Story

Robert McKee (1999) Story: Substance, Structure, Style and The Principles of Screenwriting. Methuen Publishing, Bury St. Edmunds, Suffolk, UK.

Robert McKee on näytellyt, kirjoittanut televisiosarjoja, opettanut ansiokkaasti parikymmentä vuotta ja kirjoittanut käsikirjoituksia, joista tosin ainutkaan ei ole päätynyt elokuvaksi asti. Story on kirja siitä, mitä elokuvakäsikirjoituksen tarinankerronta tulisi McKeen mukaan olla.

Kirjan sävy ei mitenkään vetoa heti alkumetreiltä. Kertojan ääni on jotenkin epävireessä: se on kireä, asenteellinen ja viljelee esimerkkejä hyvästä ja huonosta jotenkin vielä hedelmättömään maahan. Sitten sadan sivun paikkeilla kirja voittaa lukijan puolelleen, koska siihen mennessä McKee on saanut esiteltyä käsitteistönsä, ja se, miten käsitteistö avaa tuttujen ja tuntemattomien elokuvien henkilöt, rakenteen ja rytmin, on yksinkertaisesti lumoava. Kirjassa ei ole mitään suurta tai erikoista: se on käytännönläheinen 450-sivuinen kirjoittamisopas, mutta sen jälkeen elokuvat ja tarinat aukeavat maallikolle uudella tavalla. Kirjassa on esimerkkejä parista sadasta elokuvasta, niiden onnistumisista ja joissain tapauksissa epäonnistumisista, mutta joka käänteessä Casablanca on etusijalla, kakkosena Chinatown.

Alkuun McKee esittelee teesinsä: hyvät elokuvat erottaa huonoista tarina. Kulttuurimme on kadottanut tarinankerronnan taidon. Sen jälkeen McKee esittelee kolmessa osassa, miten tarina rakennetaan. Ensimmäinen osa käsittelee tarinan rakennetta. Tarina koostuu tapahtumista, kohtauksista (scene). Kohtaus on tarinan kannalta mielenkiintoinen (pieni) muutos jonkin henkilön kohdalla. Kohtauksilla on rytmi (beat), joka syntyy konflikteista, vuoropuhelusta tms. jolla kohtaukseen liittyvää arvoa (value) pyöritellään. Peräkkäisen kohtaukset muodostavat jakson (sequence), jossa seuraava kohtaus nostaa aina edellisen panoksia kulminoituen yksittäisiä kohtauksia suurempaan muutokseen. Näytös (act) on joukko peräkkäisiä jaksoja. Se huipentuu tarinan kannalta merkittävään suunnan muutokseen. Tarinan juoni (plot), eli sarja peräkkäisiä tapahtumia, huipentuu viimeisessä näytöksessä. Sitten McKee tarjoilee joukon esimerkkejä erilaisista juonirakenteista, konflikteista ja lavasteista (setting).

Ikivanhan kiistan juonen tai henkilöhahmon (character) välisestä ensisijaisuudesta McKee väistää: juonen rakenne ja henkilön luonne ovat sama asia. Henkilöhahmon todellinen luonne paljastuu vasta paineen alla. Tarinan rakenteen tehtävä on nostaa tarinan henkilöihin kohdistuvaa painetta ja ajaa henkilöt valintatilanteisiin. Henkilöhahmon tehtävä on tuoda tarinaan joukko ominaisuuksia, joiden pohjalta voi tehdä uskottavia valintoja, joista syntyy paineen alla mielenkiintoinen tarina. Paine ei tarkoita (pelkästään) jatkuvaa tulitaistelua ja kranaatteja, vaan inhimillisiä ristiriitoja, sosiaalista painetta ja valintoja. Kannattaa muistaa, että Ingmar Bergmanin elokuvat saavat paljon sivutilaa McKeeltä, ja niissä esiintyvä paine on psykologista. Joka tapauksessa tarinan idea (teema, vallitseva ajatus) kiteyttää, miksi alkutilanteesta päädytään lopputilanteeseen.

Toisessa osassa esitellään tarinan suunnittelua. Keskiöön asetetaan päähenkilö tai päähenkilöt, jotka kohtaavat konflikteja, jotka voivat olla sisäisiä, henkilöiden välisiä tai ulkoisia. Kuilu (gap) syntyy henkilöiden ulkoisen ja sisäisen maailman kohtaamisesta, ja siitä syntyy tarina. Halutaan esimerkiksi jotain (sisäinen), mutta sen saavuttamisessa on este (ulkoinen). Kuilun ylittäminen edellyttää päätöksen ja toimintaa, mikä synnyttää uuden kuilun jne. McKee jakaa tarinan suunnitelman viiteen osaa: vaikutin, hankaluudet, kriisi, kliimaksi ja ratkaisu.

Vaikutin (inciting incident) se merkittävä tarinan tapahtuma, joka määrää tarinan suunnan, joka on pääsyy kaikelle, mitä sitten seuraa, ja joka järkyttää päähenkilön elämää tai tasapainoa. Esimerkiksi Tappajahaissa vaikutin on hain syömä uimari, Casablancassa pianokappale ja Ilsan esiintulo. Hankaluudet (progressive complications) ovat pää- tai sivutarinoiden konflikteja, joita käsitellään näytöksissä ja jotka rytmittävät koko tarinaa. McKee esittelee erilaisia tapoja järjestää ja rytmittää näytökset kokonaiseksi juoneksi, ja tämä on kirjan yksi herkullisimmista osista. Kohtauksiin on hyvä rakentaa kaksi tasoa: se mitä tapahtuu ja se mitä tapahtunut merkitsee.

Kriisi (crisis) on tilanne, josta ei ole paluuta. Päähenkilö on kohdannut hankaluuksia, mutta nyt hän joutuu valitsemaan. Valintatilanne tulee nostaa selkeästi esiin hidastamalla rytmiä, koska tarinan lopun rytmi riippuu siitä. Kliimaksissa (climax) tapahtuu viimeinen suunnan muutos; pelissä ollut arvolataus heilahtaa lopullisesti positiivisesta negatiiviseen tai päinvastoin. Keskeistä ei ole tehosteet tai kliimaksin monumentaalisuus vaan sen merkitys. Merkitys on se, mikä liikuttaa katsojia. Ratkaisu (resolution) seuraa kliimaksia, ja sillä on kolme käyttötapaa: sivujuonen päättäminen, kliimaksin vaikutusten esittäminen ja (välttämätön) kohteliaisuuden osoittaminen katsojalle, koska on tylyä pyörittää lopputekstejä heti kliimaksin jälkeen.

Kirja kolmas osa käsittelee kirjoittamista, erilaisia lähestymistapoja ja ongelmanratkaisutekniikoita. Miten kuljettaa tai vaihtaa näkökulmaa? Miten rakentaa konflikteja? Miten kirjoittaa dialogia? Mitä pitäisi välttää?

McKeen kirja ei kuvaa maailman ainoaa tai välttämättä parasta tapaa kirjoittaa. Tarinoita on monenlaisia, eikä todellisuus jäsenny aristoteeliseen kolmiosaiseen tragediaan (vaikka kertomuksellisuus ja dramatisointi on esimerkiksi uutisoinnin keskeisiä tekniikoita). Kirja on kuitenkin erinomainen analyysi ja opas siihen, miten toimivia tarinoita voi kirjoittaa. Jos ihminen on pohjimmiltaan samanlainen kuin antiikissa, voi Aristoteleen käsitys draamasta olla edelleen käypää valuuttaa. Kirjoitusoppaana kirja keskittyy elokuvakäsikirjoituksiin, jotka toimivat eri tavalla kuin romaanit tai näytelmät. Elokuvat ovat keskeisesti visuaalisia, kun taas näytelmät rullaavat vahvemmin dialogin varassa. Romaaneissa päästään henkilöiden sisäiseen maailmaan, mistä elokuvissa voidaan antaa vain mutkan kautta viitteitä.

Kirjassa on hyvä indeksi, havainnollistavia kaavioita, ja luettavaa, selkeää tekstiä.