lauantai 18. lokakuuta 2014

The Fall of Constantinople 1453

Steven Runciman, The Fall of Constantinople 1453 (1965). Cambridge University Press, Cambridge, UK, 1988.

Tein maallisen pyhiinvaelluksen Konstantinopoliin, eli Istanbuliin, opintojeni päätyttyä vuosituhannen taitteessa. Kaveriporukassa valuimme hitaasti Puolasta etelään kohti Bysanttia. Matkalla teräväreunainen uusklassismi vaihtui säiden pyöristämään aitoon antiikkiin ja ruoka paistetuista perunoista riisiin ja mausteisiin muhennoksiin. Kaatuneen rautaesiripun takaiset maat olivat vapautuneet, kukin omalla tavallaan, mutta rakennusten seinistä irtihakatut punatähdet tai kaadetut patsaat eivät olleet poistaneet edellisen kulttuurin otetta maisemasta.

Istanbul on turkkilainen kaupunki, mutta vuosisadat eivät olleet sieltäkään tyystin poistaneet edellisen kulttuurin otetta. Vanhan kaupungin ympäri kiersi edelleen muurin katkelmia, joiden vaaleassa pinnassa kulki roomalaisia punaisia raitoja. Muureja olin nähnyt jonkin verran aikaisemminkin, mutta nuo punaiset juovat tekivät jotenkin historiasta totta. Kiersin vanhan kaupungin rannat ja muurit jalan, kiipeilin Theodosiuksen muureilla ja katselin Blachernaen palatsin raunioista kerrostalorivistöjä, joiden paikalla olivat viisisataa vuotta aiemmin liehuneet turkkilaisten piirittäjien liput. Vallihaudoissa oli nyt pienviljelmiä ja hökkeleitä. Etsin Waltarin Johannes Angeloksen inspiroimana Kerkoportaa, mutta en onnistunut tunnistamaan sitä. (Luin matkalla myös John Julius Norwichin A Short History of Byzantiumin, joka kuuliaisesti esitti totena kaikki aikalaisten esittämät juorut, huhut ja panettelut. Olen toivoakseni ollut sen jälkeen tietokirjoista hieman tarkempi.)

Vaikka oppikirjat kertovat, että Rooman valtakunta romahti vuonna 476, romahdus koski vain Länsi-Roomaa. Itä-Rooma eli Bysantti jatkoi roomalaista perinnettä vielä tuhat vuotta, kunnes turkkilaiset piirittivät ja valtasivat Konstantinopolin vuonna 1453. Piirityksestä on jäänyt silminnäkijöiden kirjeitä, kuvauksia ja esimerkiksi venetsialaisen Nicolò Barbaron päiväkirja, joiden pohjalta tapahtumista on voitu koota kohtuullisen tarkka kronologia. Waltarin lisäksi piirityksen on pukenut tarinaksi monet muutkin. Samankaltaisuudet Tolkienin kirjoittaman Minas Tirithin ja Konstantinopolin piirityksen välillä eivät liene sattumaa.

Englantilaisen historioitsijan Steven Runcimanin The Fall of Constantinople 1453 on kertomus Konstantinopolin piirityksestä ja valloituksesta. Runciman tiivistää sotaa edeltäneet tapahtumat, mongolien aiheuttaman paineen Bysantin rajoilla, ylitsepääsemättömät kiistat idän ja lännen kirkkojen välillä ja ottomaanien valloitukset. Sitten alkavat rummut päristä ja pasuunat soida. Theodosiuksen muurit, jotka olivat suojanneet kaupunkia monilta piirityksiltä, murenevat tykistötulessa. Valloitus ei tietenkään ratkea puolustuksen romahtamiseen, vaan turkkilaiset pääsevät kaupunkiin pienestä portista, Kerkoportasta, jota puolustajat käyttivät vastahyökkäyksiin ja joka oli syystä tai toisesta unohtunut auki.

Kuten Romulus Augustuluksen syrjäyttäminenkin vuonna 476, Konstantinopolin valloitus vain virallisti lopputuloksen, joka oli ollut tuloillaan pitkän aikaa. Ottomaanien tunkeuduttua Euroopan puolelle Bysantin maa-alueet olivat kaventuneet mitättömiksi kaistaleiksi. Vanhasta loistosta oli vain rippeitä jäljellä. Valloituksen jälkeen ortodoksinen keskus siirtyi Venäjälle, joka julistautui kolmanneksi Roomaksi.  

Runciman uskoi historian esittämiseen kertomuksena, mitä hän tuottaakin sujuvasti. Kerronta liikkuu muurien molemmin puolin. Tarinassa on epätoivoa, petosta ja uljautta, mutta kirjoittaja jää paikoin kiinni vanhaan vihollisasetelmaan kuvaillessaan turkkilaisia pahiksina -- aikalaisvertailussa eurooppalaiset eivät esiintyneet mitenkään edukseen. Kun kukaan ei ollut kirjaamassa, mitä sulttaani Mehmed II sanoi sotilailleen viimeistä rynnistystä edeltävänä iltana, Runciman kuvittaa tarinaansa toistaen, mitä Mehmed olisi voinut sanoa jonkun kronologin mielestä.

The Fall of Constantinople 1453 on ihan mukiinmenevää historiaa. Omakohtainen jalkatyö tietenkin auttoi hahmottamaan tarinan maantiedettä, taistelupaikkoja ja etäisyyksiä. Bysantti on, kuten aina, lumoava yhdistelmä kaikkea: itää, länttä, antiikkia, keskiaikaa, teokratiaa, kristinuskoa, filosofiaa, mystiikkaa, diplomatiaa, petosta ja upeita rakennuksia.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti