Byzantium

Judith Herrin, Byzantium: The surprising life of a medieval empire. Penguin Books, London, UK, 2008.

Judith Herrin toimii myöhäisantiikin ja Bysantin professorina Lontoon King's Collegessa. Hän on tässä kirjassa sanojensa mukaan yrittänyt tuottaa hieman toisenlaisen Bysantin historian. Kirja koostuukin esseiden kaltaisista noin kymmenen sivun mittaisista kronologisesti järjestetyistä luvuista, jotka esittelevät aina jonkin piirteen tai ilmiön. Herrinin keskeinen tavoite on kumota keskiajalta peräisin oleva negatiivinen käsitys Bysantista, sen politiikasta ja hallinnosta. Hän haluaa osoittaa, että bysanttilainen kulttuuri oli jatkuvuudessaan ja kestävyydessään neuvokas, oppinut ja kekseliäs: kulttuuri ammensi Antiikin Kreikasta, Roomasta, kristinuskosta, idästä ja lännestä. Toiseksi Herrin pyrkii tuomaan esille bysanttilaisen kulttuurin kestävän vaikutuksen myöhemmällä ajalla, so. Bysantin valtauksen jälkeen vuonna 1453. Herrin kirjoittaa maallikoille. Tekstiä eivät kuormita lähdeviittaukset tai akateeminen epävarmuus (sikäli kun ne kuormittavat mitään tekstiä).

Kirja alkaa luonnollisesti Itä-Rooman synnystä ja Konstantinopolin perustamisesta. Bosporinsalmen rannalle syntyi nopeasti metropoli vanhan roomalaisen kaupungin Bysantiumin paikalle 300-luvulla. Sillä oli syväsatama ja hyvä sijainti Mustanmeren ja Välimeren sekä Vähä-Aasian ja Balkanin välissä. Nimitys Bysantti on 1500-luvun peruja; bysanttilaiset pitivät itseään roomalaisina. Kaupunki valtakunnan laidalla kohtasi useita uhkia heti nuoruudessaan. Vuonna 378 visigootit lähestyvät kaupunkia Tonavan yli, ja, kun keisarilliset joukot kärsivät tappion Adrianopoliksessa, gootit lahjotaan sivuuttamaan kaupunki. Seuraavan keisarin, Theodosiuksen, aikana valtakunta jaetaan kahtia Itä- ja Länsi-Roomaan. Rooman kaupunki ryöstetään pariin otteeseen seuraavalla vuosisadalla, mutta Konstantinopolia suojaavat muurit aina vuoteen 1204, kun neljäs ristiretki päätyy ryöstämään kaupungin. Sinä aikana portteja käyvät kolkuttelemassa avaarit, arabit, bulgaarit ja venäläiset.

Bysantti piti kiinni roomalaisista tavoista vaikka olikin kristitty. Niinpä keisari oli jumalan kaltainen hallitsija, ja hovi emuloi taivaallista hovia. Alkukirkko haki muotoaan jo ennen kuin keisari Konstantinus I kääntyi kristinuskoon. Nicaean kirkolliskokous vuonna 325 julisti Ariuksen harhaoppiseksi, mutta rehabilitoi opit myöhemmin. Germaaniheimot suosivat arianismia, mikä kansainvaellusten aikaan synnyttää kovasti kitkaa anti-arianistien kanssa, ja lopulta keisari Justinianus I kitkee harhaopit puhdasoppisuuden (ortodoksia) tieltä. Rooma ja Konstantinopoli aloittavat uskonnolliset kiistat, jotka sävyttävät Bysantin kohtaloa myöhemmällä keskiajalla, kun lännestä on kehittynyt merkittävä poliittinen voima.

Arabit ovat kukistaa Bysantin 600-luvulla. Samaan aikaan valtakuntaa kiusaavat slaavien hyökkäykset Balkanilla. Vaikka arabit eivät onnistu valloittamaan Konstantinopolia, Damaskokseen perustetaan kalifaatti, ja kristikunta saa muslimeista pysyvän vastustajan alueella. Arabijohtajat tunsivat Rooman mahtavan historian ja pyrkivät yhdistämään Välimeren alueen samaan tapaan mutta oman valtansa alle. Läntinen historiankirjoitus näkee kehityksen uhkana kristikunnalle, mutta muslimeille Muhammed oli Jeesuksen jälkeinen profeetta ja siten - samaan tapaan kuin kristinusko oli korvaava juutalaisuuden - islam oli korvaava kristinuskon. Vaikka arabit ottivat haltuun perinteisiä kauppareittejä Välimerellä ja etenivät Espanjaan, ryöstivät Italiaa jne., Bysantti esti etenemisen Kaakkois-Euroopassa.

Kiista kuvien asemasta uskonnollisissa toimituksissa leimahtaa 700-luvulla. Ikoneilla oli uskottu olevan jumalallisia voimia, mutta ne eivät pysäyttäneet arabien hyökkäyksiä. Niinpä Leo III vaati kuvien poistamista jumallisen suosion saavuttamiseksi. Arabien eteneminen pysäytettiin, mutta kiista kuvista leimahti vasta Leon kuoltua ja kesti kokonaisen vuosisadan. Ikoneita poltettiin, vastustajien kirjoituksia poltettiin (riippuen kumpi näkemys oli voitolla) ja ihmisiä lähetettiin maanpakoon.

Herrin kuvaa Bysantin koulutusta, joka nojasi vahvasti Antiikin perintöön. Luostarit, kyläkoulut ja oppineet levittivät kirjoitustaitoa valtakuntaan. Itä-Rooma puhui kreikkaa, ja komein retorinen perintö nojasi attikalaiseen muinaiskreikkaan. Roomalaiset lait systematisoitiin, virka- ja lakimiehet rekisteröivät tapahtumia (sopimukset kolmena kappaleena!). Huolimatta sodasta arabien kanssa tapahtui kulttuurivaihtoa; Bysantti pystyi omaksumaan eri kulttuureista niiden parhaita aineksia. Tämä suvaitsevaisuus - yhdessä diplomatian perinteen kanssa - on yksi syy Bysantin huonoon maineeseen lännessä.

Itäisen ja läntisen kirkon teologiset kiistat tavallaan huipentuvat neljänteen ristiretkeen. Kirkonmiesten, lähettiläiden ja oppineiden haaveet yhtenemisestä törmäävät kerta toisensa jälkeen opillisiin kysymyksiin, joita kielelliset (latina vs. kreikka) tai kulttuuriset erot eivät kavenna. Ristiretkeläiset sotkeutuvat Bysantin sisäiseen valtapeliin, mutta kun palkkiota ei kuulukaan, he ryöstävät kaupungin ja pitävät sitä hallussaan noin 60 vuotta. Uskonnollinen riita täytyy olla hyvin kiivas ja Bysantti äärimmilleen demonisoitu, että ristin ottaneet sotilaat pystyttävät piirityskoneet Itä-Rooman pääkaupunkin ympärille. Bysantti ei koskaan enää toivu entiselleen tästä iskusta. Kun ottomaanit 250 vuotta myöhemmin piirittävät Konstantinopolia, lännestä tuleva apu on laihaa ja sopu ohutta.

Kirjassa on muutama kartta, hyvin kätevä tapahtumien kronologia ja lista kuhunkin lukuun liittyvistä lähteistä. Herrin kirjoittaa hyvin, mutta kirjan rakenteesta johtuen tekstissä ei ole kannesta kanteen ulottuvaa punaista lankaa. Bysantti avautuu maallikkolle ilman esitietoja uudessa valossa, mutta historia jää hieman hajanaiseksi. Tämä lienee väistämätön seuraus, koska Herrin ei halunnut juosta läpi hallitsijoita kronologisesti. Otsikon lupaamaa yllätystä jää odottamaan turhaan - ehkä alkeelliset esitiedot tai latautumattomat käsitykset bysantista pilaavat sen. Yhtä kaikki, kirja on ihan mukava johdatus Bysantin historiaan.