Magic in the Middle Ages

Richard Kieckhefer (1989) Magic in the Middle Ages. Cambridge University Press, Cambridge, UK.

Meidän kulttuurissamme magia vaikuttaa lapselliselta toiveelta. Magia tai supervoimat Star Warsissa, Harri-Petterissä tai Ryhmä-X:ssä ovat hölmöä sähinää, ja voi olla vaikea uskoa, että magiasta voi kirjoittaa asiallisen tutkielman. Professori Richard Kieckhefer on kuitenkin tehnyt näin. Hän kuvaa keskiaikaista taikuuskäsitystä, sen juuria, ongelmia ja kieltoja tiiviisti parissa sadassa sivussa.

Antiikin kreikkalaisille magia oli salaista taitoa, jota harrastivat persialaiset Zoroasterin papit. Koska persialainen kulttuuri oli kreikkalaisille vieras ja pappien voimat pelottavat, maagit nähtiin pahoina. Alkukristityille roomalaisten ja kreikkalaisten jumalat olivat demoneita, jotka pystyivät ennustamaan ja parantamaan, ja keskiajalle tultaessa kreikan sana daimon, jumalolento, saa kristillisen tulkinnan pahana henkiolentona. Näin kristityt tekivät pian sellaisen jaon magian ja uskonnon välille, jota saattoi ymmärtää vain kristinuskosta käsin. Ihmeet olivat lähtöisin Jumalasta. Pakanoiden jumalat olivat pahoja henkiä, demoneita, joiden palvominen oli magiaa, ei uskontoa. Ei-kristityille demonit olivat neutraaleja, ihmisten ja jumalten välissä toimivia henkiä, jotka nyt manattiin pahoiksi. Rooman keisareiden käännyttyä kristinuskoon, aiemmin vallinnut sallivuus muuttui pian kuolemalla rangaistavaksi.

Germaaneille uskonnon ja magian yhdistäminen ei ollut ongelma: Odin tai Woden oli magian mestari, jonka voimat perustuivat riimuihin. Kun barbaareja sitten käännytettiin, paavi Gregorius Suuri kehoitti lähetyssaarnaajia tuhoamisen sijasta antamaan paikallisille pakanallisille juhlille kristillisen tulkinnan. Vanhojen jumalten palvominen piti kuitenkin kieltämän; se oli demonista magiaa. Barbaarit käyttivät taikuutta lapsensaantikykyyn, aborttiin, kuolemaan ja rakkauteen. Sillä saatettiin varastaa hunajaa tai maitoa, tappaa eläimiä tai herättää intohimoa. Riimun alla saattoi voittaa taisteluita, sillä saattoi tunnistaa myrkkyjä, tehdä hedelmälliseksi, muuttaa säätä ja jopa herättää henkiin. Niitä kaiverrettiin valaan luille, kiviin ja puuhun (Grettir Väkevän saagassa riimua vahvistetaan vielä verellä). Saagojen noidat ovat samaa kansaa, mutta epäsuosittuja. Heidän magiansa ei ole jumalista lähtöisin.

Keskiajan käsitykset olivat jatkoa antiikille: magiaa harrasti maagi. Todellisuudessa käyttäjiä oli monia: munkkeja, pappeja, lääkäreitä, parturi-kirurgit, kätilöt, kansanparantajat ja ennustajat. Munkit pitivät yrttitarhoja, ja yrttitietoudessaan he nojasivat jälleen antiikkiin ja kansan perimätietoon. Yrttien käyttämiseen ja keräämiseen liittyi monia uskomuksia: joitain piti kerätä öisin tai paljain jaloin jne. Yrttien voima oli sympaattista: nopea eläin parantaa liikkumista, lepakon veri pimeänäköä jne. Amuletteja käytetään puolustautumiseen tai suojautumiseen.

Vielä varhaiskeskiajalla yrttiparantaminen ei ollut pahojen henkien kanssa pelaamista. Seurakuntapapit olivat usein kyläläisiä, jotka sekoittivat suvereenisti kirkon ja kansan perinteitä vihkiessään esim. hedelmätöntä maata (huom. Decameronessakin on tapaus, kuinka pappi ajaa pirua helvettiin.). Maallikkomanaajat "pelastivat" riivattuja ja sairaita väkivaltaisissa rituaaleissa. Sitten 1200-luvulla ennustajat ja kuppaajat saivat väistyä, kun dominikaanit ja fransiskaanit ottivat haltuun oppineiston kouluttamisen. Yrttiparantamisen kohdalla magian ja uskonnon raja hämärtyy. Noituus saattoi olla hyvää tai pahaa, mutta kirkon mukaan yhtä tuomittua. Tuomioista on jäljellä oikeuden pöytäkirjoja, ja niiden mukaan talonpojat saattoivat olla pettyneitä noituuden tuloksiin tai saattoivat vierittää tappioidensa syyt naapurin ylle. Osa taikuudesta oli selvästi viihdettä. Astrologia rantautuu Eurooppaan vasta 1000-luvulla.

Aikalaiskirjallisuudessa hoveihin sijoitetaan velhoja kerrontaa rikastamaan, mutta todellisuudessa kuninkaat ja ylhäiset pelkäsivät magiaa aivan yhtä paljon kuin rahvas. Hovissa asemasta saatettiin joskus taistella vaikutusvallasta myös taioin. Jalokiviin, sormuksiin ja koruihin sijoitettiin onnea tuottavia voimia, voittamattomuutta tai hedelmällisyyttä. Ne olivat keijujen tekemiä, ja niiden voimat olivat suurempia kuin yrttien. Osin maallinen ja uskonnollinen taikuus sekoittuivat; esim. Pyhä Graal.

Arabialainen vaikutus alkoi 1100-luvulla ja 1300-luvulla se oli jo valtavirtaa. Astrologiaa käytettiin horoskooppien laatimiseen. Elämänkaari suunniteltiin vastasyntyneen horoskoopin pohjalta. Suunnitelmien, sotaretkien ja avioliittojen onnistumista mittautettiin tähdissä. Lisäksi suurien tapahtumien haluttiin osuvan suotuisiin merkkeihin. Ruumiin osilla oli kullakin omat taivaankappaleensa vaikuttamassa niiden toimintaan. Vaikka horoskooppeja laadittiin, ei tarkkaan tiedetä, miten paljon niihin todellisuudessa luotettiin. Avioliittoja solmittiin usein suotuisissa merkeissä.

Astrologia jakoi taivaankannen leikkaavat taivaankappaleiden polut 12 eri suureen "huoneeseen" (house), joista 6 oli näkyvissä ja 6 horisontin takana. Kullakin huoneella oli oma merkityksensä: I huone hallitsi persoonallisuutta, II huone taloutta, III huone perheeseen liittyviä asioita, sitten vanhemmat, puoliso, lapset, terveys jne. Augustinus kysyy, miten kaksoset, jotka syntyvät samaan aikaan eivät ole samanlaisia. Vapaan tahdon ongelma nousee esiin: jos tähdet kertovat, kenen syy? Astrologian puolustajat totesivat, ettei astrologia pysty ennustamaan partikulaareja vaan trendejä ja niitäkin heikosti ja että ihmisen tahto on aina tähtiä vahvempia. Albert Suuri ja Tuomas Akvinolainen uskoivat, että taivaankappaleilla on vaikutusta ruumiiseen. Arabialainen Abu Ma'shar esitti, että tähtien vaikutus nojaa viidenteen aristoteelisen mekaniikan prinsiippiin. Alkemia ponnisti niin ikään Aristoteleen fysiikasta: oletettiin, että kaikki palautui neljään elementtiin jättäen pohjalle prima materian.

Astrologian ja alkemien tekstit oli suunnattu suljetulle yleisölle. Keskiajan kirjoittajalle okkultti oli luonnon salainen tai piilevä voima. Magia oli paitsi voimaa, myös tietoa ja arvokasta sellaisenaan. Kun renessanssi tekee matkan lähteille, Marsilio Ficino yhdistää platonismin, astrologian ja lääketieteen. Hän on renessanssimagus, jolle kaikki auringosta lähtöisin oleva (=kullan värinen tai keltainen) on hyvää: hunaja, kulta ja blondit. Astraalilääkkeet imevät itseensä tähtien voimaa, ja niiden kosminen voima parantaa yrttejä paremmin. Maagin tehtävä on ohjata näitä voimia metallein, sanoin ja lauluin. Pico uskoi heprean kielen sanojen voimaan, koska se oli kieli, joka opettiin Aatamille ja Eevalle. Siten vain kabbala on pätevää magiaa.

Nekromantia (kreik. nekros = kuollut, manteia = ennustus) viittasi alun perin ennustukseen, joka tehtiin keskustelemalla kuolleiden kanssa. Koska keskiaikaisille kirjoittajille kuolleet olivat kuolleita, eikä niitä voinut tuoda takaisin elävien kirjoihin, nekromantia muuttui tarkoittamaan demonien manaamista. Tuohon aikaan kaikki yliopiston käyneet saivat pappiskoulutuksen (clerk, cleric), ja joillakuilla näistä oli aikaa hieman manaillakin. Nekromantia on arabialaisen astraalimagian ja eurooppalaisen manauksen yhteensulautuma. Yksi käyttötarkoitus oli vaikuttaa toisten mieleen tekemällä heidät hulluiksi, vihaisiksi tai vaikka rakastuneiksi. Toinen tarkoitus oli illuusioiden tekeminen. Kolmas käyttötarkoitus oli menneen ja tulevan selvittely (varkaus, murha). Manaukset tehtiin maahan piirretyissä piireissä, ja vaikutusta hieman maustettiin esimerkiksi kuolleen linnun verellä.

Kirkko kiristi kantaansa magiaan, koska loitsijat olivat fyysisessä ja henkisessä vaarassa kutsuessaan viekkaita demoneja, koska loitsiminen oli turhaa, koska loitsiminen puuttui Luojan luomismysteereihin, ja koska se tekee virheoletuksen demonien voimista ja kunniasta. Maallisessa laissa oltiin kiinnostuneempia magian aiheuttamasta vahingosta muille ihmisille. Moraalis-teologisesti magia koskee demoneja, vaikka se olisikin pintapuolin harmitonta. Lisäksi magiaa harjoittava tekee pyhäinhäväistyksen käyttäessään väärin pyhiä esineitä ja sotkemalla pyhiä ja epäpyhiä sanoja. Siten kirkollinen tuomioistuin katsoi magian loukkaukseksi Jumalaa kohtaan.

Myöhemmin keskiajalla yritettiin kartoittaa luonnollisen ja demonisen magian rajoja. Sielulla katsottiin olevan voimia vaikuttaa toisiin ihmisiin, sytyttää tulipaloja, siirtää ja muuttaa objekteja. Varsinaisesta vaikutustavasta oli useita näkemyksiä. William Auvergelainen ei sulkenut luonnollisia syitä pois. Nicholas Oresme oletti, että sanat ja niiden fyysiset ominaisuudet vaikuttavat ihmisen häiriöön mielikuvitukseen, joka johtaa häiriöön ruumiissa. Tuomas Akvinolainen tunnusti, että jotkin taiat ovat taivaasta lähtöisin. Kuitenkin keskiajan loppua kohden magian pelko kasvaa. Lääkeyrttien kerääjät joutuvat epäilyksen alle.

Oppineille ongelma oli demonien voimassa: ne eivät voineet olla liian vahvoja, koska se olisi pilkannut Jumalaa. Näin ollen, jos demoni muutti ihmisen aasiksi, se oli illuusio, ei todellinen muutos. Demonit saattoivat aiheuttaa myrskyjä ja impotenssia, mutta oli epäselvää, saattoivatko ne luoda toimivia organismeja. Siispä: magia saattoi aina olla demonista, jos ei muuten, niin illuusion kautta. Koska moralistit ajattelevat aina pahinta, niin luonnollisen magian elintila kapeni. Toinen moralistien huolenaihe oli taikausko eli sanojen, objektien ja liikkeiden voimien väärinymmärtäminen ja -käyttäminen.

Paavi Aleksanteri IV julisti 1258 ja 1260, että vain harhaoppinen taikuus tuli kitkeä, mutta inkvisiittorit esittivät, että kaikki taikuus on harhaoppista. Tuomiot saatiin tunnustuksilla ja tunnustukset kidutuksella. Huonot naapurit olivat tuomiolla ensimmäisenä etenkin, kun syytteen esittäjä välttyi julkiselta todistukselta, koska inkvisitio hoiti sen mielellään. Niinpä 1300-luvun lopulla tuomioiden määrä lähtee kasvuun Sveitsissä ja Italiassa. 1400-luvun puolivälissä oikeudenkäynnit muuttuivat suoranaiseksi jahdiksi. Kristitty yhteisö haluttiin puhdistaa magiasta. Tunnustukset ja syytökset alkoivat koskea kristikuntaa vastaan suunnattua salaliittoa, noitien yhteisöä. Naiset olivat vainon kohteena kahdessa tapauksessa kolmesta, ja vainojen loppua kohden vielä selvemmin. Naiset olivat työnjaon puolesta enemmän tekemisissä yrttien kanssa, ja stereotypiat alkoivat elää omaa elämäänsä. Kidutuksella saadut tunnustukset johtivat uusiin oikeudenkäynteihin.

Kirja on keskeisesti akateeminen tutkielma keskiajan magiasta ja sellaisena tiivis ja asiapitoinen. Kieckheferin teksti on sujuvaa, ja kirjassa on lukuisia esimerkkejä mm. lantaan upotetuista salvian lehdistä, joista kuoriutuu lintu, ja muista oudoista uskomuksista. Keskiajan uskomukset olivat usein absurdia perimätietoutta tai sokeaa luottamusta antiikin teksteihin. Vaikka keskiaika ei ole minulle aivan vieras aikakausi, se näyttäytyy nyt uudella tapaa. Millainen on yhteiskunta, jossa todeksi toteamisen keinot ovat hyvin epävarmat ja huterat, ja siten oppineinkin silmälääkäri saattaa olla tekemässä lepakonverestä silmätippoja, ja jossa noituussyyte perustuu hyvin vaikeasti selvitettävään uskomusjärjestelmään, jonka väittämiä ei oikeastaan voi kumota?