John Camp, Elisabeth Fisher (2004) Antiikin Kreikan maailma. Alkuteoksesta Exploring the World of the Ancient Greeks kääntänyt Jaana Iso-Markku. Otava, Helsinki.
Lapsena kahlasin ahkerasti läpi Jokamiehen maailmanhistoriaa ja erityisesti antiikin tarinoita. Kirja toisti uskollisesti kaikki puolivillaisetkin vanhat kaskut mm. spartalaisista. Erityisesti mieleenpainui tarina pojasta, joka piilotteli kettua paitansa alla traagisin seurauksin. Myöhemmin K. O. Lindeqvistin Yleinen historia, painettu 1912-1916, täytti puhkiluetun maailmanhistorian jättämän aukon, sitten lähde- ja itsekritiikin kehityttyä paikan sai Maailmanhistorian pikkujättiläinen. Maallikon näkökulmasta historiankirjoittamisen perinne tai ainakin suurelle yleisölle osoitettu historiaa käsittelevä materiaali on muuttunut Jokamiehen ajoista. Käsitteistö on lähes poikkeuksetta kiistanalaista, lähdemateriaalia ja siitä tehtävien johtopäätösten laajuutta arvioidaan vuolaasti ja ylipäätään tekstiä leimaa monelta osin epävarmuus. Myös klassisten kielten asema osana yleissivistystä on oleellisesti heikentynyt, eikä sanassa antiikki kaiu entiseen tapaan kaikki kuviteltavissa oleva inhimillinen ylevyys.
Vaikka viihde valtaa alaa myös tietokirjallisuudessa, Otava ei ole kuitenkaan lähtenyt pelleilemään valitessaan käännettävää kirjaa. Camp ja Fisher eivät ole tusinatietokirjailijoita, vaan molemmat ovat aktiivisia Antiikin Kreikan tutkijoita; John Camp johtaa Agora-kaivauksia Ateenassa ja Elizabeth Fisher toimii klassisten kielten ja taidehistorian (apulais)professorina Randolph-Macon Collegessa Virginiassa -- hänkin on tehnyt väitöstyönsä arkeologian piirissä. Tämä näkyy myös tekstissä: esitetyt väitteet nojaavat arkeologisiin löytöihin, ja paikoin kirjoittajat tunnustavat tiedon rajat sekä johtopäätöksiin liittyvät epävarmuudet. Käytetyt lähteet ovat kohtalaisen uusia. Englanninkielinen alkuteos mainitaankin joissain yliopistojen johdantokurssien bibliografioissa, mutta kirjan tieteellinen arvo on varmasti marginaalinen. Kirja on nimenomaan johdanto ja uskoakseni maallikoille suunnattu, vaikka se sisältää lähdeluettelon ja ponnistaa arkeologisista löydöistä.
Antiikin Kreikan maailma säteilee kuvamateriaalia ja muuta grafiikkaa, mikä tekee taitosta levottoman - 376 kuvaa, 107 värikuvaa, 224 sivua hakemistoineen. Valokuvia patsaista, ruukuista, raunioista ja arkeologisista löydöistä sekä karttoja, kaavakuvia ja diagrammeja vilisee joka sivulla jopa niin, että varsinainen teksti hukkuu niiden sekaan (lähes jokaista kappaletta rikkoo jokin kuva). Toisaalta isot maisemakuvat korostavat Kreikan erityispiirteitä, jyrkkiä vuoria, eristäytyneitä laaksoja ja meren läheisyyttä, jotka kaikki vaikuttivat polisten muotoutumiseen ja laajemmin kreikkalaiseen politiikkaan. Painopaikka on ehkä hieman yllättäen Slovenian Mladinska Knjiga.
Alkuun kirja luonnostelee Kreikan ja kreikkalaisuuden reunaehdot: maantiede, maan muoto, ilmasto, luonnonvarat ja lähteet/löydöt. Kreikan kieltä on puhuttu Balkanin niemimaalla noin 4000 vuoden ajan. Heimot, jotka alueelle muuttivat palvoivat olympolaista pantheonia. Niinpä kreikkailaisuus määritelläänkin lähinnä kielen ja uskonnon kautta. Vieraat kansat päästivät vieraita ääniä (barbar). Kreikka on roomalaisten antama nimi (Graecia). Itseään kreikkalaiset kutsuivat nimellä helleenit ja Kreikkaa nimellä Hellas.
Pronssikaudelta kuvaillaan mykeneläinen kulttuuri Manner-Kreikassa ja minolainen kulttuuri Kreetalla. Kielestä ennen kreikkalaisia ei ole kuin aavistuksia, mutta ilmeisesti -ssos, -ttos ja -inthos-päätteiset sanat eivät ole alunperin kreikkalaisia; ne ovat jääneet elämään pääasiassa paikannimistöön. Mykeneläiset kirjoittivat lineaari B -kirjoitusta, joka on ratkaistu. Mykenen loistoon n. 1200 eKr. sijoittuvat myös Ilias ja Odysseia. Eepoksia korjailtiin seuraavina pimeinä vuosisatoina suullisena perimätietona kunnes ne kirjattiin ylös n. 700 eKr. Siten Akhilleus sortuu anakronismiin polttaessaan Patrikloksen ruumiin. Sitten jossain vaiheessa 1200-lukua eKr. mykeläiset palatsit tuhoutuivat ilmeisesti pohjoisesta etelään kulkevan aallon myötä. Aallosta voidaan esittää vain arveluita. Doorilaiset, maanjäristys, nälänhätä, ilmastonmuutos, väkivaltainen heimo tai jotain muuta. Minolaiset temppelit tuhoutuivat paria vuosisataa aiemmin.
Seuraa pimeät vuosisadat (1100-750 eKr.), joilta ei ole juuri aineistoa. Tänä aikana siirrytään palatseista polikseiksi, otetaan käyttöön rauta ja polttohautaukset. Kirjoitustaitokin unohtuu, kunnes foinikialaiset tuovat idästä uuden aakkoston. Samaan aikaan alueelle muutti uusia kansoja: doorilaiset, joonialaiset ja aiolilaiset.
Sitten alkaen 700-luvulla eKr. kreikkalaiset alkoivat perustaa innokkaasti siirtokuntia. Syntyi kreikkalainen tietoisuus, panhellenismi, joka tunnusti Olympian ja Delfoin erityisaseman. Rahajärjestelmä kehittyi alkuun ilmeisesti Lyydiassa, josta löytyi elektronia, kullan ja hopean sekoitusta. Foinikialaisten tuoma kirjoitustaito alkaa tallentaa eepoksia ja runoja. Camp ja Fisher esittelevät polisten l. kaupunkivaltioiden yleiset piirteet ja sitten käyvät läpi suurimmat polikset. Hallitusmuotoja kokeiltiin tyrannian, oligarkian ja demokratian välillä. Arkaaisella kaudella polikset olivat vielä tasaveroisia, mutta voittoisa sota Persiaa kohotti Ateenan hallitsevaksi.
Klassisen kauden Ateenan yhteydessä esitellään kaikki se loisto, jota on totuttu pitämään kreikkalaisena suuruutena: hallinto, lait, kauppa, Akropolis, uskonnollinen elämä kultteineen ja urheilukilpailuineen, teatteri ja filosofia.
Kirja ei perehdy mytologiaan laajalti, vaan kuvailee enemmänkin helleenien juhlia, urheilukilpailuja ja pyhättöjä. Arkkitehtuuri, keramiikka, kuvanveisto ja maalaustaide saavat enemmän palstatilaa. Vaikka taiteilijoita nimetään nimeltä, todetaan heti perään, että nimien ja töiden yhdistäminen on ollut poikkeuksia lukuunottamatta mahdotonta. Aleksanteri Suuren valloitukset ja hellenistinen maailma kuvaillaan vain kursorisesti.
Vaikka kirja tuskin sisältää uutta tieteellistä tietoa, maallikolle Antiikiin Kreikan maailma tarjoaa ryhtiliikkeen. Se seuraa kurinalaisesti arkeologisia ja kirjallisia lähteitä piirtäen rajat tunnetulle ja oletetulle ilman historioitsija- ja arkeologikollegoille osoitettua vaikeampaa jalkatyöskentelyä. Teksti pysyy kiinni konkretiassa ja todisteissa. Tarinaa spartalaisesta pojasta ei tarjoilla, eikä kaskuja Peloponnesolaissotien lakonisesta kirjeenvaihdosta. Thermopylaikin käsitellään yhdessä kappaleessa. Kuvat ovat pääosin hyvälaatuisia, mutta ne rikkovat tekstin sekalaisiksi katkelmiksi (ja toki vanhoissa raape- ja mustepiirroksissa on valokuvaa enemmän henkeä). Maallikkolukija olisi kaivannut eheämpää taittoa. Tekstiäkin on loppujen lopuksi vähän.
Nähtäväksi jää, jatkaako Otava tätä kirjasarjaa Antiikin Kreikan maailmaa (2004) ja Kelttejä (2005) pidemmälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti