M. M. Postan (1889-1981) oli keskiajan Euroopan talouteen erikoistunut historioitsija. Kirja The Medieval Economy and Society on kokoelma Britannian keskiajan talouteen liittyviä esseitä, joiden lähdeviitteissä vilahtaa myös Postanin itsensä 1930-luvulta eteenpäin kirjoittamia papereita. Kirja voinee siis pitää koosteena Postanin ajatuksista hänen itsensä kirjoittamana. Postan kyseenalaistaa monia aikansa näkemyksiä tilastojen kautta, mutta todistusaineiston puutteessa ei tietenkään pysty kumoamaan kaikkia vastakkaisia näkemyksiä. Teksti on akateemistä ylätyyliä, retoriikaltaan suostuttelevaa ja hieman raskasta.
Postan aloittaa pöyhimällä Britannian roomalaisia juuria. Hän kyseenalaistaa germaaneja painottavan tutkimuksen lähtökohdan, joka aloittaa Britannian keskiajan sosiaali- ja taloushistorian anglosakseista, koska roomalainen vaikutus arvioitiin heikoksi. Postan ei pidä todennäköisenä, että germaanivalloittajat olisivat aloittaneet tyhjästä vaan että he rakensivat olemassa olleen roomalaisen kulttuurin päälle. Jatkuvuuden tueksi hän nostaa arkeologiset löydöt -- peltoalan kasvu, tiet, ojat ja kanaalit, kolikot, asutuskaivausten ajoittamisen osin ajalle ennen anglosaksien tuloa -- ja terveen järjen -- miksi anglosaksit olisivat tuhonneet olemassa olleen roomalais-brittiläisen työvoiman ja viljelykset? Kuitenkin normannien saapuessa Britannia on anglosaksinen yhteiskunnan, kulttuurin, kielen, nimistön, lakien jne. suhteen.
Toinen luku käsittelee maata, asutusta ja uudelleen asutusta. Roomalaisen ja anglosaksisen asutuksen laajuudesta voidaan esittää vain arvioita, mutta lähtökohdaksi voidaan ottaa 1000-luvun lopun tilanne niin kuin Domesday-maakirja sen esittää, ja regressoida tuloksia ajassa taaksepäin. Vuonna 1086 paras viljeltävä maa oli jo käytössä ja samoin valtaosa toissijaisesta maasta niin kuin aikalaiset maata arvioivat. Niinpä on syytä olettaa, että Englannin taloushistoria ei ala normannivalloituksesta, vaan maankäyttö ja kauppa ulottuvat kauemmas taaksepäin. Keskiajalla suomaita kuivattiin ja, kun teknologia sen mahdollisti, savipeltoja käännettiin. Niinpä 1300-luvulla laajeneminen tyrehtyi, kun kartanoilla ja kylillä ei ollut minne laajeta.
Kolmannessa luvussa Postan keskustelee Britannian väestöstä, jonka suuruutta voi estimoida Domesday-maakirjan (1086) ja henkiverokirjasta (Poll Tax, 1377). Näiden antamia lukuja täytyy tietenkin täydentää ja muokata, mistä seuraa - tavasta riippuen - mittavia eroja. Jos maattomat kotitaloudet lasketaan mukaan, Domesday arvio kasvaa 50%. Kotitalouksien koko voi olla jotain 3.6 (Russell) ja viiden välillä. Populaatio vuonna 1086 on siis ehkä jotain 1.25 miljoonan ja 2-3 miljoonan välillä. 1200-luvun lopulla maasta alkaa olla pula, ja nälkä niittää populaatiota. Niinpä se ei ole voinut katkotta kasvaa läpi vuosisatojen, ja Postan puhuu suhteellisesta ylikansoittumisesta. Mustasurma sitten niittääkin väestöä eri näkemysten mukaan 20%, 40% jopa 50%. Rutto vaelsi sen jälkeen pitkin poikin palaten vuosien päästä uudelleen.
Neljäs luku yhdistää teknologian ja maankäytön. Miten Britanniassa keskiajalla parannettiin maatalouden tuottavuutta? Postan vastustaa ajatusta, että talonpojat eivät tienneet tai osanneet, ja kysyykin, miksi uusia menetelmiä ei otettu käyttöön (laajemmin ja aikaisemmin) vaikka niitä tunnettiin? Jos syynä on niukat pääomat, miksi talonpojat eivät upottaneet useampia työtunteja esim. kitkemiseen kartanonherran esimerkin mukaan? Raskas aura muuttaa viljelyrutiineja ja peltojakoa, mikä edellyttää sosiaalisia muutoksia, kun perheiden pitää työskennellä yhdessä. Kahdeksan härän vetämällä auralla ei pieniä tilkkuja kynnetä. Kalkkia, lantaa ja merkeliä (marl, karbonaatista ja savesta muodostunut sedimentti/-kivi) käytettiin lannoittamiseen. Suomessakin kirjoitettiin 1800-luvun lopulla:
Yksi wanhimmista keinoista maan hedelmällisyyden edesauttamiseksi, josta maanwiljelyksen historia tietää kertoa, on kalkki eli kiwekset, joiden pääaineena on kalkkio.Lannoitteiden ja erityisesti lannan käyttöä rajoitti niukkuus. Lanta edellytti karjaa ja laidunmaita. Kasvava populaatio nosti laidunmaiden vuokria ja hintoja, ja moni laidun kynnettiin pelloksi. Lisäksi kiusana olivat eroosio ja maan köyhtyminen huolimatta kiertoviljelystä. Väestönkasvu johti elinolojen heikentymiseen erityisesti köyhempien kohdalla, mikä kavensi mahdollisuuksia menetelmien parantamiseen. Nämä heikensivät maatalouden tuottoa ja jarruttivat parempien menetelmien käyttöön ottoa. Inertia oli siis paitsi kulttuurista myös taloudellista. Tämä muistuttaa Thomas Homer-Dixonin neuvokkuuden käsitteestä: pelkkä teknologinen neuvokkuus ei riitä, vaan tarvitaan sosiaalista neuvokkuutta, eikä yhteiskuntajärjestystä tai maanomistusta voida ratkaista pelkän teknologian avulla.
Lisäksi taloudelliseen kehitykseen vaikutti kartanotalous. Viidennessä luvussa Postan alleviivaa kartanoilmiön vaihtelevuutta paikan ja ajan mukaan. Saksalainen 1800-luvun tutkimus värittyi senaikaisista ihanteista, primitiivisestä kommunismista ja teutonisesta demokratiasta, mikä vaikutti keskiajan tutkimukseen. Postan korostaa, että germaanit, jotka muuttivat Rooman valtakunnan alueelle, olivat kaukana perinteistään, ja kaivaukset puoltavat kasvavaa eriarvoistumista: rikkaille kasaantui omaisuutta. Germaaniylimyksillä ei ollut vaikeuksia sopeutua Galliassa vallitsevaan yhteiskuntajärjestykseen, jossa vapaat roomalaiset 'asettuivat' magnaattien alaisuuteen. Niinpä syntyi suurtilojen verkosto, eikä Britannian ole syytä olettaa olleen poikkeus. Normannit jakoivat keskenään anglosaksien maat siistien olemassa ollutta jakoa. Kartanon taloudellinen ja sosiaalinen merkitys nojasi sen asemaan läänityksenä ja osana paitsi keskiaikaista sotalaitosta myös merkittävissä määrin keskiaikaista hallintoa. Sotilaalliset tarpeet muuttivat yhteiskuntaa pudottaen vapaiden miesten statusta, mutta sosiaaliset luokat, joihin ihmiset jakaantuivat, olivat olemassa jo tätä ennen. Kartanoverkosto oli pystyssä Britanniassa anglosaksisen ajan lopulla.
Kuudes luku jatkaa kartanoiden monimuotoisuudesta. Ideaalikartanohan koostui kahdenlaisista maista ja sitä kautta tuloista: yhtäältä kartanon omista maista (demesne) ja toisaalta maista, joita talonpojat vuokrasivat. Kuitenkin maanomistajia oli monenlaisia, ja siten järjestelyt vaihtelivat. Oli eri tavoin organisoituja kirkollisia kartanoita (benediktiini-, cisteriläis-, temppeliherra- ja piispa). Oli eri tavoin organisoituja ja eri kokoisia maallisia kartanoita, eikä kaikissa ollut maaorjia (villein). Vähitellen suurmaanomistajat uskoivat hallinnon virkamiestensä käsiin ja kartanon omista maiden viljelystä siirryttiin enemmän vuokraamisen suuntaan, koska se oli hallinnollisesti tehokkaampaa. Niinpä maaorjiakin 'vapautettiin' vuokraviljelijöiksi; raha korvasi aikaisemman velvollisuussuhteen. Vaikka kartanoiden taloudellista hallintoa kehitettiin (mm. kirjanpito), syntynyttä tuottoa ei laajalti investoitu maahan uudelleen, vaan se kului aateliston muihin menoihin. Villan ja työn hinta sekä vuokratulot heilahtelivat, poliittiset olosuhteet vaihtuivat, ja nämä kaikki muuttivat kartanon rakennetta vuosisatojen kuluessa.
Postan tarkastelee kylää seitsemännessä luvussa. Kartanon tavoin sekin oli kaikkialle levinnyt instituutio. Kuten kartanosta, kylästäkin on ihanneabstraktio, jota data ei sellaisenaan tunnusta. Sen rakenne vaihteli maaston mukaan: karussa maastossa paimennettiin, mikä ei suosinut tiiviitä ryhmäkyliä eikä edellyttänyt mittavaa yhteistyötä laajojen sarkojen tapaan. Paikallinen teollisuus (kaivos-, kudonta-) johti merkittävään käsityöläisedustukseen maatyöläisten joukossa. Kylän ja kartanon suhde vaihteli myös hyvin paljon, samoin kylien kyky ja halu järjestää itse oma hallintonsa, järjestyksen pito jne.
Kahdeksas luku esittelee kyläläisten taloudelliset olosuhteet. Euroopan keskiaika on tunnettu maaorjuudestaan, ja Postan huomauttaa, että historiantutkimus on keskittynytkin enemmän talonpoikien vapauteen kuin heidän varauteen tai tuloihin. Jauhatusveron (multure) perusteella talonpojat jauhoivat enimmäkseen kauraa ja ohraa, ja kuitenkin veroihin riitti vehnää. Niinpä talonpojat eivät syöneet kaikkea viljaansa, eivätkä viljelleet vain ruoaksi. Postan jakaa talonpojat kolmeen luokkaan heidän hallussaan olevan maan perusteella: isot (22%), keskikokoiset (33%) ja pienet (45%). Sitten oli vielä maattomia, jotka asuivat muiden nurkissa tai hökkeleissä. Paljon maata hallussaan pitävät nojaavat vuokratyövoimaan, samoin keskikasti joissain tapauksissa. Vähän maata hallussaan pitävät eivät elä pelkästään oman maansa (keskimäärin 4-6 hehtaaria) tuotolla, vaan joutuvat tekemään muita töitä (käsityöläiset, kankurit, sepät, paimenet, rakennusmiehet, kivenhakkaajat jne) tai töitä muille (rengit), ja joissain tapauksissa lordit joutuivat laien turvaamaan työvoimansaannin merkittävien maanomistajien kilpailulta. Väestömäärä laskiessa alimmasta kastista noustiin ylemmäksi, ja kylänloppulaisten määrä väheni. Postan esittääkin, että 1300-luvun loppu ja 1400-luku pitäisi nähdän kahden alimman ryhmän taloudellisten olojen paranemisena, joskin valtakuntien talous heikkeni 1200-luvun nousun jälkeen.
No, mikä vaikutus tällä taloudellisella kehityksellä oli talonpoikien vapauteen? Yhdeksäs luku pureutuu maaorjuuteen. Postan väittää, että aikalaiset talonpojat eivät kiinnittäneet huomiota niinkään vapauteensa kuin maa-alaan ja sitä kautta taloudellisiin olosuhteisiin. Taloudellisten olosuhteiden parantuessa saattoi tietenkin ostaa itsensä vapaaksi, mutta tämä ei ollut mitenkään tavattoman yleistä. Vapaat talonpojat saattoivat mennä naimisiin maaorjan tyttären kanssa nimenomaan maaomaisuuden vuoksi välittämättä statuksen heikkenemisestä. Epävapauksista päästiin maksulla (fine) ja maaorjakin saattoi ostaa, myydä ja vuokrata maata ja karjaa. Keskeisin maaorjan (villein) aseman heikkous suhteessa vapaisiin talonpoikiin oli taloudellinen; vuokra oli korkeampi kuin vapaaviljelijöiden (freeholder) ja vapauksista piti maksaa. Lordien ylivoima ei ollut niinkään juridista kuin taloudellista: he saattoivat ostaa tarvittavan työn joltakulta muulta, vaatia alustalaisiltaan rahakorvauksen taksvärkin sijaan, ja pistää erotuksen taskuunsa -- tai siis kirstuunsa. Pula maasta tarjosi neuvotteluaseman, jolla sopimuksia voitiin vääntää edullisempaan suuntaan. Näissä kiistoissa laki oli sitten maanomistajan puolella. Mustan surman jälkeen palkat nousivat. Toimet nousun hillitsemiseksi johtivat ainoastaan vastarintaan; kysynnän ja tarjonnan mekaniikka ohitti hintakatot. Vastarinta kärjistyi talonpoikaiskapinaksi vuonna 1381, mutta se kukistettiin nopeasti.
Kymmenes luku käsittelee maanomistajia. Niin polarisoitunut kuin keskiajan Britannia olikin, ääripäiden - aateliston ja maattoman rahvaan - väliin mahtui monenlaisia maanomistajia. Yleensä on ajateltu, että kauppiassukujen omaisuus olisi muuttunut maaomistukseksi, mutta tämä on sangen vähäistä. Pikemminkin aatelissuvuista siirryttiin kauppaan. Lakimiesten sosiaalinen nousu sen sijaan on ilmiömäistä, kun yhteiskunta tarvitsee oppinutta virkamiehistöä. Joistakuista vapaista talonpojista kasvaa merkittäviä maanomistajia, joiden tulot vastaavat alemman ritariston tuloja mutta jotka väistelevät aatelointia uusien velvollisuuksien takia. Yhtä kaikki, 1200-luvulla suurmaanomistajat ostavat pienempien maita. Sotilaiden varustaminen kävi kalliimmaksi, ja alemman ritariston kyky pysyä mukana kustannuskehityksessä heikkeni. Velkaantuminen ei parantanut tilannetta. Paronien määrä laski, ja maanomistus keskittyi. Maanhinnan ja -vuokran lasku ja samanaikainen palkkojen nousu heikensi joitakuita maanomistajia. Karjan kasvattaminen pysyi kannattavana, kun laidunmaita oli tarjolla ja esim. villan kysyntä lähti nousuun. Sodat olivat arpapeliä, jossa taloudelliset voitot ja tappiot olivat onnesta kiinni.
Postanin mukaan Englannin keskiajan kauppa ei ole jatkuvaa kasvua vaan ajoittaista muuntumista paikallisten ja laajempien taloudellisten ja sosiaalisten muutosten vaikutuksesta. Yhdestoista luku luotaa aluksi kaupankäyntiä myöhäisantiikista normannivalloituksiin. Sitten Flaamin ilmiömäinen taloudellinen kasvu 1100- ja 1200-luvuilla kiihdytti taloutta myös Englannissa, ja sen villaa päätyi paitsi Kanaalin yli Flaamiin myös kauemmas Firenzeen. Sitten 1300-luvun puolen välin tuntumassa flaamilainen kysyntä hiipuu, mitä Englanti päättyy kompensoimaan omalla tuotannolla, mikä mahdollistaa jalostetun tuotteen myymistä mantereen sisäosiin. Kaikki ei mene kuitenkaan nappiin. Pohjoisessa Hansa estää englantilaisten kauppiaiden etenemisen, Satavuotisen sodan tappiot johtivat satamien menettämiseen Ranskassa. Valtakunnan sisällä alhainen agraariyhteiskunta ja erikoistuminen eivät tarjoa samanlaisia markkinoita. Juuri ennen Mustaa Surmaa kasvun rajat aika tavalla saavutetaan lammaslaidunten osalta. Sitten populaatio laski. Postan pyörittää upeasti koko tähänastista rakennelmaansa kuvaillessaan talouden käänteitä, sosiaalisia muutoksia, laidunmaita, laumakokoja ja villakauppaa.
Sitten luvussa 12 käännytään katsomaan kaupunkeja ja kiltoja. Valtaosa kaupasta ja tuotannosta oli suurten kaupunkien ammattilaisten käsissä. Maaseudulla toimi kulkukauppiaita, mutta keskeisimmät kaupat tehtiin säännöllisesti järjestetyillä markkinoilla (fair). Vaikka kaupungit heräsivät kaupan myötä, Postan ei usko sen selittävän kaikkea. Hänelle kaupungit ovat feodaalisuhteiden ulkopuolisia saarekkeita, joissa kaupanteko saattoi kehittyä. Kaupunkien perustamiskirjat takasivat veronkanto-oikeuden, vapauden tulleista, paikallisen markkinamonopolin ja osin itsemäärämisoikeuden -- poliittisesti riippumattomiksi Englannin kaupungit eivät kehittyneet. Monopolit jäsentyivät ammattikunniksi, killoiksi, jotka hallinnoivat oman alansa toimintaa, työvoimaa ja markkinoita paikallisesti. 1400-luvulla ulkomaan kauppa alkaa keskittyä kauppakomppanioille, jotka toimivat kiltojen tapaan. Esimerkiksi villakauppa oli Company of Staple of Calaisin käsissä. Kangaskauppaa hallinnoi Company of Merchant Adventurers, jolla sitten meni sukset ristiin Hansan kanssa.
Viimeinen, kolmastoista luku käsittelee hintoja ja niiden muutoksia. Kirkko julisti hintojen oikeudenmukaisuuden puolesta, mikä tarkoitti hintaa, jolla yhteiskuntajärjestys pysyi entisellään. Toisinaan korkea kysyntä ylitti hetkittäisesti niukan tarjonnan, jolloin turvauduttiin hintasäännöstelyyn. Edellä on nähty, että työvoima, palkat ja maanhinta heilahtelivat. Erityisen volatiili oli viljan hinta jopa satokauden sisällä. Markkinoilla oleva viljan määrä oli pieni suhteessa väestöön, ja häiriöiden kohdalla hinnat nousivat rajusti. Osaltaan myös rahan arvon heikkeneminen nosti nimellishintoja (rahan metallipitoisuus laski). Tosin, vaikka 1200-luvulla Keski-Euroopan hopeakaivokset kasvattivat rahavarannon määrää ja markkinoiden ollessa pienet, hinnat nousivat, ennen kuin se vaikutti Englantiin, hopeaharkon piti päätyä sinne kaupan mukana. Lisäksi hopea sinänsä oli käypä kaikkialla, ja hopeapitoisuus johti valuuttamarkkinoihin. Suuri osa kaupasta käytiin maksusitoumusten ja luoton avulla. Postan esittää, että pelkkä rahan arvo tai määrä ei riitä selittämään hintoja ja erityisesti 1200-luvulta 1400-luvulle kestänyttä hintojen nousua. Vaihtoehtona Postan tarjoilee väestönkasvun ja resurssien välisen jännitteen, niukkuuden. Hän ei puhu Malthusista, vaikka siihen hidastuva maataloustuotannon kasvu suhteessa väestönkasvuun viittaa.
Kirjan teksti on huolellista akateemista ylätyyliä. Sitä on vaikea lukea nopeasti, koska virkkeet ja kappaleet on ladattu äärimmilleen. Postan taistelee keskiajan yleistyksiä vastaan. Vanhat rakenteet, abstraktiot ja ideaalit kaatuvat luku toisensa jälkeen tiukan aineistolähtöisen argumentoinnin painosta. Oppikirjojen yleistysten takaa Postan avaa alati muuttuvan ja vaikeasti jäsentyvän todellisuuden. Ehkä maaorjuus oli vahvaa aikana, jolloin oli vielä minne paeta. Populaation kasvaessa ja maan arvon noustessa kartanon herrojen ei tarvinnut enää kahlita ketään mihinkään, vaan oli parempi antaa markkinoiden hinnoitella työt, joita aiemmin säätelivät perinteet ja velvollisuudet. Raha ja sen tuoma osin lyhytnäköinen järkevyys tai optimointi näkyy uskomattomalla tavalla ihan matalan tuottavuuden esiteollisessa maataloudessa. Historian kirjat ovat kuvauksia poliittisista kahinoista ja sodista, mutta tämän ja Pirennen kirjan jälkeen maallikon käsitys keskiajasta muuttuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti