Siirry pääsisältöön

Yömetsä

Djuna Barnes, Yömetsä. Englanninkielisestä alkuteoksesta Nightwood (1936) suomentanut Lauri Perkki. Esipuheen kirjoittanut T. S. Eliot. Kirjayhtymä, Helsinki, 1987.

Näytelmässään Kesäyön unelma William Shakespeare kuljettaa henkilökaartinsa öiseen metsään, missä unen, taikuuden ja todellisuuden välimaastossa keijut sotkevat ja sitten selvittävät nuorten rakastavaisten ja toistensa lemmenpuuhat, eikä mikään ei ole varmaa tai selvää. Jotkut ovat tunnistaneet keijujen synnyttämässä karnevalistisessa tunnelmassa queer-viitteitä ja vallitsevilla seksuaalinormeilla leikittelyä.

Yhdysvaltalaisen Djuna Barnesin romaani Yömetsä (1936) tuntuu viittaavan tähän renessanssinäytelmää jo nimessään. Moderni maailma ei kuitenkaan tarjoa keijuja tai taikuutta kuin symbolisesti. Rakkaussuhteet ovat sekaisin. Ihmisten seksuaalisuus ei ole selvää, asiat kääntyvät, eikä mikään ole öisessä metsässä, sirkuksessa tai pariisilaisessa illanvietossa varmaa. Tohtori O'Connor haluaisi olla nainen (eikä hän ole oikeasti tohtori), poikamainen Robin avioituu miehen kanssa mutta jättää sitten tämän naisen vuoksi, mutta sekään ei tyydytä kiehuvaa rauhattomuutta, ja itävaltalainen paroni Felix Volkbein hapuilee vanhojen aristokraattisten ihanteiden perään, mutta maailma on pysyvästi muuttunut. Sävy ei ole koominen eikä tarjoa Shakespearen komedian tavoin varmuutta onnellisesta lopusta.
Alkuvuodesta 1880, huolimatta Luojan rankaiseman ja ihmisten väheksymän rodun lisäämisen arveluttavuudesta, Hedvig Volkbein, ponteva ja sotilaallisen upea wieniläisnainen syvän karmosiininpunaisessa katosvuoteessa, jonka uutimia koristivat Habsburgien kotkan kaksihaaraiset siiveja untuvapeitteen pulleata satiinipintaa Volkbeinin tunnukset mahtavana himmena kultakirjailuna — synnytti neljäkymmenenviiden vuoden iässä pojan, ainokaisensa, seitsemän päivää lääkärinsä ennakoimaa aikaa myöhemmin.
Romaanin karnevalismi elää Barnesin kerronnassa. Hänen käyttämä kieli on rikasta ja runsasta. Se verhoaa tapahtumia paksuun kertomuksellisuuteen, joka on väistää realismia. Esipuheessaan T. S. Eliot toteaa, että kirjan elävä proosa on runouden ystävien makuun vailla sitä arkipäiväistä "hälinää", jota aikalaiskirjailijat kerronnassaan myötäilivät.

Yömetsä on harvoja 1900-luvun alkupuolen romaaneja, jotka käsittelevät homoseksuaalisuutta. Hämmennystä herätti aikoinaan, että henkilöt, kuten tohtori O'Connor, eivät esiinny mitenkään erityisessä valossa tai kärsi karmeaa kohtaloa poikkeavuuksiensa vuoksi. He kärsivät tavallisista asioista: kaipuusta, menetetystä rakkaudesta tai rikkoutuneista ihanteista.

Kommentit

  1. Onko tyyli kuitenkin hieman vanhahtavaa vai millainen lukuelämys tämä oli? Esimerkki on ainakin aika raskaan oloinen, 'huolimatta Luojan rankaiseman ja ihmisten väheksymän rodun lisäämisen arveluttavuudesta'...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, Barnes liikkuu kaukana toteavasta koivuklapiproosaa. :-)

      Kieli ei ole minusta erityisen vanhahtavaa. Se on pikemminkin runsasta: kielikuvia on paljon, samoin ladattuja, herkullisia sanavalintoja. Kerronta voi tuntua raskaalta; sitä pitää välillä maistella.

      Poista
  2. Olen lukenut tämän, mutta muistikuvani ovat hatarat. Tähän pitäisi palata mitä pikkimmiten, sillä muistan pitäneeni teoksen tunnelmasta. Muistaakseni tässä oli hieman samanlaista kiehtovuutta kuin Woolfin Orlandossa, joka on yksi suosikkikirjoistani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjassa on kiehtova tunnelma, jos kohta tohtori O'Connorin pitkät monologit hieman rasittavat sitä.

      Ensi vuonna aion urakoida Woolfin tuotantoa. Olen kuullut siitä pelkkää hyvää — jopa siinä määrin, etten oikein tiedä, miten kirjoja osaisin lähestyä. Ehkä riittää ihan vaan lukea ensimmäiseltä sivulta eteenpäin. :-)

      Poista
  3. Minulla oli tämä kerran lainassa kirjastosta, mutta en vaan päässyt vauhtiin. Pitääpä yrittää uudelleen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja on melko lyhyt. Värikäs kerronta tosin vaatii huomiota, ja hitaammalla lukemisella siitä olisi varmasti löytynyt kaikenlaista ihmeteltävää, mutta tällä kertaa tämä meni näin.

      Poista
  4. Mites mulla nyt oli aiemmin mennyt tämä kirjoituksesi ohi. Yömetsä on yksi niistä, joiden uudelleenlukeminen on listallani. Edellisestä kerrasta on kauan ja muistan vaan hyvin huonosti lähinnä omia ihastuneisuuden reaktioitani. Tämän kansikin on hirveän hieno. Haluaisin omaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kansi on kieltämättä tyylikäs. Jos oikein muistan, maalaus on tuntemattoman wieniläistaiteilijan tekemä. Siniharmaa ja oranssi räiskyvät vierekkäin.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Novellihaaste 2

Usein sanotaan , että vedenalaiset lomakuvat ovat meribiologialle sitä, mitä kirjabloggaus on kirjallisuuskritiikille. Kuvagallerioissaan koralliriuttojen satumaisen monimuotoisuuden keskellä harrastajasukeltajat nostavat peukalonsa ilmaisemaan tyytyväisyyttä — ja siinä se. Ei puhetta, ei ympäröivää ekosysteemiä jäsentäviä käsitteitä, ei latinankielisiä nimiä; vain peukalo ja regulaattorin puhaltamat kuplat. Moni onkin kysynyt ärtyneenä, miksi paikalle ei lähetetä ammattilaisia. Samaa kysyi tuolloinen kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis lehtikritiikin korahdellessa kuolemaansa joitain vuosia sitten. Miksi ammattikriitikoiden sijaan näkyvyyttä kirjallisuudelle tuovat asiantuntemattomat harrastelijat ja heidän mutuhuttunsa? Hyvä kysymys. Etabloituneet kulttuuriäänet ehtivät — aivan aiheesta — varoittaa myös taitamattomien kirja-arvioiden vaikutuksesta lapsiin ja nuoriin. Sain Variksen kolumnista vuosiksi vettä myllyyni sekä alaotsikon blogiini, mutta en ole pysäht

Keisari: Rooman portit

Conn Iggulden, Keisari: Rooman portit.  Englanninkielisestä alkuteoksesta Emperor: The Gates of Rome (2003) suomentanut Ilkka Rekiaro. Otava, Helsinki, 2008. Conn Iggulden on brittiläinen kirjailija, joka on erikoistunut historiallisiin romaaneihin. Keisari on viisiosainen kertomus Julius Gaius Caesarista, ja   Rooman portit on sarjan ensimmäinen osa. Se käsittelee Gaiuksen lapsuutta ja nuoruutta. Ylhäisen nuoren kehitystä leimaavat isän poliittinen toiminta ja poissaolo, orjakapina ja Mariuksen ja Sullan sisällissota (jota kirjailija typisti ja yksinkertaisti rajusti). Kasvatuksesta vastaa ankara entinen gladiaattori. Jotkut ajattelevat, että romaani on periaatteessa ketju vastoinkäymisiä, jotka tuovat esiin päähenkilöiden luonteen ja mahdollisia muutoksia siinä. Igguldenin kuvaamat vastoinkäymiset ovat pääasiassa toimintaa ja taistelua, joten päähenkilöt, Gaius ja ystävänsä Marcus, jäävät ohuiksi. Gaius on erinomaisen pystyvä, itsevarma, suoraselkäinen, idealisoitu roomalain

Vieterilintukronikka

Haruki Murakamin romaanit ovat minulle toistuva ”ongelma”. En osaa (tai uskalla) asettua arvioissani selkeästi jollekin kannalle. Romaanin 1Q84 (2009-2010) [ nipvet ] jälkeen luulin tunnistaneeni teosten heikkoudet ja voivani hylätä kulttuurirelativismini tarpeettomana varovaisuutena, koska Murakami näyttää soveltavan (länsimaisen) kirjallisuuden tekniikoita puutteellisesti. Tämän näkemyksen vallassa aloitin nyt joululahjaksi saamani Vieterilintukronikan (2021). Dickensiläisiin mittoihin yltävä koko — vajaat yhdeksänsataa sivua — herättää epäilyksen, että kirjoittajan tulot ovat perustuneet sivu- tai sanamäärään. Epäilys vahvistui, kun alkupuolen kerronta eteni loivina laineina keskittyen arkisiin askareisiin. Henkilöhahmot olivat toisilleen pohjattoman kohteliaita, ja konfliktit, sikäli kun niitä oli, verhoutuivat myyttisiksi jännitteiksi, jotka pysyivät vieraina myös henkilöhahmoille. Päähenkilöt tarttuivat toimeen, mielipiteisiin ja johtopäätöksiin ulkoisten voimien vallassa. Tek