tiistai 24. heinäkuuta 2007

Economic and Social History of Medieval Europe

Henri Pirenne (1972) Economic and Social History of Medieval Europe. Routledge & Kegan Paul.

Belgialainen historioitsija Henri Pirenne (1862-1935) esittää, että varhaiskeskiajan kaupan hiipuminen ei ollut niinkään seurausta Rooman valtakunnan luhistumisesta kuin islamin saapumisesta Välimerelle - erityisesti Tyrrhenanmerelle - 600-luvulla ja seuranneista valloituksista itä-, etelä- ja länsirannikoilla. Vaikka kristityt onnistuivat pysäyttämään valloitukset Pyreneillä, merta ei saatu haltuun moneen sataan vuoteen. Saraseenit hävittivät rannikkokaupunkeja ja etenivät jopa Roomaan saakka vuonna 846 piirittäen Saint Angelon linnoitusta. Tonavaa, joka olisi tarjonnut nopean väylän idän markkinoille, hallitsivat avaarit ja myöhemmin magyaarit. Pohjoisessa riehuivat viikingit. Kaarle suuren valtakunta oli sisämaavaltakunta ilman minkäänlaista meriherruutta. Pirennen mukaan tämä oli Euroopan kehityksessä käännekohta, jolloin vuorovesi oli alimmillaan. Siihen asti roomalainen rakenne piti pintansa.

Kaupan hiipumisen seurauksena kaupungit rapistuivat ja kauppiaiden ammattikunta heikkeni. Toki kaupungit, jotka olivat uskonnollisia keskuksia, säilyivät. Karolingit siirtyivät kullasta hopearahoihin. Maasta tuli tärkein rikkauden ja vaikutusvallan lähde. Valtiokoneistolla ei ollut varaa ylläpitää ammattiarmeijaa, ja maita läänitettiin sotapalvelusta vastaan. Niinpä feodalismi (Pirenne väistää tarkat määritelmät) alkaa muodostua 800-luvulla. Suuria maanomistajia oli ollut jo ennen roomalaisia, ja suuret kartanot kestivät läpi vuosisatojen -- ajatus ei siis ollut uusi. Koska markkinoita ei ollut, kaupungit ja kauppiaat hävinneet, omavarainen kartanotalous oli luonteeltaan hyvin paikallista ja tuotti ruokaa vain omiin tarpeisiinsa. Maata omistamaton kansanosa vaihtoi vapautensa pieneen maatilkkuun ja työsti maanomistajan peltoja maksuksi. Roomalaisten villa oli kantana maaorjaa tarkoittavalle sanalle (ransk.) vilain ja (engl.) villein. Toki maaorjuutta oli monenlaista, mutta Pirenne liikkuu yleisellä tasolla katsellen koko mannerta muutaman vuosisadan ajalta. Lillukanvarsiin ei jäädä kiinni.

Sitten kauppa alkaa taas pikkuhiljaa elpyä. Venetsia pysytteli Bysantin leirissä ja sai vähitellen itsenäisyyden. Bysantin alueella kauppa ei ollut pysähtynyt, ja sen kaupungit tarvitsivat ylellisyystuotteita. Puolikuun kaupunkeihin vietiin orjia (slaaveja), metalleja ja puutavaraa. Venetsia taisteli bysanttilaisten rinnalla saraseeneja (1002) ja myöhemmin Sisilian normanneja vastaan. Vuonna 992 Bysantin keisari vapautti venetsialaiset laivat tulleista ja myöhemmin 1082 kaikista veroista.

Pohjoisessa viikingit alkuun hävittävät rannikko- ja joenvarsikaupunkeja. Karolingeilla ei ollut laivastoa, joten se oli melko avuton nopealiikkeisiä viikinkejä vastaan. Pirenne toteaakin: "The Vikings, in fact, were pirates, and piracy is the first state of commerce". 800-luvun lopulla ryöstely lakkaa, ja viikingeistä tulee kauppiaita - Pirennen mukaan ruotsalaisten esimerkistä. Ruotsalaiset olivat perustaneet kauppa-asemia ja linnoituksia (gorod) pitkin vesireittejä Itämereltä Mustallemerelle. Pitkin 1000-lukua kristityt, erityisesti genovalaiset ja pisalaiset, valtasivat takaisin saraseenien valloittamia kaupunkeja Italian rannikolla ja edustalla (Sardinia, Korsika, Sisilia). Pian elpynyt kauppa Italiassa levisi Provencen rannikolle. Maatalouden heräämisen lisäksi syntyi uutta vientiteollisuutta. Sitten vuosisadan lopulla (1096) käynnistettiin ristiretket, joita pidettiin yllä venetsialaisin, genovalaisin ja pisalaisin aluksin.

Vähitellen käsityöala keskittyy. Esimerkiksi kankaankudonta alkaa hiljalleen kehittyä merkittäväksi vientiteollisuudeksi Flanderissa. Kaivostoiminta keskittyy suurten löytöjen äärelle. Syntyy uusi luokka, porvaristo. Vaikka porvaristo hyväksyy vallitsevat valtasuhteet (kirkko & aateli), kauppa edellyttää yksityistä vapautta liikkua ja toimia. Laki on samaan aikaan systematisoitava; aateliston lainkäyttö oli sattumanvaraista ja hidasta. Maaseudun ylijäämä pakeni kaupunkeihin mahdollisuuksien motivoimana. Kaupunki-ilma teki vapaaksi, koska se oli hyödyllistä. Pian kartanotalouden aatelistolle tarjoamat edut koettiin raskaiksi, ja kaupunkeihin virtasi enemmän väkeä.

Kuljetus maitse oli vaivalloista. Tiestö oli huonoa, joenylitykset vaikeita ja "tullivirkailijat" ahneita. Paikallisten viikottaisten markkinoiden rinnalle kehittyvät vuotuiset markkinat (fairs). Erityisesti Champagnen markkinat keräsivät väkeä eripuolilta Eurooppaa. Ajan mittaan kauppiaat alkoivat jäädä paikoilleen kaupunkeihin sen sijaan, että olisivat rahjustaneet kaupustelemassa pitkin poikin mantuja. Raha- ja luottojärjestelmät kehittyvät kaupan myötä, mutta erityisesti metallirahojen "leikkaaminen" kiusaa markkinoita.

Pirenne piiskaa (oman aikansa) perinteistä käsitystä, että talous kehittyyt kolmessa vaiheessa: luontaistalous ja vaihtokauppa (barter), rahaan perustuva vaihdanta ja lopulta luottoon perustuva vaihdanta. Nimeenomaan luottojärjestelmä loivensi nälkävuosien tuhoja Euroopassa. Alkuun keskeisin luotonantaja oli kirkko. Sillä oli rikkauksia, erit. likvidia omaisuutta, ja sen rahanlainaus oli kunniallista, koska lainapääoma ei tuottanut korkoa. Laina annettiin tyypillisesti aatelisen maata vastaan (land gage), ja maan tuotto meni joko lainan lyhennykseen (live gage) ja joissain tapauksissa ei (dead gage). Rahaa lainattiin välttämättömyyteen ja tarpeeseen, jolloin saatu pääoma käytettiin heti. Mutta raha ei ollut vielä varallisuutta; vasta kaupan elpyminen ja likvidin pääoman tuottavuuden myötä perinteinen maavarallisuus väistyy. Silti rahanlainaaminen ja kristillinen etiikka olivat käsikähmässä koko keskiajan.

Liikeluotosta (commercial credit) ensimmäiset jäljet löytyvät vuodelta 1082 Liégestä. Kuitenkin jo 900-luvulla venetsialaiset rahoittivat laivastohankkeitaan velkavivulla (vieläpä jakaen riskiä usempaan laivaan samaan aikaan). Rahanlainaaminen oli jo täydessä kukoistuksessaan 1100-luvun puolivälissä. Velkakirjat muodostivat merkittävän osan Champagnen markkinoiden toimivuutta. Tämä edellytti luku- ja kirjoitustaitoa, ja koska luostari- ja katedraalikoulujen tavoitteet eivät osuneet aivan yksiin kauppiaiden tavoitteiden kanssa, maallista opetusta alettiin tarjota kirkon vastustuksesta huolimatta. Samalla kansankielet alkoivat kammeta latinaa sivuun yksityisessä kirjallisessa käytössä. Ilmiö käynnistyi taloudellisesti aktiivisilla alueilla, Italiassa ja Flanderissa. Toisaalta kansainvälisessä kaupassa latina säilyi kansankielten rinnalla.

Kauppa- ja pankkitoiminta kulkivat alkuun käsi kädessä. Mahtaville kauppiaille kehittyi ylijäämää, jota he lainasivat eteenpäin korkoa vastaan. Saadut voitot herättivät aristokratian ja kirkon huomion. Heiltä puuttui likvidiä pääomaa, eivätkä rahanlainaajat voineet kieltäytyä aatelisten tai kuninkaiden lainottamisesta mutta suojasivat toimintaansa korkeammalla korolla. Korko verhoiltiin alkuun eri tavoin: viivästyssakko, lainanantokulu tms. Korko liikkui tyypillisesti 10 ja 16 prosentin paikkeilla mutta saattoi olla myös 5 tai 25 riippuen riskistä. Pankkitoiminta kehittyy erityisesti Italiassa, ja itse asiassa 1200-luvun lopulta alkaen italialaisilla oli käytännössä monopoli pankkitoiminnassa Alppien pohjoispuolella (s. 132). Muu Eurooppa saa etumatkan kiinni vasta kaupan painopisteen siirryttyä Välimereltä Atlantille. Juutalaisten merkitys luottotoiminnassa oli Pirennen mukaan vähäinen - varsinkin taloudellisesti aktiivisilla alueilla. Panttilainauksessa kristityt muodostivat tiukan kilpailijan juutalaisille 1200-luvulta alkaen. Samaan kirkon harjoittama lainananto kuihtuu: se ei voinut joustaa koronnostamiskiellosta (ainakaan usein) eikä sillä ollut likvidia pääomaa kilpailemaan italilaisten rahasukujen kanssa.

Sitten raha siirtyy maanomistussuhteisiin. Rikkaat kauppiaat sijoittivat osan rahoistaan maahan, jota he vuokrasivat, kun kaupunkeja sitten laajennettiin. Kaupunkilaiset saattoivat ottaa lainaa asuntoaan vastaan niin, että he maksoivat vuokraa lainanantajalle; korko oli pienempi kuin rahanlainaamisessa yleensä eikä se edes täyttänyt rahanlainaamisen tunnusmerkkejä. Kaupungit myivät vuokratuloja eteenpäin omien rahoitusjärjestelyidensä hoitamiseksi.

Vaikka yleisiä rahoitusmarkkinoita ei ollut, vaan transaktiot sovittiin tapauskohtaisesti, keskiajan taloutta on Pirennen mukaan mahdotonta ajatella ilman luottoa (liike- tai kulutusluottoa; näitä ei eroteltu). Huolimatta koronnostokiellosta luoton tarve oli niin suuri, ettei rahanlainaajien toimintaa suuresti häiritty. 1200-luvusta eteenpäin "Mutuum date nihil inde sperantes" yritettiin tulkita väljemmin. Rahanlainaamisessa kiellettiin lähinnä "vakuudettomat kulutusluotot" (consumption loans upon pledges), joiden korko oli hyvin korkea. Muussa tapauksessa rahaa "vuokrattiin".

"It was discovered that in any advance of money involving either an eventual loss (damnum emergens), or a cessation of gain (lucrum cessans), or a risk of the capital (periculum sortis), an indemnity, or, in other words, interest (interesse), was justifiable. Thus interest was legitimate usury, and it is easy to understand how delicate was the distinction between this tolerated usury and the prohibited usury, and what scope it left for interpretation of the judges. In commerce the "letting out" of money was authorised by current practise. It was the rule at the fairs of Champagne and in general in the operations of commercial societies." (s. 140)
Keskiajan kauppa ei kehittynyt paikallisista markkinoista vaan Alankomaiden ja Pohjois-Italian ylellisyyshyödykkeiden vienti- ja tuontikaupasta. Mausteet olivat tärkein tuote: niitä oli helppo siirtää ja niistä sai hyvän hinnan. Myöhemmin kuvaan astuvat riisi, hedelmät, hajusteet, pigmentit ja lääkkeet. Puuvillaa kulki venetsialaisten laivoissa kreikankielisellä nimellä bombacinus, kun taas genovalaiset kutsuivat sitä arabiankielisellä nimellä cotone. Puuvillaa ja raakasilkkiä tuotiin 1100-luvun lopulta lähtien, ja puuvilla- ja silkkiteollisuus kehittyi nopeasti Italiassa (Lucca). Itään vietiin puuta, aseita ja venetsialaisessa laivoissa orjia, mutta pian villakankaasta tulee tärkeä artikkeli. Tämä nostaa Alankomaiden profiilia niin, että venetsialaisilla, firenzeläisillä, katalonialaisilla, espanjalaisilla jne oli edustus Antwerpenissä, joka korvasi Champagnen kauppiaiden kohtauspaikkana pohjoisessa. Maakuljetukset Ranskan jatkuivat 1300-luvulle asti, kunnes Genova ja Venetsia lähetti laivojaan suoraan Bruggeen, missä ne kohtasivat saksalaisen Hansan kauppiaita, jotka kantoivat pohjoisten rintamaiden hedelmiä: vehnää Preussista, turkiksia ja hunajaa Venäjältä, puuta, tervaa, kuivattua ja suolattua kalaa Pohjoismaista. Koggeissa vietiin takaisin viiniä, mausteita, kankaita ja suolaa. Hansakauppa oli voluumiltaan mahdollisesti suurempaan kuin välimerellä, mutta siinä liikkuvat rahat olivat pienempiä. Mausteista sai paremman tuoton. Niinpä italialaisilla rahoittajilla oli ylivertainen asema muihin nähden.

Hansakaupungit olivat Saksan elinvoimaisinta aluetta. Reinin varrella oli vilkasta niin kauan kuin tavaraa kuljetettiin Välimerelle mantereen halki. Etelä-Saksan kaupungit, kuten Nürnberg, kehittyivät loistoonsa vasta keskiajan lopulla. Kaivostoiminta Tyrolissa ja Bohemiassa olivat vasta käynnistyneet. Tonavaa ei käytetty juuri nimeksikään. Unkari ja Balkan olivat rauhatonta seutua.

Englannissa hallitsijan ei tarvinnut tapella paikallisten prinssien kanssa, mutta sen talous oli muuten kiinni maataloudessa aina 1300-luvun puoleen väliin. Kankaan kudontaa harjoitettiin vain omiin tarpeisiin. Villa vietiin Kanaalin poikki Alankomaihin. Hallitsijat ottivat vastaan ulkomaisia kauppiaita avosylin ja tarjosivat näille etuoikeuksia.

Ranska oli pirstaleinen. Marseille menettää asemansa Välimerellä 1100-luvulla genovalaisille. Samaan aikaan Champagnen markkinat hiipuvat, ja Pariisi nousee kartalle -- tosin Pariisin vetovoima perustui yliopistoon ja hallinnon keskittämiseen. Sitten ranskalainen viini käy kaupaksi pohjoisessa, samoin Bourgneufin suola ja Normandian ja Artoisin vilja. Ranskalaiset eivät kuitenkaan itse vieneet, sen hoitivat italialaiset ja Hansa. Viimein satavuotinen sota rampautti Ranskan pitkäksi aikaa.

Pirenne sijoittaa kapitalismin alun 1100-luvulle. Sinänsä harkinta, laskelmointi ja voitonmaksimointi ovat havaittavissa kaikkina aikoina, eikä niissä ole mitään ihmeellistä (Pirenne viittaa marxilaisten tapaan mystifioida nämä). Uutta oli seikkailuasenne, jolla kauppiaat hakivat "uutta kulmaa", ja voluumi, jolla kaupallista toimintaa vivutettiin ja jolla tuottoja niitettiin. Rikastumiseen tarvittiin vain oli koota ryhmä, joka viesi tuotteita lähteiltä markkinoille hyvällä katteella.

Keskiajan valtio ei ollut vielä keskitetty valtakoneisto. Kaupungit olivat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta paikallisia keskuksia. Papiston etuoikeudet eivät käyneet yksiin kaupunkien etuoikeuksien kanssa. Aateliset eivät tyypillisesti eläneet kaupungeissa - paitsi Italiassa, Espanjassa ja Etelä-Ranskassa roomalaisen perinteen jatkeena. Niinpä kaupunkeja asuttavat "kaupunkilaiset" (burgesses). Euroopan kaupunkien väkiluku kasvaa aina 1300-luvun alkuun asti. Kaupunkien ruokkimisessa oli omat ongelmansa: raati joutui ratkaisemaan ruoan saannin, valvomaan ruoan tuontia mahdollisia monopoleja ja hintapiikkejä silmällä pitäen. Niinpä transaktiot tehtiin julkisiksi ja välikädet poistettiin. Talonpojan tuotteita ei saanut ostaa matkalla kaupunkiin, vaan kaikki tuotteet vietiin torille, jossa niitä sai kaupata annetun ajan kaupunkilaisille. Tuotteita säännösteltiin ankarasti, asetettiin kattohintoja sekä tuotantokiintiöitä ja palkattiin virkamiehiä tarkkailemaan laatua ja kaupankäyntiä. Monasti ruoka piti tuoda kaukaa, eikä valvontaa asetettu koskemaan ulkomaankauppaa. Tosin ulkomainen kauppias ei päässyt perustamaan vähittäismyyntitiskiä, vaan porvarit pitivät kynsin hampain kiinni omasta yksinoikeudestaan. Sama välikäsi, joka ei saanut puuttua paikalliseen torikauppaan, sai etuoikeuden tuonti- ja vientikauppaan.

Ammattikiltojen synty ei Pirennen mukaan nojaa antiikin perinteeseen, mutta tämän perinteen jatkumisesta ei ole mitään näyttöä Alppien pohjoispuolella. Joskus 1000-lopulla kaupunkien käsityöläisen järjestäytyvät kauppiaiden tai uskonnollisten veljeskuntien tapaan. Pian köyhäinapu ja hartaus jäävät taka-alalle, ja killat keskittyvät suojaamaan itseään uusilta kilpailijoilta. Lisäksi kaupungit halusivat säännöstellä markkinoita kaupunkilaisten eduksi, ja parhaiten se onnistui tarjoamalla killalle monopoli sen toimialalle (s. 183). Pian killat säännöstelivät kisällien ja työkalujen lukumäärää, tekniikoita, palkkoja ja hintoja pienintä yksityiskohtaa myöten. Muita kiltajäseniä vastaan ei saanut kilpailla työskentelemällä nopeammin tai halvemmalla. Valvonta oli tiukkaa ja rangaistukset ankaria (partikularismi). Tilanteet tietenkin vaihtelivat ja paikoin mestarin pajan vieressä palkkatyöläiset työskentelivät vientiä varten.

Keskiajan Euroopassa aika ajoin riehuivat nälkä, taudit ja sodat. Katovuodet niittivät väestöä. Italiaa raastoivat sisäiset kiistat. Saksa oli jatkuvassa anarkian tilassa. Satavuotinen sota rampautti Ranskan ja kulutti Englantia. Tämä kaikki hankaloitti kauppaa. Lisäksi kehittynyt kauppa aiheutti sosiaalisia jännitteitä. Kartanonherra ei enää kokenut alustalaisia suojateikseen vaan vuokralaisikseen. Maa-ala oli jo pitkälti käytössä, eikä maaorjia ollut syytä vapauttaa uudisasuttamiseen. Maaorjuudesta tulee alistavampaa. Talonpoikaiskapinat kukistettiin määrätietoisesti. Alankomaiden, Reininlaakson ja Pohjois-Italian kaupungeissa syntyi levottomuuksia. Kaupunkien hallinto keskittyi oligarkkien käsiin, ja tästä piiristä alkoi muodostua suljettu luokka, joka ei katsonut kaupunkinsa muureja pidemmälle. Ammattikiltojen jäsenyys alkaa siirtyä suvun sisällä, ja kisällien toiveet sosiaalisesta noususta tyrehtyvät. Kaupungit kilpailevat toisiaan vastaan. Markkinat kuolevat, koska ne ovat ammattikuntien erityisoikeuksien vastaisia.

Kruununhallinto palkkaa ammattilaisia virkoihin, joita aateliset eivät halua tai pysty hoitamaan 1300-luvun aikana ja kuningas astuu talouden piiriin ottaen merkantilismin ensi askelia. Esimerkiksi vuonna 1331 Englannin Edward II kutsuu flaamilaisia kutojia Englantiin. Vuonna 1381 Englannin kauppa suljetaan ulkomaisilta aluksilta. Alettiin suojata kotimaista tuotantoa tuontia vastaan.

Näyttäisi siltä, että ajat olivat henkisesti samankaltaiset omaan aikaamme, riskin ottoa suosivaa. Ehkä kaikkina aikoina on tarvittu "vipua ja kulmaa". Kirjan kautta keskiaika avautuu kaupan uudelleen heräämisenä ja luottolaitoksen läpimurtona ennemmin kuin dynastioiden tai kunniantuntoisten aatelisten välien selvittelynä. Flanderin rooli keskiajan Euroopan kaupassa oli maallikolle uutta.

Pirennen teos on tiivistä tekstiä, joka kulkee vääjäämättä eteenpäin. Se on kirjoitettu aikana, jolloin lukijoita varten latinankielisiä katkelmia ei ollut tarpeen kääntää. Pirenne tunnustaa monessa kohdin tietojen puutteellisuuden ja yleistysten rajallisuuden, ja teroittaa paikallisia eroja Euroopassa. Maallikkolukija näkee historian tapahtumat uudenlaisessa valossa: sotia, valloituksia ja kikkailuja on rahoitettu luotolla keskiajalla samaan tapaan kuin nykyäänkin. Olen aikaisemmin aliarvioinut velkavivun tai ajatellut, että se on jotenkin meidän aikakautemme ilmiö.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti