olivat jo ehtineet tuhota toistensa parhaan terän ja sotainnon. Amerikkalaiset joukot tulivat rintamalle vasta kesällä 1918 harjoiteltuaan pitkään kotimaassaan ja Ranskassa. Viivyttely ärsytti amerikkalaisia sotilaita sekä liittolaisten sodanjohtoa. Sota sitten loppui ympärysvaltojen voittoon marraskuussa 1918.

Yhdysvaltalainen kirjailija John Dos Passos palveli sodan aikana lääkintäjoukoissa. Pian sodan jälkeen hän julkaisi toisen romaaninsa Three soldiers. Siinä kolme erilaista amerikkalaista sotilasta värväytyy armeijaan. Heidät koulutetaan ja laivataan Eurooppaan, missä heitä koulutetaan lisää.
Sotamies Fuselli yrittää tehdä kaiken oikein, mutta mielistelijä ei etene yrityksistään huolimatta korpraaliksi. Christfield on täynnä vihaa, erityisesti omaa upseeristoa kohtaan. Hän tappaa vanhan kaunan vuoksi esimiehensä, eikä tunnu olevan kovin pahoillaan. Sotilaille syötetty propaganda, saksalaisten raakuudet, ovat tehneet tehtävänsä, mutta uusi, moderni sota ei tarjoa sankaruuksia. Yksilöllä ei ole mitään merkitystä.

Valtaosa tarinasta kertoo Harvardin musiikkia opiskelevan John Andrewsin kohtalosta. Hänellä ei ole ongelmia tappamisen tai kuolemisen suhteen. Andrews kokee armeijan ensisijaisesti orjuuttavana, tehottomana koneistona, jossa korruptoituneet ja pikkumaiset miehet pääsevät valtaan. Armeija täyttää miesten päivät tarpeettomaan, päämäärättömään, tylsään ja usein nöyryyttävään rutiiniin, jota aselepokaan ei tunnu katkaisevan. Sotilastervehdys välkkyy vallankäyttönä jokaisessa upseeriston ja miehistön kohtaamisessa. Lopulta valta ja väkivalta sulautuvat yhteen.

Handsome and Bill Huggis stood up. A young officer, with clearly-marked features and a campaign hat worn a little on one side, came in, stood with his feet wide apart in the middle of the floor.
Andrews went up to him.
"I'm in the Sorbonne Detachment, Lieutenant, stationed in Paris."
"Don't you know enough to salute?" said the officer, looking him up and down. "One of you men teach him to salute," he said slowly.
Handsome made a step towards Andrews and hit him with his fist between the eyes. There was a flash of light and the room swung round, and there was a splitting crash as his head struck the floor. He got to his feet. The fist hit him in the same place, blinding him, the three figures and the bright oblong of the window swung round. A chair crashed down with him, and a hard rap in the back of his skull brought momentary blackness.
"That's enough, let him be," he heard a voice far away at the end of a black tunnel.

Andrewsin on yhä vaikeampi sovittaa henkilökohtaista vapauskäsitystään uniformuun. Hän muotoilee mielessään sävellystä teemanaan John Brown ja orjuudesta vapautuminen, mutta siinä on liikaa riitasointuja ranskalaiselle naiselle, jonka kanssa hän seurustelee lyhyesti ja joka pitkän sodan päätteeksi haluaisi turvaa ja hyvinvointia.

But what’s the good of freedom? What can you do with it? What one wants is to live well and have a beautiful house, and be respected by people.

Romaanin sodanvastaisuus aiheutti kohun Yhdysvalloissa ilmestyessään vuonna 1921. Kirjassa ei liikuta rintamalla vaan takalinjoilla ja siviilien parissa kylissä sekä kaupungeissa. Taistelut välittyvät tykistötulen kumuna, haavoittuneiden joukkoina ja tarinoina. Joukkoja kiertävät YMCA:n Y-miehet yrittivät ylläpitää isänmaallisuutta kulunein fraasein, mutta taisteluita nähdeiden joukkojen ja sotapropagandan käsitykset olivat kaukana toisistaan.

Kirjan rakenne on hieman yllättävä. Se liikkuu ja vaeltelee pitkin Ranskaa, eikä tarjoa mitenkään tasapuolista ääntä kaikille kolmelle sotilaalle. Silti kerronta kulkee, ja Andrewsin seurassa lukija voi viihtyä oikein hyvin.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Rome Enters the Greek East

Arthur M. Eckstein, Rome Enters the Greek East: From Anarchy to Hierarchy in the Hellenistic Mediterranean, 230-170 BC. Blackwell Publishers, Malden, MA, USA, 2008.

Jotkut historioitsijat ovat luonnehtineet roomalaisia poikkeuksellisen sotaisiksi. Yläluokan jäsenten pätevöityminen julkisiin virkoihin edellytti pitkää palvelusuraa armeijassa, mikä heijastui päätöksentekoon ja politiikkaan. Rooman laajenemista Adrianmeren yli itään vuoden 200 eaa tietämillä on pidetty yhtenä esimerkkinä roomalaisesta aggressiivisuudesta. Lopultahan valtakunta nielaisi koko Välimeren.

Yhdysvaltalainen historioitsija Arthur M. Eckstein lähtee teoksessaan Rome Enters the Greek East: From Anarchy to Hierarchy in the Hellenistic Mediterranean, 230-170 BC haastamaan tätä näkemystä. Hänen keskeinen pointtinsa on, että Rooma ei ollut sen sotaisampi kuin muutkaan eikä Roomalla ollut intressejä idässä ennen n. vuotta 200 eaa  -- ja oli siellä senkin jälkeen hyvin varovainen tai epävarma liikkeissään.

Aleksanteri Suuren kuoltua 323 eaa laaja valtakunta jakaantui kolmeen osaan: Ptolemaiojen Egyptiin, Seleukidien Persiaan ja itään sekä Antigonidien Makedoniaan. Balkanilla kähistään, mutta vuoteen 205 eaa asti Rooma osallistuu Balkanin sotiin varovasti käyden samanaikaisesti mm. toista puunilaissotaa Karthagoa vastaan. Kun 204 eaa Roomaan saapuu kreikkalaisia lähestystöjä kertomaan, että Makedonian Filippos V ja Seleukidien Antiokhos III olivat juonimassa heikentyneiden Ptolemaiojen Egyptin ja siinä sivussa joidenkin kreikkalaisten pikkuvaltioiden tuhoamista, Rooman senaatti päättää sekaantua tilanteeseen. Rooma lyö taisteluissa molemmat kuninkaat ja etenee seuraavien vuosikymmenten aikana syvemmälle itään, mutta ei Ecksteinin mukaan minkään imperialistisen vision vallassa vaan keveiden liittolaisuuksien ohjaamana. Rooma myös vetäytyy Adrianmeren itäpuolelta 200-luvun eaa alussa antaen ehkä hieman väärän viestin Makedonialle.

Eckstein lukee antiikin aikalaistekstejä, erityisesti Polybioksen historiateosta, ja soveltaa  kansainvälisten suhteiden (international relations) käsitteistöä jäsentääkseen itäisen Välimeren 300-luvun eaa poliittista tilannetta.  Ecksteinin näkökulma on realismi. Näin ollen hän pitää antiikin kansainvälistä järjestelmää ensisijaisesti moninapaisena anarkiana, mikä tekee valtioista toistensa kaltaisia, itsekkäitä ja epävarmassa maailmassa voimankäyttöön taipuvaisia. Eckstein tunnustaa roomalaisten sotaisuuden, mutta lähteiden perusteella he eivät olleet sen sotaisampia kuin muutkaan. Paitsi sodankäynti myös epävarmuus on endeemistä: Pysyviä lähetystöjä ei ole, joten epäluulo ja huhut hallitsevat kuvaa naapureista ja heidän aikeistaan.

Rome Enters the Greek East ei ole suurelle yleisölle suunnattu vaan se on tutkimusta. Silti, vaikka kirja on akateeminen ja hieman kuiva, sen käsittelemä kuudenkymmenen vuoden ajanjakso avautuu kiehtovan elävänä ja monisyisenä. Polybioksen tekstejä on säilynyt vain katkelmina, mutta Eckstein onnistuu lukemaan niistä ulos tavattoman paljon. Hän tunnustaa näkemyksensä kiistanalaiseksi, mutta kaataa huolellisesti aikaisempia tulkintoja. Nyt kirjan myötä tekee mieli lukea lisää antiikin historiaa.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632

Mirkka Lappalainen, Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632.  Siltala, Latvia, 2014. Arvostelukappale

Ajatus, että ihminen edistäisi jonkun vieraan asiaa ilman henkilökohtaista etua pelkästä uskollisuudesta asemaansa tai lakia kohtaan, on melko tuore. Sosiaalisessa mediassa vallalla oleva näkemys suomalaisista virkamiehistä hyödyttöminä syöpäläisinä sisältää unelman, että byrokratian poistaminen johtaisi onneen ja autuuteen. Nähdäkseen nykyisen järjestelmän edut riittää vierailla maissa, joissa virkakoneisto on heikko tai huonosti rahoitettu. Yksi tällainen maa on 1600-luvun alun Suomi.

Mirkka Lappalaisen tuore kirja Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632 pureutuu muutoksiin, jotka Suomi kävi läpi Ruotsin kenties nimekkäimmän kuninkaan hallituskaudella. Kirja on kaltaiselleni historiasta kiinnostuneelle maallikolle odotettu uutuus. Sen esittämä murroskausi keskiajan ja uuden ajan välissä on mielenkiintoinen, ja se valottaa myös 1600-luvun alkupuolen Suomen tapahtumia, jotka ovat jääneet paljolti aiemmalta kirjallisuudelta katveeseen. Kerronnassa vuorottelevat tapahtumat, aikalaisnäkemykset, yksityiskohdat ja johtopäätökset tarjoten tiiviin ajankuvan. Tapahtumat teksti sitoo henkilöihin: pöytäkirjojen ja kirjeiden luonnostelemat tarinat miehistä ja naisista maalaavat kuvan kaikin puolin julmemmasta ajasta. Lappalainen käyttää paikoin kuvallista kieltä, mikä lisää tekstiin väriä ja sujuvuutta.

Suomi oli talonpoikaiskapinan jäljiltä rauhoittunut, mutta poltettujen talojen uuneissa hehkui yhä hiillos. Aateliston mielivalta tai väkivalta ei ollut 1600-luvun alussa sanottavasti laantunut. Sotaväki joutui köyhässä ja tiettömässä maassa tukeutumaan edelleen talonpoikiin, ja palkkasotiluus, eli väkivaltaan erikoistuminen, toi tähän palveluiden (kyyditykset) ja tuotteiden (kestitykset) vaihtoon epäsymmetriaa.

Suomi oli laaja ja harvaanasuttu maa, mutta erämaiden keskellä ei eletty rauhassa. Kylissä kyti pelko ja viha, sisällissodan haavat olivat auki. Kaarle-herttua oli noussut valtaan talonpoikien tuella, ja nuijiin tarttunut rahvas oli todella kuvitellut herttuan suojelevan heitä ja estävän aatelisten ja sotajoukkojen väkivallan.
   Kaarle oli kyllä yrittänyt puuttua laittomuuksiin, mutta hänen keinonsa olivat rajalliset.  Talonpojat eivät päässeet eroon kylissä loisivista sotilaista tai virkamiehistä, jotka matkoillaan saapuivat mässäilemään heidän köyhien aittojensa antimilla. Aateliset olivat yhtä omavaltaisia kuin ennenkin, ja vanhojen suomalaisten rälssimiesten rinnalle oli nyt ilmestynyt uusi joukko: saksaa puhuvat aateliset, jotka kohtelivat talonpoikia kuin orjia.

Kun laki ja tavat lukea sitä tarjosivat vähän suojaa ihmisen henkeä, terveyttä tai omaisuutta kohtaan, talonpojat vetosivat vääryyttä kokiessaan suoraan kuninkaaseen - usein turhaan. Lyhyesti: heikompaa hiihtokenkää oli jaossa ympäri vuoden.

Ongelmia oli myös nuorella kuninkaalla. Kustaa II Aadolf nousi valtaistuimelle 17-vuotiaana saaden käsiinsä laajan ja takapajuisen valtakunnan. Hänen isänsä Kaarle IX oli käytännössä vallananastaja. Puolan kuninkaan Sigismundin vaade kruunuun muodosti jatkuvan uhan. Valtakunta oli köyhä, budjettia vaivasi kestävyysvaje, ja verotus oli epävarmaa. Sodat sekä pieni jääkausi halloineen ja katoineen niittivät omaa veroaan. Tähtitaivaalla loimotti pelottavia merkkejä, ja 1600-luvun maailmassa enteet ja ihmeet kutoutuivat osaksi politiikkaa. Luotettavaa tietoa oli vaikea saada, joten [u]uden ajan alun Ruotsi ei ollut tietoyhteiskunta vaan huhuyhteiskunta.

Valtakunta tuntui toimivan vain siellä, missä kuningas liikkui, mutta hän ei voinut olla kaikkialla yhtä aikaa. Hänellä ei ollut käytettävissään tehokasta virkakoneistoa, vaan hallinto nojasi aatelisiin ja henkilökohtaisiin suhteisiin. Virkakoneiston puute ei tarkoittanut kuitenkaan vapautta vaan kaaosta. Lappalainen kuvaa ongelmia, joita epäselvä raportointi, tuotteina maksetut verot, kirjureiden vähyys ja tiettömät taipaleet synnyttivät. Virat täytettiin niillä, keitä oli tarjolla.

Nousevan suurvallan kannalta tärkeintä ei ollut rahvaan vaan kruunun omien virkamiesten kuuliaisuus. Voudit olivat omavaltaisia, koska heidän oli pakko olla. Hallitsija syytti heitä epärehellisyydestä, rahvas taas milloin mistäkin mielivaltaisuudesta, kuten vääristä mitoista. Voutikuntaan mahtui varmasti jos jonkinlaista oman edun tavoittelijaa, jotka saivat hoidella arveluttavia virkatoimiaan, koska kruunu oli virkamiespulan takia täysin riippuvainen miehistä, jotka ylipäätään pystyivät voudin monimutkaista tehtävää hoitamaan. 1600-luvun alkupuolen voudin oli paitsi oltava perillä tili- ja veroasioista myös ymmärrettävä sotalaitosta. Mikään oppinut kamreerityyppi ei kelvannut, koska voudin piti olla tarpeen vaatiessa kova, jopa raaka ja lisäksi taitava sosiaalinen peluri.

Kustaa II Aadolf oli kiivaana luterilaisena kuninkaana messiaanisten ennustusten ja "Pohjoisen Leijonan" imagon lumoissa samaan tapaan kuin monet muutkin. Hän oli hyvä, karismaattinen puhuja ja hän osasi delegoida - ainakin siviilihallinnossa. Taisteluissa hän otti tarpeettomia henkilökohtaisia riskejä, jotka realisoituivat Lützenissä 1632. Valtakunnankansleri Axel Oxenstierna oli kuitenkin ehtinyt rakentaa hallintokoneiston, joka ei romahtanut kuninkaan kuollessa.

Kustaa Aadolfin kausi käynnisti vallan keskittämisen, mikä tarkoitti paitsi tehokkaan virkakoneiston pystyttämistä myös siirtymistä keskiajalta uuteen aikaan. Tavoitteena ei ollut kansalaisyhteiskunta vaan yksinkertaisesti sodankäynnin ennustettava ja tehokas rahoittaminen. Aikakauden ihanne oli merkantilistinen, keskitetty, byrokraattinen paratiisi, mutta esiteollinen todellisuus ei jäsentynyt ihanteisiin. Koulutettuja virkamiehiä ei noin vain maasta polkaistu, eivätkä vanhat omavaltaiset tavat kadonneet hetkessä. Muutosta silti tapahtui, ja valtion valta alkoi kutoutua itsestään selväksi osaksi elämää ja arkea. Hovioikeus alkoi jakaa kuninkaan oikeutta, pappeja alettiin kouluttaa ja nuoria miehiä lähettää yliopistoihin. Esimerkiksi Kustaa H. J. Vilkunan Neljän ruumiin kuvaamissa oikeustapauksissa 1600-luvun lopulta kuvastuu aivan erilainen maailma, oikeuskäsitys ja hallintokulttuuri. Näistä sitten kasvoi aikanaan pohjoismainen valtio.

Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632 maalaa kuvaa Suomesta alueena, jolla on jossain määrin oma identiteetti ja omat verkostot Ruotsin valtakunnan sisällä. Lappalainen pitää vuoden 1617 Stolbovan rauhaa Suomen kannalta keskeisenä rajapyykkinä. Itärajan rauhoituttua kuninkaan kiinnostus kääntyi kohti etelää, Liivinmaata, Puolaa ja lopulta Saksaa. Suomesta tuli valtakunnan takamaa, joka tuotti resursseja sotaa käyvälle valtakunnalle. Stolbovan rauhan jälkeen uratietoisille virkamiehille Suomi oli rangaistus: Paikallinen eliitti oli ohutta, ja aatelisto säilyi pitkään sivistymättömänä, väkivaltaisena ja monin tavoin rahvaan kaltaisena.

Vaikka Lappalainen keskittyy siviilihallintoon, sota on kirjassa läsnä siinä määrin, että kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

The Fall of Constantinople 1453

Steven Runciman, The Fall of Constantinople 1453 (1965). Cambridge University Press, Cambridge, UK, 1988.

Tein maallisen pyhiinvaelluksen Konstantinopoliin, eli Istanbuliin, opintojeni päätyttyä vuosituhannen taitteessa. Kaveriporukassa valuimme hitaasti Puolasta etelään kohti Bysanttia. Matkalla teräväreunainen uusklassismi vaihtui säiden pyöristämään aitoon antiikkiin ja ruoka paistetuista perunoista riisiin ja mausteisiin muhennoksiin. Kaatuneen rautaesiripun takaiset maat olivat vapautuneet, kukin omalla tavallaan, mutta rakennusten seinistä irtihakatut punatähdet tai kaadetut patsaat eivät olleet poistaneet edellisen kulttuurin otetta maisemasta.

Istanbul on turkkilainen kaupunki, mutta vuosisadat eivät olleet sieltäkään tyystin poistaneet edellisen kulttuurin otetta. Vanhan kaupungin ympäri kiersi edelleen muurin katkelmia, joiden vaaleassa pinnassa kulki roomalaisia punaisia raitoja. Muureja olin nähnyt jonkin verran aikaisemminkin, mutta nuo punaiset juovat tekivät jotenkin historiasta totta. Kiersin vanhan kaupungin rannat ja muurit jalan, kiipeilin Theodosiuksen muureilla ja katselin Blachernaen palatsin raunioista kerrostalorivistöjä, joiden paikalla olivat viisisataa vuotta aiemmin liehuneet turkkilaisten piirittäjien liput. Vallihaudoissa oli nyt pienviljelmiä ja hökkeleitä. Etsin Waltarin Johannes Angeloksen inspiroimana Kerkoportaa, mutta en onnistunut tunnistamaan sitä. (Luin matkalla myös John Julius Norwichin A Short History of Byzantiumin, joka kuuliaisesti esitti totena kaikki aikalaisten esittämät juorut, huhut ja panettelut. Olen toivoakseni ollut sen jälkeen tietokirjoista hieman tarkempi.)

Vaikka oppikirjat kertovat, että Rooman valtakunta romahti vuonna 476, romahdus koski vain Länsi-Roomaa. Itä-Rooma eli Bysantti jatkoi roomalaista perinnettä vielä tuhat vuotta, kunnes turkkilaiset piirittivät ja valtasivat Konstantinopolin vuonna 1453. Piirityksestä on jäänyt silminnäkijöiden kirjeitä, kuvauksia ja esimerkiksi venetsialaisen Nicolò Barbaron päiväkirja, joiden pohjalta tapahtumista on voitu koota kohtuullisen tarkka kronologia. Waltarin lisäksi piirityksen on pukenut tarinaksi monet muutkin. Samankaltaisuudet Tolkienin kirjoittaman Minas Tirithin ja Konstantinopolin piirityksen välillä eivät liene sattumaa.

Englantilaisen historioitsijan Steven Runcimanin The Fall of Constantinople 1453 on kertomus Konstantinopolin piirityksestä ja valloituksesta. Runciman tiivistää sotaa edeltäneet tapahtumat, mongolien aiheuttaman paineen Bysantin rajoilla, ylitsepääsemättömät kiistat idän ja lännen kirkkojen välillä ja ottomaanien valloitukset. Sitten alkavat rummut päristä ja pasuunat soida. Theodosiuksen muurit, jotka olivat suojanneet kaupunkia monilta piirityksiltä, murenevat tykistötulessa. Valloitus ei tietenkään ratkea puolustuksen romahtamiseen, vaan turkkilaiset pääsevät kaupunkiin pienestä portista, Kerkoportasta, jota puolustajat käyttivät vastahyökkäyksiin ja joka oli syystä tai toisesta unohtunut auki.

Kuten Romulus Augustuluksen syrjäyttäminenkin vuonna 476, Konstantinopolin valloitus vain virallisti lopputuloksen, joka oli ollut tuloillaan pitkän aikaa. Ottomaanien tunkeuduttua Euroopan puolelle Bysantin maa-alueet olivat kaventuneet mitättömiksi kaistaleiksi. Vanhasta loistosta oli vain rippeitä jäljellä. Valloituksen jälkeen ortodoksinen keskus siirtyi Venäjälle, joka julistautui kolmanneksi Roomaksi.  

Runciman uskoi historian esittämiseen kertomuksena, mitä hän tuottaakin sujuvasti. Kerronta liikkuu muurien molemmin puolin. Tarinassa on epätoivoa, petosta ja uljautta, mutta kirjoittaja jää paikoin kiinni vanhaan vihollisasetelmaan kuvaillessaan turkkilaisia pahiksina -- aikalaisvertailussa eurooppalaiset eivät esiintyneet mitenkään edukseen. Kun kukaan ei ollut kirjaamassa, mitä sulttaani Mehmed II sanoi sotilailleen viimeistä rynnistystä edeltävänä iltana, Runciman kuvittaa tarinaansa toistaen, mitä Mehmed olisi voinut sanoa jonkun kronologin mielestä.

The Fall of Constantinople 1453 on ihan mukiinmenevää historiaa. Omakohtainen jalkatyö tietenkin auttoi hahmottamaan tarinan maantiedettä, taistelupaikkoja ja etäisyyksiä. Bysantti on, kuten aina, lumoava yhdistelmä kaikkea: itää, länttä, antiikkia, keskiaikaa, teokratiaa, kristinuskoa, filosofiaa, mystiikkaa, diplomatiaa, petosta ja upeita rakennuksia.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Coup d'État

Edward Luttwak, Coup d'État: A Practical Handbook (1968). Penguin Books, Harmondsworth, UK, 1969.

Joidenkin mielestä 1900-luvun jälkipuoliskon keskeisin ilmiö oli kylmä sota. Kahden poliittisen leirin välinen köydenveto vaikutti pienten ja suurten maiden sisä- ja ulkopolitiikkaan. Toiset nostavat tärkeämmäksi viisisataavuotisen kolonialismin purkautumisen, joka oli ollut tietenkin käynnissä jo pitkään. Yhdysvallat itsenäistyi Britanniasta vuonna 1776, ja Ranskan vallankumouksesta lähtien hallituksia kaadettiin kiihtyvään tahtiin. Latinalaisen Amerikan maat itsenäistyivät pitkin 1800-lukua. Aasian ja Afrikan osalta itsenäistyminen lähti kuitenkin käyntiin vasta toisen maailmansodan jälkeen ja huipentui 1950-1960 -luvuilla. Entisiä siirtomaita itsenäistyi kymmenittäin - joskus aseettomasti, joskus ei. Uudet valtiot olivat rakenteiltaan usein horjuvia ja sellaisina alttiita yllättäville vallanvaihdoksille.

Edward Luttwakin teos Coup d'État perustuu havaintoihin lukuisista vallankaappauksista vuosilta 1946-1967. Kirja ei ole kuitenkaan historian tutkimusta vaan opas vallankaappauksen käytäntöön. Se hahmottelee vallankaappauksen tavoitteet, strategian, suunnittelun ja toteutuksen.

Mikä sitten on coup d'état eli vallankaappaus? Vallankumouksessa sananmukaisesti kumotaan olemassa oleva valtarakenne, sen prosessit sekä sen johtajat, ja korvataan ne uusilla. Vallankaappaus puolestaan säilyttää hallintorakenteet vain vaihtaen sen johtajat. Luttwakin mukaan vallankaappaus edellyttää keskeisesti kolmea asiaa: taloudellista heikkoutta, poliittista itsenäisyyttä ja orgaanista yhtenäisyyttä. Taloudellinen heikkous ja sitä kautta vähäinen teollisuus ja alhainen erikoistuminen tuottavat epäluuloisen kansan, joka ei ole kiinnostunut eliitistä tai sen vaihtumisesta toiseksi. Vauraissa länsimaissa vallankaappaus ei onnistu kuin poikkeusoloissa (ks. Ranska 1958). Poliittinen itsenäisyys tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että maan rajojen sisällä tai tuntumassa ei ole vahvan vieraan vallan joukkoja, jotka saattaisivat kääntää vallankaappauksen kulun (ks. Unkari 1956). Mikäli valtio ei ole orgaanisesti yhtenäinen, vaan se sisältää voimakkaita etnisiä tai uskonnollisia ryhmittymiä, vallankaappaus voi tyrehtyä niiden vastustukseen.

Miksi vallankaappauksia tapahtuu niin paljon? Vaikka valtio on instituutiona joustava, valtiot eivät ole yleensä pysyneet taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen vauhdissa. Toisaalta valtio on tietyssä mielessä hauras. Sen toiminta nojaa virkakoneistoon, joka ei ole usein suoraan päättäjille uskollinen.  Vallankaappaukseen liittyy kolme tahoa: armeija, virkakoneisto ja päättäjät. Kaappaus vaatii aseellista voimaa tai ainakin sen uhkaa, joten armeijasta pitää löytää kiinnostuneita upseereita, jotka tuovat mukanaan osaamista ja voimaa. Luttwak esittelee prosessin, jolla armeijasta tunnistetaan ja seulotaan kandidaatit vallankaappauksen riveihin. Vaikutusvaltaisilla kenraaleilla on omia usein suunnitelmiaan, joten hedelmiä kannattaa poimia alempaa ravintoketjusta. Koko armeijaa ei tarvitse voittaa vallankumouksen taakse, vaan pienehkö osasto riittää. Viestintäupseerit ja teknikot pystyvät lamauttamaan viesti- ja tieliikenteen, millä estetään hallinnolle uskollisten yksiköiden sekaantuminen yleensä pääkaupungissa tapahtuvaan vallankaappaukseen.

Virkakoneiston säilyttäminen säästää monelta ongelmalta. Kuuban ja Venäjän vallankumouksissa virkakoneisto siivottiin väkivaltaisesti, ja maat rämpivät taloudellisissa ja hallinnollisissa ongelmissa vuosikausia. Moderneissa valtioissa virkakoneisto ei ole erityisen uskollinen hallitsijalle tai päättäjälle, ja jos virkamiehille taataan jatkuvuus, he eivät todennäköisesti vastusta uutta hallintoa. Päättäjät sekä armeijan ja virkakoneiston avainhenkilöt pitää tietenkin neutraloida, että he eivät pääse organisoimaan vastarintaa. Lisäksi vahvat organisaatiot, kuten puolueet, uskonnolliset yhteisöt ja ammattiliitot pitää myös pelata sivuun esim. johtajien pidätyksin. Länsimaissa nämä organisaatiot eivät ole riittävän militantteja noustakseen vastarintaan, mutta voivat yleislakoin tai muin tavoin hidastaa kaappauksen etenemistä.

Toisin kuin sodankäynnissä, vallankaappauksessa ei ole aikaulottuvuutta. Siinä ei varata reservejä eikä suunnitella huoltoa tai täydennystä. Onnistuakseen vallankaappaus pitää toteuttaa nopeasti, sillä hitaus paljastaa heikkoudet. Kansan enemmistön aidalla istujat ehtivät muodostaa mielipiteen, ja tilaisuus karkaa käsistä. Nopeus tarkoittaa samanaikaisia operaatioita: avainhenkilöiden pidättämiset, puhelin-, radio- ja televisiokeskusten valtaamiset ja julkisten rakennusten valtaamiset. Kohteena olevat alueet, kuten pääkaupungin hallintokorttelit ja johtajien asuinalueet, pitää ensin eristää muusta liikenteestä ja kaupunkiin johtavat valtaväylät pitää tulpata. Viestintäliikenteen, vielä 1960-luvulla erityisesti puhelinliikenteen, katkaiseminen estää vastapuolta muodostamasta tilannekuvaa ja organisoimasta vastarintaa.

Luttwak käsittelee myös toimenpiteitä välittömästi onnistuneen vallankaappauksen jälkeen. Omat joukot täytyy stabiloida. Tämä tarkoittaa, että vallankaappaukseen osallistuneet upseerit täytyy pitää erillään -- muuten heille alkaa syntyä omia ajatuksia vallanjaosta. Myös virkakoneisto täytyy rauhoittaa, eli virkamiehille täytyy luvata jatkuvuutta ja etuja. Kansan rauhoittaminen onnistuu puhein, joiden erilaisista sävystä Luttwak antaa hauskoja esimerkkejä. Kirjan liitteissä hän tarjoaa laskelmia sortotoimenpiteille: liika sortaminen köyhässä maassa johtaa tyytymättömyyteen, josta kumpuaa uusi vallankaappaus.

Coup d'État on tiivis, parisataa sivuinen opas vallankumouksen toteuttamiseen. Luttwakin katse on kylmä, kun hän luotaa valtiokoneiston osia ja tutkii tapoja kiilata niitä sijoiltaan. Arvostelussaan vuodelta 1969 E. J. Hobsbawm näki teoksen nojaavan virallisen ja todellisen politiikan eroihin, joiden julkilausuminen on kiinnostanut ja järkyttänyt lukevaa yleisöä Machiavellin ajoista lähtien. Kirjalla on vähän annettavaa alan asiantuntijoille, mutta muille kirja tarjoaa näkymän modernin valtion konehuoneeseen. Syksyisen viikonloppuun tällainen kirja istuu todella hyvin.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

A Tale of Two Cities

Charles Dickens, A Tale of Two Cities (1859). Toimittanut ja johdannon kirjoittanut Richard Maxwell. Penguin Books, London, UK, 2003.

Ranskan kansallispäivä 14. heinäkuuta sattuu samalle päivälle kuin Bastiljin linnakkeen valtaaminen vallankumousvuonna 1789. Se ei ole sattumaa, vaikka kansallisjuhla ei suoraan muistelekaan keskiaikaisen linnakkeen valtaamista vaan liittovaltion juhlaa valtaamisen ensimmäisenä vuosipäivänä. Bastilji oli toiminut aina Richelieun ajoista asti vankilana, jonne hillottiin poliittisia vankeja. Sellaisena se päätyi symboloimaan vanhaa, kivettynyttä despotiaa. Linnakkeen valtaaminen kuvasti vastaavasti uutta aikaa, Ranskan vallankumousta ja vanhan järjestyksen kumoamista, josta on maalattu tauluja ja laulettu lauluja.

Ranskan vallankumous ei ollut pelkästään iloista aikaa, vaan talkoot, kuten usein käy, karkasivat käsistä. Poliittiset puhdistukset muuttuivat ensin teurastukseksi ja sitten viihteeksi. Omaisuutta kansallistettiin ja kirjoja kortistoitiin. Noin 70 vuotta tapahtumien jälkeen Charles Dickens tulkitsi vallankumouksen köyhän ja sorretun kansanosan kostoksi, joka kiihtyi verestä ja väkivallasta. Romaani A Tale of Two Cities (suom. Kaksi kaupunkia) asettaa vastakkain nimensä mukaisesti kaksi kaupunkia, Lontoon ja Pariisin. Vaikka molemmissa maissa köyhälistöllä on kurjaa ja tiukkaa, vallankumouksen aikaan edellistä hallitsee laillisuusperiaate ja jälkimmäistä äänekkäät väkijoukot.

Kirjassa Charles Darney, alkuperäisteltä nimeltään Charles St. Evrémonde, joutuu oikeuteen molemmissa maissa. Ensin Lontoossa häntä syytetään vakoilusta vieraan vallan hyväksi, mutta tuomio on vapauttava näytön puutteen vuoksi. Myöhemmin Pariisissa häntä syytetään pelkästään aatelisen syntyperän vuoksi tasavallan vastaisuudesta, eikä näyttö ole viihteellistyneessä tuomioistuimessa enää valttia. Dickens tarjoaa tapahtumille ja henkilöille taustoja, mutta vallankumoukselliset eivät näyttäydy hyvässä valossa.

Along the Paris streets, the death-carts rumble, hollow and harsh. Six tumbrels carry the day’s wine to La Guillotine. All the devouring and insatiate Monsters imagined since imagination could record itself, are fused in one realization, Guillotine. And yet there is not in France, with its rich variety of soil and climate, a blade, a leaf, a root, a sprig, a peppercorn, which will grow to maturity under conditions more certain than those that have produced this horror.

Vaikka tapahtumat pyörivät Darneyn ympärillä, varsinaisen konfliktin käynnistämän muutoksen tarinassa käyvät läpi Sydney Carton ja tohtori Manette. Edellinen on kyyninen ja alkoholisoitunut lakimies, joka herää löytämään elämälleen tarkoituksen Darneyn herttaisen vaimon Lucien nähtyään. Tohtori Manette, Lucien isä ja Darneyn appi, on pitkän, syyttömänä kärsityn vankeustuomion traumatisoima. Tästä hauraasta vangista kuoriutuu jälleen arvostettu lääkäri, mutta tapahtumat Pariisissa alkavat horjuttaa hänen mielenterveyttään. Charles Darney ja Lucie, kuten kaikki muutkin, ovat idealisoituja pahvihahmoja.

A Tale of Two Cities ilmestyi alunperin jatkokertomuksena, mikä heijastuu tarinan hieman poukkoilevana rytminä. Tarina ei ole vetävimmästä päästä, käänteet ovat äkillisiä, ja monin kohdin teksti tuntuu väljältä. Dickens käyttää tyylikeinonaan toistoa, mutta siitä huolimatta kerronta tuntuu sujuvalta, paikoin suorastaan loisteliaalta. Tapa, jolla englantilainen ylätyyli pyörittelee ilmauksia ja suhteita ihmisten, tekemisen ja asioiden välillä, on maukas. Aloitus on tätä kaikkea.

It was the best of times, it was the worst of times, it was the age of wisdom, it was the age of foolishness, it was the epoch of belief, it was the epoch of incredulity, it was the season of Light, it was the season of Darkness, it was the spring of hope, it was the winter of despair, we had everything before us, we had nothing before us, we were all going direct to Heaven, we were all going direct the other way—in short, the period was so far like the present period, that some of its noisiest authorities insisted on its being received, for good or for evil, in the superlative degree of comparison only.

Teoksen johdannossa Richard Maxwell kytkee Dickensin romaanin laajempaan aikalaiskontekstiin. A Tale of Two Cities on historiallinen romaani, mutta siinä on ajallisia tihentymiä, jotka eivät suoraan palaudu todelliselle aikajanalle. Kirja sai paljon vaikutteita Thomas Carlylen Ranskan vallankumousta käsittelevästä historiateoksesta The French Revolution. Victor Hugo sai puolestaan vaikutteita Dickensiltä.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Genghis Khan and the Making of the Modern World

Jack Weatherford, Genghis Khan and the Making of the Modern World (2004). Three Rivers Press, New York, NY, USA, 2005.

Rotuoppi on yksi karvaimpia länsimaisen tieteenhistorian kompurointeja. 1700-luvun lopulta alkaen innostuneet tiedemiehet ryhmittelivät ihmiset rotuihin satunnaisten fyysisten mittaustulosten mukaan ja asettivat rodut kehitysjanalle sen mukaan, kuinka paljon ne muistuttivat vaaleita eurooppalaisia eli mittausten tekijöitä. Aasialaiset saivat tässä pelissä huonot kortit. Mongoloidi ("mongolin kaltainen") tuli merkitsemaan heikkolahjaista, degeneroitunutta, eläimellistä ja epäinhimillistä. Nimen alle niputettiin paitsi kaikki aasialaiset lopulta myös Amerikan intiaanit.

Tiede on jättänyt nämä pseudotieteelliset tulokset taakseen, mutta niiden nimet ja leimat istuvat tiukassa. Mongolien huono maine on vieläpä sattumaa. Kun vielä keskiajan ja renessanssiajan kirjoittajat ja matkailijat näkivät mongolit hyvässä tai suorastaan ylistävässä valossa, valistusajalla Eurooppaan kehittyi Aasia-vastaisuus, joka maalasi mongolit kaiken pahuuden ja heikkouden alkuperänä. Montesquieu halveksi avoimesti aasialaisia. Voltaire kirjoitti näytelmän typerästä ja julmasta Tšingis-kaanista kritisoidakseen Ranskan kuningasta. Comte de Buffon esitti luonnonhistorian ensyklopediassaan mongolien olevan uskonnon, moraalin ja säädyllisyyden ulottumattomissa. Downin oireyhtymästä kärsivät nimettiin niin ikään mongoloideiksi, koska heillä katsottiin olevan mongolien piirteitä, jotka olivat olivat jääneet eurooppalaiseen perimään keskiajalla, kun mongolit liikkuivat näillä main.

Valistusajalta käynnistyneiden tieteellisten harharetkien oikaisemiseen meni pitkään. Jack Weatherfordin kohtuullisen tuore Genghis Khan and the Making of the Modern World tarkastelee mongoleja huomattavan suopeassa valossa verrattuna aikaisempaan länsimaiseen tutkimukseen. Kirjan nimi paljastaa teoksesta oikeastaan kaksi osaa. Se on yhtäältä Tšingis-kaanin elämäkerta ja toisaalta katsaus hänen valtakuntansa vaikutuksiin. Weatherford on kulttuuriantropologian emeritusprofessori, joka on viime vuodet perehtynyt Aasian tasankojen kansoihin.

Mongolit olivat joukko paimentolaisheimoja, joiden keskinäiset karjavarkaudet, naisten ryöstöt ja kahakoinnit olivat tavallista. Ennen valtaan nousuaan vuonna 1206 Tšingis-kaani oli paimentolaispoika nimeltään Temüjin. Hänen isänsä kuoltua hänen sukunsa hylkäsi hänen äitinsä lapsineen. Temüjin ei ollut lapsena vahvin, rohkein tai paras, mutta hän otti opiksi. Rikkonaisen taustansa vuoksi hän kokosi lähipiirinsä verisiteiden sijaan kykyjen ja uskollisuuden varaan. Hän lähti kostamaan kokemiaan vääryyksiä mutta osoitti neuvokkuutta ja malttia kääntäen kukistetut viholliset seuraajikseen. Kun tasangon heimot oli yhdistetty ja aristokraatit joko vaiennettu tai eliminoitu, hän käänsi katseensa valtakuntansa rajojen ulkopuolelle. Valloitus seurasi toistaan, ja mongolien valtakunta ulottui lopulta Mustaltamereltä Tyynelle valtamerelle.

The Mongols devised and used weapons from the different cultures with whom they had contact, and through this accumulation of knowledge they created a global arsenal that could be adapted to whatever situation they encountered. 

Weatherfordin mukaan mongolien sodankäynti poikkesi maata viljelevien naapurien taktiikoista. Mongolien sodankäyntiä ei ohjannut mikään ideologia, vaan se tähtäsi yksinkertaisesti voittoon. Jos taistelu tai piiritys oli voitettavissa ilman lähikontaktia viholliseen, sen parempi. Jos vihollisella on toimivia aseita tai taktiikoita, ne omaksuttiin. Vastustajiinsa verrattuna mongoliarmeija oli kuitenkin nopea: se koostui pelkästään ratsuväestä, joka liikkui ilman hitaita kuormastoja. Armeijan mukana kulkevat hevoslaumat tarjosivat ratsuja ja ruokaa. Sotilaat olivat kurinalaisia pystyen kääntämään näennäisen vetäytymisen hyökkäykseksi ja tuhoamaan takaa-ajossa hajalleen joutuneet viholliset. Monet raakuudet, joista mongoleja syytettiin, ovat joko myöhemmän Sekopää-Timurin tekosia tai sitten valloitettujen kansojen kirjoittamaa propagandaa, johon Tšingis-kaani suorastaan yllytti, koska se oli kustannustehokkaampi tapa vallata kaupunkeja kuin piiritys. Kirjoittaja huomauttaa, etteivät mongolit harjoittaneet julkisia teloituksia tai kidutuksia, kuten kristityt ja muslimit.

Tšingis-kaani tunnisti sivilisaatioiden erikoistumisen tuottamat hedelmät: valloitettujen alueiden käsityöläisiä, kirjureita ja oppineita siirtyi (tai siirrettiin) eri osiin palvelemaan valtakuntaa. Hänen poikansa eivät kuitenkaan omaksuneet malttia, kohtuutta ja rauhallisuutta. Hän yritti opettaa itsekurin merkitystä johtamisessa mutta turhaan. Tšingis-kaanin kuoltua vuonna 1227 hänen poikiensa hallitsemat alueet muodostuivat itsenäisiksi valtakunniksi Kiinaan, Venäjälle, Persiaan ja Intiaan, ja mongolit sulautuivat valloittamiinsa kansoihin.

Kuvaillessaan mongolien merkitystä Weatherford näkee heidät ennakkoluulottomina yhdistäjinä, joiden vaikutus oli ensisijaisesti positiivinen. Heidän valtakuntansa yhdisti neljä eri sivilisaatiota toisiinsa ja välitti hyödykkeitä, teknologiaa ja kulttuuria niiden välillä. Kaupankäynti kukoisti. Mongolien valtakausi herätti hiljenneen silkkitien uudestaan henkiin. Mongolihallitsijat ja erityisesti Marco Polon ylistämä Kublai-kaani kehittivät (meritokraattista) virkamiehistöä, yhtenäistä kieltä, kirjoitusta ja yhteisiä painoja (punnuksia) suuren alueen hallitsemiseksi ja kaupan helpottamiseksi. He ottivat käyttöön paperirahan, sallivat uskonnonvapauden, kehittivät oikeusjärjestelmää ja lievensivät yleensä ankaria lakeja poistaen ruumiinvammojen tuottamisen ja hilliten kidutusta. Hallinto kasvoi niin, että heidän oli pakko alkaa painaa tekstiä.

The volume of information produced in the Mongol Empire required new forms of dissemination. Scribes could no longer handle the follow of laboriously hand copying everything that need to be written. They compiled the records, wrote letters, and sent information to those who need it, but they did not have time to copy agricultural manuals, medical treatises, atlases, and astronomical tables. Information had to be mass-produced for mass dissemination, and for this task, the Mongols turned again to technology, to printing.

Mongolien loisto näkyi Euroopassa vilkkaana kaupankäyntinä, joka toi muassaan erilaisia silkkikankaita. Itämainen tähtitiede osoitti, että antiikin perintö oli osin virheellistä. Chaucer äityi ylistämään Tšingis-kaania kuninkaista suurimpana. Keittiöihin virtasi uusia mausteita ja ruokia. Renessanssimaalarit tallensivat mongolien vaatteita teoksiinsa. Sitten musta surma aloitti niittotyöt, silkkitie hiljeni ja yhteys idän ja lännen välillä katkesi vuosisadoiksi. Atlanttia ylittäessään Kolumbuksella oli mukanaan puhkiluettu Marco Polon matkakertomus, koska hän toivoi löytävänsä tien Kiinaan ja käynnistävänsä kukoistaneen kaupan uudelleen. Tarinat mongolien valloituksista ja raaoista piirityksistä oli unohdettu, kunnes valistus löysi idästä vihollisen.

Weatherford on kirjoittanut Tšingis-kaanin lapsuutta ja nuoruutta koskeva osan melkein proosamuotoon. Elämä tasangolla välittyy hienosti, ja kerronta on muutenkin sujuvaa. Sodat ja valtakunnan laajeneminen etenevät vauhdikkaasti, ja mongolien saavutusten pitkään listaan päästessään lukija alkaa jo epäillä Weatherfordin poistuvan tieteellisen konsensuksen valokeilasta. Oli miten oli, Genghis Khan and the Making of the Modern World kuitenkin jäsentää Keski-Aasian tapahtumat laajempaan keskiaikaiseen kontekstiin sovittaen yhteen takaraivoon jääneitä yksittäisiä ja hajanaisia tapahtumia.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Armonlaukaus

Marguerite Yourcenar, Armonlaukaus. Ranskankielisestä alkuteoksesta Le coup de grâce (1939) suomentanut Inkeri Tuomikoski. WSOY, Juva, 1988.

Nelikymppinen Eric von Lhomond haavoittuu Zaragozan offensiivissa ja odottaa Pisassa junayhteyttä takaisin Saksaan. Hän päätyy muistelemaan tapahtumia viitisentoista vuotta aikaisemmin Kuurinmaalla Venäjän sisällissodassa. Hän oli liian nuori ensimmäiseen maailmansotaan mutta lähti rauhan tultua vapaaehtoisena Baltiaan taistelemaan bolševikkeja vastaan. Se oli hänen säätynsä langettama vaatimus. Eric oli identifioitunut preussilais-ranskalaiseen ylhäisösukuunsa, vaikka asemasta ja vauraudesta ei ollut jäljellä kuin nimi. Myöhemmin Espanjassakin hän taisteli Francon joukoissa.

Saksalaisessa balladissa sanotaan, että kuolleet kulkevat nopeasti, mutta niin elävätkin. Itsekään en enää viidentoista vuoden kuluttua muista Liivin- ja Kuurinmaalla käydyn bolševisminvastaisen taistelun vaiheita, sille sisällissodalle ominaisia yllättäviä leimahduksia ja petollisia käänteitä jotka toivat mieleen kytevän nuotion tai ihotaudin.

Marguerite Yourcenarin tositapahtumiin perustuva pienoisromaani Armonlaukaus kulkee Ericin itsensä kertomana tarinana. Nuorempana viettäessään aikaansa sukulaisten huomassa Kratovicessa hän ystävystyi noin ikäisensä vaalean Conradin kanssa, joka asutti sikäläistä kartanoa siskonsa ja tätinsä kanssa. Kratovice jää Ericin mieleen maanpäällisenä paratiisina, ja Venäjän sisällissotaan osallistuttuaan hän hakeutuu juuri sinne.

Sota on muuttanut Kratovicen luonteen. Taisteluita käydään kartanon pelloilla ja metsissä. Kartanossa asuu paitsi sotilaita myös Conradin sisko Sophie, joka ihastuu Ericiin. Sophie tekee lähestymisiä, tarjoutuu ja tunnustaa rakkauttaan, mutta Eric ei osaa lämmetä. Hän hakeutuu tytön seuraan mutta kieltäytyy lähentelyistä vaikkei niitä selkeästi torjukaan. Hän antaa ristiriitaisia viestejä: "inho, hellyys ja iva". Tästä symmetriasta käynnistyy tragedia.

Suvaitsevan asenteeni valossa kovuuteni, kielteisyyteni, jopa ylenkatseenkin muuttuivat hänen silmissään tutkinnoksi, jonka tärkeyttä hän ei ollut tajunnut, kokeeksi jota hän ei ollut onnistunut läpäisemään. Hän oli kuin nääntynyt uimari joka tuntee uppoavansa aivan rannan tuntumassa, juuri sillä hetkellä jolloin ehkä olisin alkanut rakastaa häntä.

Ensimmäinen maailmansota tuhosi jo sen maailman, jossa Eric kuvittelee elävänsä. Vaikka mennyt loisto vilahtaa tanssiaisasuissa ja epoleteissa, vanhan aseman rappio näkyy lukijalle selvimmin Sophiessa, tämän vaatteissa, ahavoituneessa niskassa, työn arpeuttamissa käsissä ja laihtumisessa. Kartano on muuttunut parakiksi, yksityisyys yhteismajoitukseksi. Sisällissota on kumonnut Kratovicen normaalin järjestyksen, ja nyt nuoret hapuilevat aikuisten rooleissa.Ympärillä riehuva sisällissota muuttuu kartanon sisäiseksi sukupuolten väliseksi sisällissodaksi. Eric ja Sophie ovat samaa säätyä ja samanikäiset, mikä tuntuu vain eskaloivan henkistä väkivaltaa. Rehellisyys ja suorapuheisuus muuttuvat aseiksi.

Vaikka Eric kiertelee ja välttelee aihetta, kiinnostus Conradiin on myös -tai nimenomaan- seksuaalista. Eric kuvaa tätä pitkään vaaleana ja herkkänä, tyttömäisenä. Nuoruudessa onni on sama kuin Kratovice ja Conrad, mutta vietettyään vuosia sodassa Conrad onkin enää "seikkailu häviöön tuomitun aatteen varjossa". Sophie muuttuu paitsi rahvaanomaisemmaksi myös miesmäisemmäksi: ensin puheillaan, sitten käytöksellään ja lopulta pukeutumisellaan. Ericille hän on vain olosuhteiden kolhima uhri tai taistelun osapuoli.

Ericin havainto ja sitä kautta kieli muuttuvat sodan ja kokemuksen myötä viattomista kyynisiksi. Hän on epäluotettava kertoja, joka väistelee vaikeita aiheita mutta paljastaa ajatuksiaan sivulauseissa. Kertojana hän tulkitsee muiden tunteita itsevarmasti ja omaksi edukseen. Eric ei muista sisällissodan vaiheita tai taisteluita, mutta pystyy palauttamaan mieleensä Sophien kanssa käymänsä keskustelut. Ajallinen etäisyys tuo väliaikaista rauhaa, mutta Sophien arvoitus kiusaa vielä viisitoista vuotta myöhemminkin.

Kirja jatkaa myös ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.
 
Kirja päättää minun osaltani laihaksi jääneen Vive la France -lukuhaasteen. Saldoksi jäi neljä kirjaa eli trikolorista jäi saamatta punainen raita. Aioin vielä lukea Henri Barbussea ja Victor Hugoa, mutta huomenna onkin jo lokakuu. Mihin tämä syksy oikein katoaa?

The Thirty Years War

C. V. Wedgwood, The Thirty Years War (1938). Esipuheen kirjoittanut Anthony Grafton. The New York Review of Books, New York, NY, USA, 2005.

Kolmikymmenvuotinen sota oli aikanaan suurin Saksan keisarikuntaan kohdannut onnettomuus. Pitkään sodan jälkeen hävityksen laajuudesta ja sen vaatimista uhreista esitettiin toinen toistaan korkeampia arvioita, jotka traumatisoitunut kollektiivinen ajattelu nieli sellaisinaan. Tarkempien arvioiden mukaan kolmikymmenvuotinen sota tappoi vain noin kolmanneksen Saksan keisarikunnan väestöstä hieman alueesta riippuen.

C. V. Wedgwoodin hieman jo vanhentunut The Thirty Years War (1938) tarjoaa sodasta hyvän yleiskuvan. Sota alkoi uskonnollisena konfliktina. Ruhtinaskunnille uskonvapauden takaavasta Augsburgin uskonrauhasta huolimatta jännitteet kiristyivät konflikteiksi ja konfliktit väkivallaksi. Yhtäältä katolinen kirkko ja sen maalliset ruhtinaat halusivat jarruttaa protestantismin etenemistä, ja toisaalta Habsburgit halusivat vahvemman otteen Itä-Euroopasta. Sota leimahti käyntiin, kun Saksan keisariksi nousi jesuiittojen kasvattama Ferdinand II, mikä kiusasi böömiläisten (noiden boheemien) oikeuden tuntoa.

May 23rd 1618 was the date of the revolt in Prague; it is the date traditionally assigned to the outbreak of the Thirty Years War. But it was not clear until seventeen months later, even to the leading men in the countries most deeply concerned, that this revolt rather than any other in that stormy time had lighted the fire. During the intervening months the affairs of Bohemia became slowly identified with the problems of the European situation. That situation itself brought forth the war.

Vuosien mittaan sota olisi ollut päätettävissä pariinkin kertaan, mutta ruhtinaat ja keisarit pelasivat omaa valtaistuinpeliään juuri laajemmin karttaa tai yleistä hyvää katselematta. Sota pitkittyi ja alkoi menettää alkuperäistä vastakkainasetteluaan. Jo 1630-luvulla konfliktin molemmilla puolilla taisteli niin katolisia ja kuin protestanttejakin. Sodasta tuli pikemminkin Ranskan ja Espanjan välinen taistelu, jota käytiin Saksassa ja osin Alankomaissa. Ranskan tukemana myös Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf, tuo pohjoisen leijona, sekaantui mukaan, samoin Tanskan kuningas Kristian IV.

Suurten armeijoiden marssittaminen taistelukentälle vaati mittavaa huoltoa, jota ei ollut raha- tai ruokatilanteen vuoksi mahdollista järjestää. Tiet olivat huonoja, ja ruoka säilyi heikosti. Armeijat päätyivät harhailemaan ristiin rastiin syöden tieltään kaiken mahdollisen. Sota ei silti ollut totaalista, joten hävittäminen ja tappaminen oli vielä paikallista käsityötä. Tosin sotilaita seurasivat nälkä ja taudit. Toisin kuin kävelykeppeihin nojailevat esikuntaupseerit ensimmäisessä maailmansodassa, kolmikymmenvuotisen sodan päälliköt osallistuivat itse taisteluihin. Monet heistä myös kuolivat taisteluissa, kuten Kustaa II Adolf.

Rauhan solmiminen kolmen soditun vuosikymmenen jälkeen oli vaikeaa. Aselepoa ei missään vaiheessa julistettu, joten neuvottelijat käyttivät käynnissä olevia piirityksiä ja joukkojen siirtoja jatkuvasti vipuvartena. Sotilaiden kotiuttaminen tarkoitti, että heille piti maksaa, ja rahojen kerääminen muodostui ongelmaksi. Uskonsotana käynnistyneen sodan tuloksena uskonrauhaa ei saatu aikaan. Espanja kuitenkin putosi liigasta ykkösdivariin pysyvästi, Saksa pirstoutui entisestä pienempiin osiin, ja Ruotsi käynnisti suurvaltahankkeensa.

Wedgwood keskittyy "paperisotaan", siis ruhtinaiden edesottamuksiin, naimakauppoihin, politiikkaan, kunniaan ja taisteluihin. Siellä täällä näkyy kuitenkin jälkiä ryöstelevistä sotilaista, siviilien ahdingosta, nälänhädästä ja ryöstösaalista kuljettavista kuormastoista. Hän kuvailee aikakautta ja sen ihmisiä, sotapäälliköiden taktiikkaa, strategiaa sekä suhteellisen vaikutusvallan, rahan ja astrologian sävyttämää päätöksentekoa. Hänen äänessään on samaa sujuvuutta kuin Barbara Tuchmanissa, joka jäsentää sekavan ja monipuolisen vyyhdin mielenkiintoiseksi, jouhevasti eteneväksi narratiiviiksi. Toisaalta henkilökuvat ja muotokuvien pohjalta tehdyt psykologisoinnit - ehkä kirjoitusajankohdan hengessä - ovat ohuempia.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Katalonia, Katalonia!

George Orwell, Katalonia, Katalonia! Englanninkielisestä alkuteoksesta Homage to Catalonia (1938) suomentanut Taisto Nieminen (1974). WSOY, Juva, 1991.

Pelkästään kirjan Vuonna 1984 perusteella olisi vaikea uskoa, että George Orwell oli idealisti. Kirja maalaa niin kyynisen muotokuvan yhteiskunnasta, että adjektiivina orwellilainen on superlatiivi. Kuitenkin Orwell, tai oikeammin Eric Blair (1903-1950), taisteli vapaaehtoisena Espanjan sisällissodassa tasavaltalaisten joukoissa kansallismielisiä vastaan, tai tarkemmin ottaen trotskilaisen Partido Obrero de Unificación Marxistan (POUM) eli Työväen marxilaisen yhtenäisyyspuolueen miliisijoukkojen riveissä fasisteja vastaan. Kokemukset koulutuksesta, rintamalta ja Barcelonassa vietyiltä lomilta hän julkaisi teoksessa Katalonia, Katalonia!.

Orwell matkusti Espanjaan joulukuussa 1936 mielessään journalistiset tavoitteet mutta liittyi miliisiin melkein heti, koska "tuona aikana ja tuossa ilmapiirissä se näytti ainoalta ajateltavissa olevalta teolta". Hän oli vaikuttunut työläisten hallitseman Barcelonan vallankumouksellisesta ilmapiiristä ja sen uskosta tulevaisuuteen. Yhteiskuntaluokat näyttivät kadonneen katukuvasta, vaatetuksesta, puheesta ja käytöksestä, vaikka kokeneemmille ilmapiiri oli jo menettänyt kumouksellisen luonteensa. Kaupunki oli silti sodan vuoksi ankea leipäjonoineen ja siistimättömine katuineen.

Tasavalta oli turvautunut kutsuntoihin kukistaakseen Francon vallankaappausyrityksen, ja kansainvälisenä vapaaehtoisena Orwell sai lyhyen sotilaskoulutuksen espanjalaisnuorukaisten kanssa. Alokkaita ei opetettu suojautumaan, liikkumaan maastossa tai ampumaan, vaan koulutus tarkoitti pelkästään sulkeisharjoituksia. Varusteet jaettiin hätäisesti viime tingassa ennen junan lähtöä.

Myönnettäköön sekin, että tunsin eräänlaisia kauhunväristyksiä katsellessani joukkoa, jonka keskellä marssin. On mahdotonta kuvata, millaiselta roskajoukolta me näytimme. Tuo eteenpäin rönsyilevä joukko pysyi koossa huonommin kuin lammaslauma. Emme olleet ehtineet marssia kahta mailia, kun kolonnan häntäpää oli näkymättömissä. Vähintään puolet näistä niin sanotuista miehistä oli lapsia - tarkoitan kirjaimellisesti lapsia, korkeintaan kuusitoistavuotiaita. Kaikki olivat kuitenkin onnellisia ja kiihdyksissään siitä että pääsisivät vihdoinkin rintamalle. Rintamalinjaa lähestyessämme edessä punaisen lipun ympärillä marssivat pojat alkoivat huudella: "Visca POUM! Fascistas maricones!" ja muuta samantapaista: huutoja, jotka oli tarkoitettu sotaisiksi ja uhkaaviksi mutta jotka noista lapsenkurkuista noustessaan kuulostivat liikuttavilta kuin kissanpoikien rääkäisyt.

Rintamaelämä oli kaikkea muuta kuin ylevää. Vuoristossa Zaragozan lähellä elämää hallitsivat polttopuu, ruoka, tupakka, kynttilät ja vihollinen - tässä järjestyksessä. Asemasota tammikuun ja maaliskuun välillä oli hiljaista, ammuskelu satunnaista ja epätarkkaa, sodan arki ikävystyttävää ja epämukavaa. Ammuksia oli vähän, aseet olivat huonoja. Miliisien joukoissa oli jopa yksi-kaksitoistavuotiaita, koska se oli ainoa tapa huolehtia heistä. Luokattoman yhteiskunnan armeija oli yhdenvertaisten sotilaiden joukko vailla hierarkiaa. Orwellin mukaan miliisien demokraattinen, vapaaehtoinen "vallankumouksellinen kuri" toimi kohtuullisen hyvin, vaikka se sai kyseenalaisen maineen joidenkin kokemattomien joukkojen vuoksi. Kurin syntyminen edellytti vahvaa motiivia, joka seurasi poliittisesta tietoisuudesta, miksi taisteltiin ja miksi käskyjä oli toteltava. Simputusta ei esiintynyt, ja karkureita oli vähän, ainakin Orwellin rauhallisella rintamakaistalla.

Päästessään ensi kertaa rintamalta lomalle Barcelonaan Orwell huomasi ilmapiirin muuttuneen. Poliittiset erot alkoivat näkyä ja sotaa edeltäneet tavat palata katukuvaan. Tasavaltalaisten rivit koostuivat poliittisesta tilkkutäkistä, ja poliittinen spekulointi, huhut ja väittelyt muodostivat merkittävän osan rintaman joutilaisuudesta. Poliittiset kiistat tasavaltalaisten eri ryhmittymien välillä kiihtyivät. Anarkistien politiikka eteni päivä kerrallaan. POUM vaati välitöntä vallankumousta.  Neuvostoliiton tukemien kommunistien selkeä linjaus oli voittaa ensin sota vaikka sitten porvarillisoitumalla, eli tekemällä ideologista sovittelua, vetoamalla keskiluokkaan ja maksamalla upseereille miehistöä parempaa palkkaa. Myöhemmin ideologiset erot kärjistyivät. Kommunistit alkoivat mustamaalata vastustajiaan fasisteiksi, mikä lopulta kärjistyi Barcelonan toukokuun katutaisteluiksi. Sodan jälkeistä poliittista välienselvittelyä alettiin käydä kesken sisällissodan.

Lehtimiehistä Orwell ei anna hyvää kuvaa. Selustassa, kaukana luodeista ja kranaateista lehtimiehet maalasivat viholliskuvaa ja epärealistisia tai vääristeltyjä raportteja taisteluista ja tapahtumista.

Yksi sotien hirvittävimpiä piirteitä on se, että sotapropaganda, kaikki kirkuminen ja valheet ja viha, on poikkeuksetta sellaisten ihmisten liikkeelle panemaa, jotka eivät itse ole tulessa. PSUC:n miliisisotilaat, jotka tunsin rintamalla, tai kansainvälisen prikaatin kommunistit, joita tapasin aika ajoin, eivät koskaan nimittäneet minua trotskilaiseksi tai petturiksi; he jättivät sellaisen selustassa tuhertaville lehtimiehille. [...] Yksi tämän sodan masentavimmista kokemuksista on minulle ollut se, että vasemmiston lehdistö on täsmälleen yhtä teeskentelevää ja epärehellistä kuin oikeistonkin.

POUM:n ja kommunistien lehdistö osallistui poliittiseen kädenvääntöön ja tuli kirjoittaneeksi katkerammin toisistaan kuin fasisteista. Orwell käyttää hyvän määrän mustetta oikoakseen lehdistön esittämiä väärinkäsityksiä tai valheita.

Palattuaan rintamalle Orwell haavoittui kaulaan. Tilanne näytti hetken pahalta, mutta luoti ohitti valtimon juuri ja juuri. Lääkärit vakuuttivat, että "jos mies saa luodin kaulaansa ja jää henkiin, hän on onnekkain olento jota maa päällään kantaa". Hän kuvailee alkeellista sairaanhoitoa, koulutettujen sairaanhoitajien puutetta (sitä tointa olivat tehneet pääasiassa nunnat, jotka eivät palvelleet kirkkoa vastaan noussutta vallankumousta) ja erilaisia haavoja sekä kohtaloita. Orwell joka tapauksessa vapautetaan palveluksesta, mutta hänen kamppaillessaan byrokratian kanssa POUM julistetaan laittomaksi, ja sen jäseniä alettiin pidättää. Hän pakenee vaimonsa kanssa täpärästi poliisia Ranskaan. Mañana pelastaa hänet pariin kertaan, mikä johtaa hänet kiittelemään sitä, ettei Espanja ole tehokkuudessaan Saksan vertainen.

Luulen, että olen onnistunut ilmaisemaan vain vähän siitä, mitä nuo Espanjassa vietetyt kuukaudet merkitsevät minulle. Olen merkinnyt muistiin joitakin ulkoisia tapahtumia, mutta en voi tallettaa näille sivuille tunnetta, jonka ne ovat tehneet minuun. Siihen sekoittuu näkymiä, tuoksuja ja ääniä, joita ei voi välittää kirjoittamalla: taisteluhautojen haju, vuoriston auringonnousut jotka ulottuvat jonnekin mittaamattomiin kaukaisuuksiin, luotien jäinen rätinä, käsikranaattien jyrähdykset ja leimahdukset; Barcelonan aamujen valo ja saappaiden tömähtely kasarminpihalla joulukuussa, jolloin vielä uskottiin vallankumoukseen; ruokajonot ja punamustat liput ja espanjalaisten miliisien kasvot. [...] Tämä sota, jossa minun osuuteni oli niin hyödytön, on jättänyt minulle muistoja jotka ovat enimmäkseen pahoja, enkä kuitenkaan toivo että olisin jäänyt niitä vaille.

Katalonia, Katalonia! on hieno muistelmateos Espanjan sisällissodasta. Orwell on täysin sodassa mukana eikä peittele innostustaan hyökkäysten aikana, pelkoaan kivääritulituksessa tai haluaan tappaa vihollisia. Orwell tunnustaa olevansa puolueellinen kokemuksensa kautta, ja taistelevan sotilaan identiteetti paistaa tekstistä monin paikoin. Hän haaveilee yhden ihmisen ja erityisesti oman uhrinsa merkityksestä sisällissodassa. Vaikka kertoja kantaa väriä, ääni on selväjärkinen. Lukijan on jäätävä ihailemaan sitä helppouden tuntua, jolla kerronta punoo tarkkasilmäiset havainnot, idealismin taittumisen, vaarat ja ympäröivän, sotaa käyvän espanjalaisen maiseman henkilökohtaiseksi kertomukseksi.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.