Peter Englund (2003) Kirjeitä nollapisteestä : historiallisia esseitä. Alkuteoksesta Brev från nollpunkten (1996) suomentanut Timo Hämäläinen. WSOY, Juva, 2003.Peter Englund on kirjailija ja Ruotsin akatemian jäsen. Aikaisemmat käännökset ovat käsitelleet pääasiassa Ruotsin suurvalta-aikaa - poikkeuksena Hiljaisuuden historia, joka oli kokoelma esseitä eri aiheista. Kirjeitä nollapisteestä käsittelee 1900-luvun ensimmäistä puoliskoa ja sen sotia. Suomenkielisen käännöksen esipuheessa Englund toteaa, että lehdissä raportoidut raakuudet selitetään Ruotsissa vetoamalla "'pahuuteen', 'ikiaikaiseen vihaan' ja mieshormoneihin". Englund lähtee analysoimaan ensimmäistä ja toista maailmansotaa ja Hitlerin sekä Stalinin hirmutöitä kumotakseen myytin pahuuden toiseudesta.
Ensimmäistä maailmansotaa Englund lähestyy kahden taidemaalarin, Paul Nashin ja Otto Dixin, elämäkertojen ja töiden kautta. Nash monien muiden tavoin oli täynnä sotaintoa vielä 1914, mutta kun teollinen sodankäynti jauhoi kokonaisen ikäluokan, asenne alkoi muuttua. Englund kuvailee taitavasti taistelukentän todellisuutta, sinappikaasun myrkyttämän veden täyttämiä kranaattikuoppia, ihmisraatoja, mutaa ja epärealistista strategiaa.
Stalinin vainot ajoittuvat useisiin jaksoihin: vuoden 1932 nälänhätä, valmistelut 1935-36 ja loppusiivous 1938-1939. NEP-talous oli juuri pääsemässä jaloilleen katastrofaalisen 1920-luvun jäljiltä, mutta vainot syöksivät Neuvostoliiton takaisin kuoppaan. Vuoden 1937 pidätysaaltoa seuranneet teloitukset tappoivat arviolta 350 000 ihmistä. Noin 70% puolueen keskuskomitean jäsenistä ammuttiin. Kuudessa vuodessa 1932-1938 puolueen 3,5 miljoonainen jäsenistö oli pienentynyt kahteen miljoonaan. Puna-armeijan päällystö puhdistettiin, ja siten toistettiin vallankumouksen virhe: tapettiin osaava upseeristo. Neuvostoliitto kärsi tästä ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa. Jos vainot käynnistyivät Stalinin vainoharhaisuudesta, ne alkoivat elää omaa elämäänsä, kun tiedustelupalvelun piti saada aikaan pidätyksiä ja teloituksia pysyäkseen tulostavoitteissaan.
Englund pohtii Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan samanlaisuutta arkkitehtuurin ja vainojen kautta. Arkkitehtuuri pyrki molemmissa maissa tekemään ihmisestä pienen, eikä kummassakaan maassa yksilö ollut minkään arvoinen. Vainot toimivat kuitenkin eri tavalla: Neuvostoliitossa jahdattiin yksilöitä, siivottiin ns. vastavallankumoukselliset ainekset. Natsit tuhosivat ensin sairaat, sitten etnisen ryhmän. Niinpä teollinen tuhovoima kohdistettiin kokonaisiin ryhmiin. Jos puna-armeijan upseerien teloittaminen kostautui Stalinille toisessa maailmansodassa, niin Saksan sotavoimien huolto sai puolestaan kilpailla juutalaisia kuljettavien junien kanssa rautateistä ja resursseista.
Englund ei päästä Länsivaltojakaan puhtain paperein. Konttoripöydän takaa masinoidun järjettömän saksalaiskaupunkien pommituksen oli määrä laskea saksalaisten sotaintoa. Sotilaskohteet olivat vaikeita havaita öisillä pommituslennoilla ja niihin oli vaikea osua. Pian siviilien pommittamisen tabu murtui, ja laskettiin, että pudottamalla x tonnia pommeja saadaan y uhria. Pian pommit ja uhrit sievennettiin yhtälöstä ulos ja verrattiin teollisen työn tunteja vastakkain: käyttämällä x tuntia lentokoneeseen ja pommeihin voidaan tuottaa y tuntia vahinkoa viholliselle murentuneina rakennuksina, tuhoutuneina teinä ja kuolleena työvoimana. Pommituksen tuotto-odotus oli laskennallisesti positiivinen huolimatta karmeista lentäjätappioista, ja Britannian Ilmavoimien komentaja Harris piti tästä kiinni aina kuolinvuoteelleen saakka.
Pommitukset huipentuvat kahteen atomipommiin, jotka pudotettiin Japaniin. Monet maat olivat lähteneet kehittämään atomipommia - tiedemiehet uskoivat, että se lopettaisi kaikki sodat. USA onnistui tehtävässään ensimmäisenä, ja sen oli kiire päästä käyttämään pommia.
Englund kirjoittaa vaivattomasti. Esseet eivät ole tiukkaa tutkimusta vaan yritelmiä hahmottaa joitain tragedioiden taustalla olleita tekijöitä. Myytti pahasta ja ikiaikaisesta vihasta ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Kaikissa tapauksissa hirmutöihin syyllistyneet, siis suorittava porras, on ollut tavallista väkeä, joka yksinkertaisesti tottelee käskyjä. Heidän ei olisi ollut pakko, mutta niin vain ikäluokka toisensa jälkeen jauhautuu ei-kenenkään-maalle, pommitonni toisensa jälkeen pudotetaan siviilien niskaan, junalasti ihmisiä toisensa jälkeen kaasutetaan, jne. Tähän liittyvästä tappamisen etäännyttämisestä voi lukea Gloverin kirjasta Ihmisyys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti