keskiviikko 1. syyskuuta 2010

The World of Late Antiquity: AD 150–750

Peter Brown, The World of Late Antiquity: AD 150-750. Thames & Hudson, London, UK, 2006 (1. painos 1971).

Irlantilaissyntyinen professori Peter Brown on myöhäisantiikin tutkimuksen raskassarjalainen, ja The World of Late Antiquity on yksi hänen keskeisimpiä teoksiaan. Kirjassaan hän tulkitsee uudelleen Rooman valtakunnan romahduksen: raivoavien barbaarien, sortuvien temppeleiden ja pohjattoman kadotuksen sijaan hän korostaa valtavaa sosiaalista, kulttuurista ja uskonnollista murrosta, joka tapahtuu samaan aikaan. Roomalaisen "kultaisen aikakauden" päättyminen ei Brownin mukaan ollut lainkaan niin vakavaa kuin minä länsimaiset antiikin palvojat ovat sitä pitäneet Gibbonsista lähtien.

The World of Late Antiquity koostuu kahdesta osasta: edellinen tarkastelee myöhäisantiikin yhteiskunnallista murrosta, ja jälkimmäinen eri suuntiin kehittyviä Rooman valtakunnan perillisiä. Alkuun Brown kuvailee vuoden 200 AD ikään kuin muutosten taustaksi. Rooman valtakunta on nauttinut Välimerestä sisävesialueena. Kuitenkin valtakunnan levittäytyessä sotaisten kansojen etupiireihin pitkälle sisämaihin, kuljetus- ja sitä myötä valtakunnan hallinnointikustannukset kasvavat. Ruoka on valtakunnan keskeisin hyödyke: sitä laivataan suuriin kaupunkeihin tonnikaupalla joka päivä. Yläluokka on valtakunnan alueella kulttuurisesti yhtenäinen ja erillinen talonpojista.

Vähin erin kulttuurinen painopiste alkaa siirtyä itään Vähän-Aasian kreikkalaisiin kaupunkeihin. Kreikkalainen kieli ja kulttuuri nauttivat arvostusta. Sitten rajoilla paine kasvaa, ja vuosien 240-270 välillä kaikki rintamat murtuvat. Senaattorisuvut saavat väistyä armeijoiden komennosta, ja upseeristo ammattimaistuu. Ratsuväkeä aletaan käyttää yhä enemmän. Syntyy uusi yläluokka, joka haluaa paikata vaatimatonta taustaansa Antiikin ihannoinnilla mutta joka on kuitenkin paikallinen. Myöhäisantiikin monet nimekkäät henkilöt tulevat periferian pieniltä paikkakunnilta.

Brown korostaa, että 300-luvun muutokset eivät tapahtuneet käsien vääntelyn ja katastrofin tunnelmissa. Yhteiskunta oli edelleen rikas ja muutoskykyinen, mutta se, mitä oli pidettävä roomalaisuutena, muuttui. Verouudistus johti kasvaviin tuloeroihin: rikkaat saattoivat väistää verotusta, ja talonpoikien kuorma kasvoi. Keisarit saattoivat toki silloin tällöin antaa anteeksi veroja tai velkoja, mutta keisarilliseen oikeuteen vedottiin yhä harvemmin. Uusi yläluokka istui oikeusistunnossa tuomarin vieressä ja nautti paikallista vaikutusvaltaa ja arvostusta. Antiikin "standardoitujen" mosaiikkien, veistosten ja maljakoiden massatuotanto ja käsityö alkoi saada paikallista leimaa.

Valtakunnan länsiosat, kuten Gallia, pysyivät köyhinä ja kehittymättöminä verrattuna itäisiin osiin. Siinä missä itäosien kauppa ylläpiti tasapainoista yhteiskuntaa, länsiosien talous ei pystynyt sopeutumaan uuteen verotuskäytäntöön, ja niin maat päätyivät muutaman mahtisuvun käsiin. Kun 400-luvulla länsiosissa talonpojat kapinoivat, heidän syyrialaiset kollegansa rakensivat kivitaloja.

Samanaikainen uskonnollinen muutos löi sekin leimansa aikakauteen. Ennen kolmatta vuosisataa Välimeren ympäristö oli monen uskonnon tilkkutäkki. Aikakauden oppineet pakanat uskoivat ylijumalaan, josta ei voinut oikein tietää mitään, ja jumaliin, joita palvottiin temppeleissä ja joiden tehtäväksi oli langennut ihmisten kanssa pelaaminen. Kristityt olivat tässä erilaisia. He eivät uhranneet edes muodon vuoksi perinteisille jumalille, minkä vuoksi heidän uskollisuuttaan keisaria yms. kohtaan epäiltiin. Kristinusko toi muassaan uuden ilmapiirin. Kasteessa ihminen todella syntyi uudelleen, kun hän pääsi todellisen jumalan, jonkin itseään suuremman, yhteyteen. Pyhä ei ollut enää perinteiden, riittien, patsaiden tai oraakkelien luomaa tunnelmaa, vaan todellisten ihmisten välittämää oppia. Paha oli puolestaan paholaisten johtamien demonien työtä, jota vastaan voitiin taistella manauksin (myöhemmin "vähäisemmät" pakanalliset jumalat tulkittiin niin ikään demoneiksi, ks. Kieckhefer).

Brown huomauttaa, että 200-luvulla tapahtunut nopea kristinuskon leviäminen oli yllättävää. Vainot sekä yksityisiä henkilöitä että kirkkoa kohtaan eivät taltuttaneet sitä. Muut orientin kultit ja uskonnot olivat pääosin sisäänpäin kääntyneitä, eivätkä ne haastaneet vallitsevia oloja; ne vain tarjosivat toivoa kuolemanjälkeiseen elämään. Kristinusko oli sen sijaan elämäntapa ja tasa-arvoinen, avoin yhteisö tässä maailmassa. Kun kauppa hiipui Välimerellä 200-luvun lopulla, itämaiset kultit kuihtuivat lännen kaupungeista, mutta kristinusko piispoineen ja yhteisöineen jäi. Inflaation aikana kristityt investoivat ihmisiin, raakuuksien aikana kristityt menivät pelotta leijonien kitoihin, hätätilanteiden aikana kristityt papit näyttivät olevan ainoita, joilla oli tilanne edes jotenkin hallussa. Kristittyjen asema vakiintui, kun Konstantinus kääntyi kristinuskoon ja kun hänen poikansa aikana kristityt piispat liittyivät osaksi valtakunnan hallintoeliittiä ja kun Julianus, Konstantinuksen veljenpoika, hellenismin kannattaja ja kristittyjen vastustaja, kuoli nuorena. Asema vakiintui entisestään, kun askeettiset erakot alkoivat muodostaa yhteisöjä, joista kasvoi luostareita. Paikallisen luostarin munkkien kautta uskonto jäsentyi ja levisi entisestään. Idässä palvottiin eläviä ja lännessä kuolleita pyhimyksiä. Yhtä kaikki, kirkon vauraus kasvoi, mitä todistavat 400- ja 500-lukujen kirkkotaide.

Kirjan toinen osa käsittelee Rooman valtakunnan perintöä ja sen kolmea erilaista kehityslinjaa. Marcus Aureliuksen ajoista 300-luvun puoleen väliin mennessä Rooman kulttuurinen painopiste oli siirtynyt Välimeren itärannikolle. Lännen keisarit jäivät germaanien jalkoihin 400-luvulla, mikä on laskettavissa taloudellisen ja sosiaalisen heikkouden piikkiin. Oli eripuraa: kristityt ja pakanat eivät löytäneet yhteistä säveltä, eivätkä senaattorit ja barbaarit mahtuneet samaan pöytään. Brown alleviivaa, että "barbaarien hyökkäykset" eivät olleet ensisijaisesti valloitus- tai ryöstöretkiä, vaan yksinkertaisesti kehittymättömästä pohjoisesta muutettiin sankoin joukoin etelän kehittyneille alueille. Germaanit olivat eripuraisia ja hajanaisia heimoja, joiden soturieliitti kuitenkin samastui roomalaiseen aristokratiaan. Germaanit eivät voineet kuitenkaan sulautua paikalliseen väestöön, koska he olivat pakanoita (arianistikristittyjä) ja "barbaareita". Niin syntyivät uudet kuningaskunnat. Frankit tulivat Reinin yli pienissä ryhmissä ja pysyivät kaukana Välimeren äänekkäistä kansoista jääden Pohjois-Galliaan. Etelän senaattoreille ja piispoille kaukaiset ja vähäväkiset barbaarit eivät olleet uhka, ja niin frankit kääntyivät katolilaisuuteen.

Roomalainen yhteiskunta ei romahtanut barbaarien invaasioon, mutta valtakunnan vaikutuspiiri pieneni ja paikallistui merkittävästi. Ajan oloon barbaaripäälliköt tunnustettiin poliittisina toimijoina, joilla oli asekuntoisia miehi. Piispat (merkittäviä maanomistajia) kitkivät kelttiläisen perinteen korvaten sen kristillisellä. Klassisesta koulutuksesta oli kapean eliitin osin hengetön tunnusmerkki.

Idässä Rooman valtakunta jatkoi elämäänsä aina vuoteen 1453. Rooman romahdus koski siten vain länsiosia. Ojennettuaan pitkään pienempiä valtioita, Attilan paimentolaisvaltakunta osoitti itäroomalaisille, että Rooma oli imperiumi muiden joukossa ja että maailmaa piti aktiivisesti seurata. Seurasi diplomatian nousu: keisarit pitivät sitä asevoimien veroisena välineenä, jota piti rahoittaa vastaavasti.

Konstantinopolista tuli uusi pääkaupunki, mutta rakennetun loiston lisäksi se tarvitsi vertaisensa doktriinin. Chalcedonin ekumeeninen neuvosto vuonna 451 jäsensi teologisia kiistoja. Neuvosto päätyi kiistimään monofysitistisen (monos, yksi; physis, luonto) opin, jonka mukaan Jeesuksella vain yksi luonto, joka oli jumalallinen ihminen, ja esitti, että Jeesuksella oli yhdessä persoonassa kaksi luontoa: inhimillinen ja jumalainen, joista jumalainen oli pyhä henki. Lisäksi neuvosto siirsi kirkon keskuksen Aleksandriasta Konstantinopoliin.Vaikka neuvoston päätöksiä on pidetty valtakunnan yhtenäisyyden kannalta murskaavina, virkamiehistö oli tuottanut yhdenmukaisen valtakunnan, missä verot maksettiin, sekkejä kirjoitettiin ja ihmiset saattoivat liikkua. Huoli, jota 400-luvun lopun ja 500-luvun keisarit kokivat kirkon sisäisistä opillisista kiistoista, koski Brownin mukaan kirkon eripuraisten piirien saattamista sen yhdenmukaisuuden piiriin, joka koski kaikkia muita alueita. Keisarista tuli jopa kirkkorauhan vakuus.

Justinianuksen aikana Itä-Rooma kokee kovia. Persia rikkoo aselevon, slaavit ryöstelevät ja rutto tappaa ainakin neljänneksen populaatiosta. Eloonjäämiskamppailussa Justinianus tekee rajuja leikkauksia "saavutettuihin etuihin". Virkamiehistö ja upseeristo ammattimaistuu ja keskittyy entisestään, ja paikallinen päätöksenteko rapistuu. Ihmiset identifioituivat kirkon tai suurmaanomistajien kautta, mistä seurasi rauhattomuutta. Hevosvaljakkokilpailuiden tallit, Vihreät ja Siniset, saivat poliittisen ja uskonnollisen sävyn. Niin kauan kuin verot maksettiin, valtakunta selvisi ongelmista. Linnoituksiin riitti rahaa, mutta kansalaisyhteiskunta ei tuottanut tarpeeksi sotilaita.

Justinianuksen aikalainen idässä, Khusro I Anoshirwan, nosti Persian uuteen loistoon. Valtakunta oli vuosisatojen saatossa joutunut Turkistanin tasankojen paimentolaiskansojen piinaamaksi; barbarian ja sivistyksen ero oli yhtä terävä kuin Roomassa. Mesopotamia oli valtakunnan taloudellinen keskus. Sen kautta kulki tavaroita ja ideoita idän ja lännen välillä. Bysantin tapaan siellä teki nousuaan uusi eliitti, dekkan, joka oli merkittävä maanomistaja, sotilas ja hovimies.

Khusro I käytti armeijaansa kiristääkseen Bysantilta rahaa, ja parasiitin tavoin Persia kasvoi "sairaasta miehestä" haastajaksi. Khusro I on jäänyt historiaan erityisen oikeuden mukaisena kuninkaana. Khusro I sanoikin:
Kuningaskunta on riippuvainen armeijasta, armeija rahasta ja raha on peräisin maan verotuksesta; maan verotus on riippuvainen maanviljelystä. Maanviljely on riippuvaista oikeudesta, oikeus virkamiehistön rehellisyydestä ja luotettavuudesta. Rehellisyys ja luotettavuus ovat riippuvaisia hallitsijan herkeämättömästä valppaudesta. (s. 166)
Molemmat valtakunnat joutuivat uuden, aavikolta nousevan valtakunnan jalkoihin. 

Antiikin ja erityisesti myöhäisantiikin keskeinen piirre oli ollut yläluokan ja valtaväestön kulttuurien selkeä ero. Sitten 500-luvun lopulla kadunmies ja piispa olivat saman kulttuurin jäseniä. Lännessä maallinen eliitti surkastui, ja piispat ottivat vallan. Kulttuuri etääntyy antiikista, ja kirjasta itsestään tulee pyhä koristeineen kaikkineen. Lisäksi kirjoja tuottivat kiivaimmin sellaiset oppineet, joilla ei ollut siteitä Välimerelle (irlantilaiset ja northumbrialaiset).  Kaarle Suuren hovissa kulttuuria jatkoivat germaanit ja keltit, joilla ei heilläkään ollut kosketusta antiikkiin.

Bysantissa klassinen kulttuuri säilyy, mutta se muuntui vuosikymmenten ja -satojen mittaan. Konstantinopoliin koottiin klassisia tekstejä, jotka olisivat muuten säilyneet meille papyruskatkelmina. Justinianuksen valtakaudesta aristokratian kulttuuri ei kuitenkaan enää toipunut. Paikallinen hallintokulttuuri kuoli, ja pian perässä meni paikallinen eliitti. Kun kirjallinen kulttuuri vetäytyi kuoreensa, 500-luvun lopun uusi kulttuuri oli 'keskiaikainen', sillä sen musiikki, saarnat, mosaiikit ja ikonimaalaus olivat kaikkien säätyjen nautittavissa. Sen ajan mattimeikäläinen saattoi tuntea olevansa jäsen kristityssä valtakunnassa. Uskonto oli määräävä tekijä.

Arabien saapuminen pelikentälle katkaisi Lähi-Idässä viimeiset langat Rooman valtakuntaan. Arabien imperiumissa kukaan ei ollut kansalainen klassisessa mielessä. Beduiiniheimojen valloitusretket synnyttivät valtatyhjiön Lähi-Itään. Islam piti kaikkia käännynnäisiään samanarvoisina, eivätkä arabit pystyneet pitämään valtaa kovin pitkään. Valloitusaallon laannuttua heidät syrjäytettiin islamin huipulta. Bagdad nousi uudeksi keskukseksi. Ylpeä perinteikäs oligarkia joutui astumaan sivuun, ja beduiinikulttuuri korvaantui persialaisella hallintokulttuurilla 700-luvulla. Vaikka arabialaisella kulttuurilla ei ollut suoraan kosketusta antiikin kreikkaan, Bagdadissa luettiin ja kommentoitiin kreikkalaista antiikin filosofiaa. Brown väittää, että Bysantin kreikkalainen tuli tai Kaarle Vasara eivät pysäyttäneet islamin leviämistä Eurooppaan vaan nimenomaan Bagdad. Abbasidien kalifaatti vaihtoi sapelin diplomatiaan.

The World of Late Antiquity sisältää runsaasti kuvia rakennuksista, maalauksista, mosaiikeista, kohokuvista ja esineistä, jotka pyrkivät alleviivaamaan aikakauden kulttuurista monimuotoisuutta, muutosta ja loistoa. Brown kirjoittaa hyvin. Teksti on huolellista ja sujuvaa mutta tiivistä. Lukukokemuksena kirja on herkullinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti