keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Homo faber

Max Frisch, Homo faber: selostus. Saksankielisestä alkuteoksesta Homo faber (1958) suomentanut Sinikka Kallio. Otava, Keuruu, 1961.

Viime vuosisadan alussa ranskalaisfilosofi Henri Bergson määritteli älykkyyden kyvyksi valmistaa työkaluja. Keinotekoisia välineitä tuottava ihminen on tekevä ihminen, homo faber. Työkalujensa avulla ihminen hallitsee ja muokkaa ympäristöään parantaen selviytymismahdollisuuksiaan. Teknillisten opinahjojen tieteenfilosofit saattavat jopa sanoa, että teoria käytännöllinen soveltaminen on inhimillisen tiedon korkein aste.

Tämäntyyppistä ajatusta pyörittelee myös sveitsiläinen Max Frisch romaanissaan Homo faber (1961). Viisikymppinen Walter Faber on insinööri, jolle vain mitattava ja todennettava on olemassa. Hän tunnistaa syy-seuraus -suhteet tapahtumien ja ilmiöiden takana, mutta ei pysty antamaan niille mitään merkitystä. Faber on elää vain nykyhetkessä ja pysyy jatkuvasti liikkeellä tehden jotain.

Sitten matkalla Etelä-Amerikkaan hänen koneensa tekee pakkolaskun meksikolaiselle aavikolle ja viereisessä penkissä istuva ärsyttävä saksalainen paljastuu hänen entisen tyttöystävän ensimmäisen aviomiehen veljeksi, jonka kanssa hän sitten päätyy matkustamaan Guatemalan viidakkoon. Sieltä palattuaan sattumat alkavat tihentyä, mutta Faber ei hätkähdä.
En kiellä tätä: oli enemmän kuin sattuma, että kävi niin kuin kävi, siinä oli kokonainen sattumien ketju. Mutta miksi puhua johdatuksesta? En tarvitse minkäänlaista mystiikkaa myöntääkseni oikeaksi, että epätodennäköinen on kokemustosiasia; minulle riittää matematiikka.
Insinöörin ja humanistin ero kiteytyy matkalla Italian kumpuilevalla maaseudulla. Nuori seuralainen haluaa kierrellä jokaisessa kirkossa, mutta Faberille hanke on mieletön: kirkothan ovat kaikki samanlaisia! Insinööri redusoi yksittäistapaukset yleistettäväksi malliksi, kun humanistille juuri yksilölliset erot ovat merkittäviä.
Vaivaa minulle tuotti vain hänen ääretön taiteen tarpeensa, hänen vimmansa katsoa aivan kaikki. Päästyämme Italiaan oli tuskin ainoatakaan paikkaa, missä minun ei tarvinnut pysäyttää autoa. Pisa, Firenze, Siena, Perugia, Arezzo, Orvieto, Assisi ... En ole tottunut matkustamaan sillä tavoin.
Romaani on alaotsikkonsa mukaan selostus. Kerronta etenee tapahtumien tasalta. Walter Faber kertoo, mitä hän näkee ja kokee, mutta hänen tarkasteleva katseensa ei osu häneen itseensä. Tarina asettaa vastakkain monia asioita kuin vetoketju, ja tavallaan vetoketjun kautta se saa myös myyttisiä piirteitä. Silloin Faberin sokeuskin alkaa väistyä. Tunne ei redusoidu luonnontieteelliseksi prosessiksi, eikä teknologiasta ole apua siellä, missä sitä ei ole. Tilastotiedekin osoittautuu tehottomaksi toivomukseksi, joka ei suojaa eikä paranna.

4 kommenttia:

  1. Oi, olet lukenut minulle aikoinaan tärkeän kirjan! Opiskelin Saksassa kun Homo Faber filmatisoitiin ja luin sitten kirjan saksaksi sen jälkeen. Filmissä eräs kohtaus alkaa sillä, että insinööri ja nuori seuralainen kulkevat Orvietossa kujaa Duomon piazzalle & insinööri vetää naisen sivuun takaa tulevan auton tieltä. Sama tapahtui minulle harvase päivä Orvietossa, sillä olin siellä kaivauksilla ja löytövarastpmme oli juuri tuolla kujalla :). Ja sittem tämä naisen äiti, arkeologina Ateenassa... Myöhemmin Frischistä tuli kiinnostava sen vuoksi, että hän oli jonkin aikaa naimisissa Ingeborg Bachmannin kanssa, he asuivat Roomassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen alkanut pitää joitain tarinoita, lähinnä romaaneja, henkilökohtaisina myytteinä. Niitä ei ole paljon, eivätkä ne ole suuria, mutta jonkinlaisen kytkennän varassa itseni ulkopuolinen tarina selittää jotain, mitä olen elänyt tai kokenut — ikään kuin osallistun tarinaan tai elän (vaatimattomassa määrin) sitä uudelleen (ja sitten muisti alkaa elää ja muovautua...).

      Saksankieliseen kulttuuriin tai kirjallisuuteen en ole kehittänyt oikein minkäänlaista suhdetta. Näiden satunnaisten käännösten kautta se pysyykin vähän etäisenä, ja se on kieltämättä sääli.

      Poista
    2. Näin se menee -- pienet linkit kirjallisuuden & filmien maailmassa, ovat tärkeitä.
      Kouluaikoina ja Saksassa opiskellessani luin pääasiassa saksalaista kirjallisuutta kun taas viime aikoina olen lukenut paljon enemmän englanninkielistä, vaikka koko ajan on tietty kaipuu ja tarve, että olisi joskus aikaa palata noihin jo luettuhin maailmoihin. Suurin osa noista krjoista minulla on, ei tarvitsisi kuin mennä arkistohuoneeseen ja ojentaa kätensä.

      Poista
    3. Kirjan uudelleen lukeminen on ehkä kaikista tekemisistä helpoin lykätä myöhemmäksi, jopa helpompi kuin hammaslääkärikäynnin lykkääminen.

      Ehkä minun pitäisi tehdä uudenvuodenlupaus...

      Poista