Torakat

Jo Nesbø, Torakat. Norjankielisestä alkuteoksesta Kakerlakkene (1998) suomentanut Outi Menna. Johnny Kniga Kustannus, Juva, 2009.

Norjalaisen dekkarikirjailijan Torakat ilmestyi jo vuonna 1998, mutta se suomennettiin vasta pari vuotta sitten. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Lepakkomiehen ja Punarinnan väliin. Norjan suurlähettiläs löytyy murhattuna bangkokilaisesta bordellista. Valtiojohdolla on kiire lähettää norjalainen rikostutkija selvittämään tapaus ennen kuin lehdet saavat vihiä tapahtuneesta.  Ja niin Thaimaaseen lähtee kansainvälistä kokemusta hankkinut Harry Hole.

Thaimaa on saasteinen, korruptoitunut ja kuuma, mutta ihmiset --erityisesti Holen kollegat-- ovat työlleen omistautuneita, ammattitaitoisia ja huumorintajuisia. Torakat on hyvä dekkari, mutta kerronta ja käänteet eivät ole aivan Nesbøn viimeisimpien kirjojen tasoa.

Panssarisydän

Jo Nesbø, Panssarisydän. Norjankielisestä alkuteoksesta Panserhjertre (2009) suomentanut Outi Menna. Johnny Kniga Kustannus, Juva 2010.

Norjalaisen dekkarikirjailijan viimeisin Harry Hole -tarina alkaa Hong Kongista, minne Hole on paennut menetyksiään, itseään ja virkaansa. Hänet haetaan takaisin Osloon selvittämään kahden naisen kuolemaa, eikä sarjamurhaajasta ole johtolankoja nimeksikään. Taustalla käydään myös poliisilaitoksen sisäistä taistelua arvovallasta ja rahoituksesta.

Holen työtavat tuottavat tulosta, mutta ne alkavat myös vaatia veronsa, ja kirjan sävy on aikaisempia tarinoita tummempi. Nesbøn tarina etenee taidokkaan sävellyksen tavoin ollen edelleen yllättävä.

What Every Body Is Saying

Joe Navarro, What Every Body Is Saying: An Ex-FBI Agent's Guide to Speed-Reading People. Harper-Collins Publishers, New York, NY, USA, 2008.

Kuten alaotsikkokin sanoo, Joe Navarro on entinen FBI-tiedustelupalvelun agentti. Hän muutti vanhempiensa kanssa Kuubasta Yhdysvaltoihin ollessaan kahdeksanvuotias. Kun hän ei osannut englantia, hän joutui arvioimaan muiden reaktiot pelkästään kehonkielen perusteella. Myöhemmin 23-vuotiaana poliisina hän liittyi FBI:n palvelukseen. Pitkän uran aikana hän ehti toimia esimiehenä mm. vastavakoiluyksikössä. Yksi keskeinen aihe hänen urassaan on ollut kehonkielen, ei-verbaalisten signaalien tunnistaminen ja tulkitseminen.

Ihmisaivoissa on ns. limbinen järjestelmä, so. joukko alueita, jotka yhdessä operoivat mm. autonomista hermostoa, tunteita, motivaatiota. Autonominen hermosto säätelee tiedostamattomia toimintoja kuten sydämen ja rauhasten toimintaa, ruoansulatusta, verenpainetta ja hikoilua. Tämä sama järjestelmä tuottaa myös kehon signaaleja, jotka eivät ole tiedostettuja.

Navarro esittelee kehon eri osien mahdolliset esim. mukavuutta, auktoriteettia, hermostuneisuutta, epävarmuutta tai stressiä ilmaisevat signaalit. Yksittäisinä ne eivät yleensä merkitse mitään, mutta samanaikaisina rypäinä ne voivat antaa vihjeen siitä, mitä henkilö todella ajattelee tilanteesta, keskustelusta tai muista läsnäolijoista.

Navarro aloittaa tärkeimmästä osasta, jaloista. Jalkaterien suunta kertoo mahdollisista lähtöaikeista, polvelle ristitty sääri muurin rakentamisesta, heiluttamisen aloittaminen tai äkkinäinen lopettaminen mielialan muutoksista. Vartalolla on omat elkeensä, samoin käsivarsilla, käsillä ja sormilla. Kaikkein epäluotettavin signaalin lähde on kasvot, koska ihmiset ovat oppineet valehtelemaan pienen ikänsä. Toki kasvolihasten mikroliikkeet, pupillien toiminta tai silmäluomien räpyttely voi paljastaa ihmisen todellisen sentimentin tai tunnetilan.

Alaotsikon lupaus ihmisten pikalukutaidosta on liioiteltu. Toki kirja tarjoaa eväät tehdä havaintoja, mutta harjaantumaton signaaleista ei voi tehdä kummoisiakaan johtopäätöksiä. Itse asiassa esim. poliisien tekemät väärät johtopäätökset ovat johtaneet syyttömien tuomioihin, välien rikkoutumisiin, avioeroihin ja kaikenlaiseen harmiin. Navarro pitää itseään ja kaltaisiaan ammattilaisia vain piirun verran arvaajia parempina tunnistamaan valehtelijoita.

Navarro juttelee mukavia, laskettelee kerronnan sekaan tapauskertomuksia uransa varrelta ja pitää tekstinsä helppotajuisena.  Kirja ei uppoudu syvälle teorioihin, mutta keskeisissä osissa on lähdeviitteet ja lopussa lähdeluettelo.

The Moon Is a Harsh Mistress

Robert A. Heinlein, The Moon Is a Harsh Mistress. Hodder & Stoughton, London, UK, 2005.

Yhdysvaltalaisen Robert A. Heinleinin yksi nimekkäimmistä scifi-romaaneista on vuonna 1966 julkaistu The Moon Is a Harsh Mistress. Kirja sai Hugo-palkinnon vuonna 1967.

Elämä kuussa on nopeaa ja lyhyttä. Sukupuolijakauma on korostetun miesvaltainen, mistä seuraa perinteistä poikkeavia ryhmä- tai linja-avioliittoja. Tarinan kertoja Manuel Garcia O'Kelly-Davis on kuussa sijaitsevassa siirtokunnassa työskentelevä tietokoneasentaja, joka ystävystyy tietoiseksi tulleen tietokonejärjestelmän kanssa. Kuussa kaikki ei kohdallaan: siirtokuntaa hallinnoiva ylikansallinen taho riistää viljelijöitä. Kun kapina alkaa kyteä, Manuel ja Mike (tietokone) sotkeutuvat mukaan. 

The Moon Is a Harsh Mistress on erinomainen scifi-romaani. Toiminnan ja teknologian ohella Heinlein käsittelee yhteiskuntaa ja maalailee libertarismin ihanteita: ohutta hallintokoneistoa, laajaa yksilön vapautta ja itseavun (self-help) perinnettä.

Stranger in a Strange Land

Robert A. Heinlein, Stranger in a Strange Land. ACE Books, New York, NY, USA, 2003 (1961).

Yhdysvaltalainen tieteiskirjailija Robert A. Heinlein (1907-1988) ehti uransa aikana kirjoittaa yli kolmekymmentä romaania ja kuutisenkymmentä novellia. Monet teoksista ovat muotoutuneet klassikoiksi. Jotkin kirjoissa esiintyneet ideat on sittemmin tuotteistettu: GPS, vesisänky, telekonferenssi jne. Stranger in a Strange Land on ensimmäinen ns. keskikauden teos, jossa Heinlein käsitteliä yksilöä, libertarismia ja vapaata seksiä. Se sai edellisenä vuonna julkaistun romaanin Starship Troopersin (1959) tapaan Hugo-palkinnon.

Stranger in a Strange Land kertoo Michael Valentine Smithistä, ensimmäisestä Marsissa syntyneestä ihmisestä ja tämän saapumisesta maapallolle. Kirja alkaa tieteissatiirinä, kun maan tapoihin, sukupuoliin ja epämääräiseen luonnolliseen kieleen tottumaton Smith kompastelee perusasioiden kanssa. Smith oppii nopeasti, ja Smithin oivallusten myötä Heinleinin kerronta alkaa kuljettaa hahmojen välisiä keskusteluja yksilön oikeuksista, seksistä ja uskonnosta. Smithin käyttämä verbi to grok päätyi laajempaan kielenkäyttöön tarkoittamaan empatian täyttämää tai intuitiivista ymmärrystä. Sana löytyy mm. Oxfordin sanakirjasta.

Heinlein kirjoittaa sujuvasti. Kirjan alku sijoittuu kiehtovaan, 1960-luvun henkeen esitettyyn armeijasairaalaan. Dialogi toimii. Sitten Heinlein lisää kierroksia ja mystiikkaa, ja päähenkilöt alkavat pitää pitkiä palopuheita.

Don't Murder Your Mystery

Chris Roerden, Don't Murder Your Mystery: 24 Fiction-Writing Techniques to Save Your Manuscript from Turning Up D.O.A. Bella Rosa Books, Rock Hill, SC, USA, 2006.

Yhdysvaltalainen Chris Roerden on työskennellyt kirjallisuusalalla kustannustoimittajana, opettajana tai kirjailijana yhteensä yli 40 vuotta. Don't Murder Your Mystery on, kuten aliotsikkokin sanoo, kokoelma neuvoja dekkarikäsikirjoituksen saattamiseksi julkaisukuntoon. Kirja sai Agatha-palkinnon vuonna 2006.

Kirjojen kustannus on liiketoimintaa, jossa kustantamot pyrkivät tekemään voittoa. Koska hyllyihin jäävät niteet tarkoittavat tappiota, satsataan ensisijaisesti ennestään tai muuten tunnettuihin nimiin. Kustantamot saavat tukuttain käsikirjoituksia, joita kustannustoimittajat seulovat julkaistaviin ja hylättäviin. Koska markkinatilanne on kireä, kustantamot eivät lähde opastamaan ketään, vaan käsikirjoituksen pitää olla hyvä. Kustannustoimittaja etsii siitä virheitä, joiden perusteella sen voisi pistää sivuun ja siirtyä seuraavaan. 

Roerden esittelee 24 erilaista ongelmatyyppiä, jotka ovat tyypillisiä aloittaville kirjoittajille. Epävireinen aloitus, prologit ja taustatarinan tuputtaminen tapaavat hidastaa kerrontaa ja johtaa sivuraiteille. Takaumat, transkription (esitteet, kirjeet, päiväkirjat), unet ja muut ajalliset kikkailut katkaisevat tarinan ja monessa tapauksessa johtavat Roerdenin mukaan hylätyt-pinoon. Henkilöhahmojen kuvailu voi mennä metsään monella tapaa: riittäisi kuvata vain juonen kannalta tarpeellinen, välttää kliseitä ja kantaa kuvauksia johdonmukaisesti koko tarinan läpi. Samantyyppiset ongelmat koskevat tapahtumapaikkoja. Kuvauksen tulisi olla tiivistä ja välttää turhia adjektiiveja. Henkilöhahmoilla tulisi olla motiiveja, jotka kulkevat kerronnan mukana. Dialogi ei ole keskustelua, jossa kaikkiin kysymyksiin tulee vastaus, vaan jonkinlaista älyllistä miekkailua. Dialogissa johtolausetta ei pidä ryydittää adverbiaalein, vaan sen sävyn tulee olla muilla tavoin selvää. Ja niin edelleen. 

Roerden kirjoittaa tiivistä, sujuvaa tekstiä. Koko kirja on kirjoitettu otsikon tapaan oikeusdraaman sävyyn. Toimivat esimerkit hän on poiminut julkaistuista dekkareista. Ontuvat esimerkit hän kirjoittaa itse. Vain ohimennen hän mainitsee julkaistuista dekkareista, joissa kaikki ei ole ollut kohdallaan.

The Iliad

Homer, The Iliad. Wordsworth, Chatham, Kent, UK, 1995.

Kreikkalaisen runonlaulajan Homeroksen historiallisuudesta ja töistä keskustellaan edelleen. Yhtenä hänen teoksenaan pidetään Iliasta, laulua Ilionista. Se on toki suomennettu, mutta Otto Mannisen käännös on uskollinen alkuperäiselle runomitalle, millä on tietenkin oma arvonsa mutta mikä tekee käännöksestä vaikeaselkoisen. Wordsworthin Ilias on englanninkielinen proosakäännös; kääntäjän nimi ei kirjasta selviä.

Ilias kertoo Troijan eli Ilionin kaupungin kymmenvuotisen piirityksen toiseksi viimeisestä vuodesta. Akhilleus on raivostunut sotajoukon johtajalle Agamemnonille saaliinjaosta ja kieltäytyy osallistumasta taisteluihin. Troijalainen sankari Hektor niittää kreikkalaisia taistelukentällä ja ajaa heidät aina laivoihinsa saakka, kunnes Patroklos pukeutuu Akhilleun haarniskaan ja innoittaa kreikkalaiset uudestaan vastarintaan. Hektor surmaa Patrokloon ja Akhilleus kostaa. Troijan ympärillä käydyn taistelun lisäksi kamppailua käydään myös jumalten välillä. Ne yrittävät suojella suosikkejaan ja sotkea vastustajiensa juonet. Viha, kohtalo, kunnia.

Miehet ovat turhamaisia ja kunniastaan herkkiä. Kesken taistelun he pysähtyvät luettelemaan sukujensa urotekoja ja ylistämään toistensa veren jaloutta. Taistelu on kuitenkin raakaa ja iskujen aiheuttamat yksityiskohtaisesti kuvatut vammat vakavia. Homeros tietää nimeltä pitkälle kolmattasataa kaatunutta soturia. Proosakäännös on hieman vanhahtavaa mutta sopivan ylätyylistä englantia. Ajan kuva on mehevä.

Toisin kuin usein luullaan, Troijan hevonen ei esiinny Iliaassa. Kirja päättyy, kun Priamos hakee poikansa Hektorin ruumiin Akhilleulta ja vie sen Troijaan surtavaksi. Odysseiassa on viittaus hevoseen, mutta yksityiskohtaisin versio tarinasta lienee Vergiliuksen Aeneiaassa.  Samoin Akhilleun kantapäähän osuu nuoli vasta myöhemmin. 

Homeros kompastuu vielä Hollywoodin tapaan historiallisten faktojen pyöristämiseen: esim. Patroklos saa polttohautauksen, joka ei ollut käytössä noilla seuduin tarinan kuvaamana aikana. Ehkä Homeros halusi tarinaansa polttohautauksen, koska se on näyttävämpi. Voitte kuvitella, millaista närkästystä nämä anakronismit ovat herättäneet kriitikoissa vuosituhansien ajan!