torstai 22. kesäkuuta 2017

Novellihaaste 2


Usein sanotaan, että vedenalaiset lomakuvat ovat meribiologialle sitä, mitä kirjabloggaus on kirjallisuuskritiikille. Kuvagallerioissaan koralliriuttojen satumaisen monimuotoisuuden keskellä harrastajasukeltajat nostavat peukalonsa ilmaisemaan tyytyväisyyttä — ja siinä se. Ei puhetta, ei ympäröivää ekosysteemiä jäsentäviä käsitteitä, ei latinankielisiä nimiä; vain peukalo ja regulaattorin puhaltamat kuplat. Moni onkin kysynyt ärtyneenä, miksi paikalle ei lähetetä ammattilaisia.

Samaa kysyi tuolloinen kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis lehtikritiikin korahdellessa kuolemaansa joitain vuosia sitten. Miksi ammattikriitikoiden sijaan näkyvyyttä kirjallisuudelle tuovat asiantuntemattomat harrastelijat ja heidän mutuhuttunsa? Hyvä kysymys. Etabloituneet kulttuuriäänet ehtivät — aivan aiheesta — varoittaa myös taitamattomien kirja-arvioiden vaikutuksesta lapsiin ja nuoriin.

Sain Variksen kolumnista vuosiksi vettä myllyyni sekä alaotsikon blogiini, mutta en ole pysähtynyt miettimään, mitä peukuttaminen oikeastaan tarkoittaa. Mitä on blogien ”peukutuskulttuuri”?  Kirjablogeissa ei ole yleensä peukutusnappia, eikä blogien kuvitus tapaa esittää ketään peukuttamassa kirjoja (vaikka ehkä pitäisi), vaan peukuttaminen pitää kirjoittaa. Mutta miten se syntyy? Onko peukuttaminen tunnistettavissa omana lajinaan? Onko sillä vakiintunut muoto?

Peukuttaminen on edelleen luotaamaton syvyys.

* * *

Omppu käynnisti viime marraskuussa novelleihin keskittyvän lukuhaasteen, jossa viitisenkymmentä bloggaria luki yhteensä kolmisentuhatta novellia. Haaste oli menestys, ja se vei minutkin mennessään. Vaatiessani aivan loppusuoralla haasteelle lisäaikaa tehtäväkseni lankesi virittää sille jatko.

Ompun haaste asetti tavoitteekseen novellien näkyvyyden parantamisen ja lukijoiden rohkaisun. Vaikka molemmat tavoitteet täyttyivät kirkkaasti, en usko, että ne olivat haasteen suosion syy. Novellikokoelmat irrallisine kertomuksineen ovat lukemisen ja erityisesti bloggaamisen kannalta kiusallisia välimuotoja ihmisille, jotka lukevat pitkälti toista sataa romaania vuodessa. Luultavasti haaste tarjosi tervetulleen kanavan käsitellä novelleja, joita kasaantuu ylähyllyille ja joihin tulee harvoin tartuttua. Novellihaasteen jälkeen pahimmat pölyt on varmasti pyyhitty.

Jatkohaasteeseen pitäisi keksiä jotain uutta ja hauskaa, joka ylläpitää kevyttä yhteisöllisyyttä, vahvistaa bloggaajien identiteettiä, karnevalisoi vakavan ja yksinäisenä pidetyn harrastuksen, pysyy helposti lähestyttävänä eikä sulje ketään ulkopuolelle — ainakaan aiheettomasti.

* * *
Novellihaaste 2 käynnistyy juhannuksena 24.6.2017 ja päättyy vuoden kuluttua 24.6.2018.
Tarkoitus on yhtäältä rohkaista lukemaan novelleja mutta myös rohkaista kirjoittamaan niistä. Niinpä haasteessa on kaksi osaa.

Ensimmäinen osa on perinteistä kirjanpitoa osallistuneista bloggaajista ja luetuista novelleista. Osallistua voi yksinkertaisesti ilmoittautumalla, eli jättämällä kommentin tähän postaukseen, ja vuoden päästä ilmoittamalla oman koontipostauksen tai listan luetuista novellilukumääristä per kirjailija, koska tällä kertaa selvitämme luetuimmat kirjailijat.

Toinen osa on valinnainen ja keskittyy novelleista kirjoittamiseen. Osallistuja voi kiinnostuksensa ja voimiensa puitteissa peukuttaa novellia osana laajempaa kirja- tai novelliarviota. Peukutus on muusta tekstistä selvästi erotettu lyhyt myönteinen suositus, jonka tarkoitus on kannustaa ja motivoida muita tarttumaan novelliin. Lyhyt tarkoittaa noin kolmea virkettä. Yksi peukutus voi koskea vain yhtä novellia.

Novellihaasteessa peukutus tulee kytkeä johonkin teoksen alla mainituista seitsemästä piirteestä (piirteitä voisi olla enemmän tai vähemmän, mutta kokeillaan nyt näitä). Peukutus siis suosittelee novellia, koska sen jotkin sen ominaisuudet liittyvät johonkin seitsemästä piirteestä.

Osallistujasta tulee peukuttaja, mikäli hän peukuttaa jokaista seitsemää piirrettä vähintään kerran peukuttamatta samaa novellia kahdesti. Osallistujasta tulee tuplapeukuttaja, mikäli hän tuottaa seitsemän piirteen värisuoran kahdesti peukuttamatta samaa novellia kahdesti.

Haasteen aktiivisin peukuttaja voittaa perinteisen lahjakortin.

Hahmo: Novellia voi suositella, koska siinä esiintyy mielenkiintoinen henkilöhahmo. Tämä voi olla päähenkilö tai joku sivuhahmo. Novelli voi olla mielenkiintoinen siksi, että se häivyttää henkilöhahmon.
Juoni: Yksi vanhimpia temppuja kuulijoiden tai lukijoiden koukuttamiseksi on järjestää kerrotut tapahtumat jännittäväksi ja odotuksia herättäväksi juoneksi. Hyvän juonen kriteereitä on muotoiltu ainakin jo Aristoteleesta lähtien, mutta novellia suositella myös juonen puuttumisen vuoksi.
Konflikti: Novellissakin juoni syntyy konfliktista: jokin tai joku estää jotakuta saamasta sitä, mitä hän haluaa. Konflikti voi asettaa vastakkain ihmisiä toisiaan, yhteisöään, itseään tai luonnonvoimia vastaan. Konflikteja voi olla samanaikaisesti useita.
Näkökulma: Näkökulma tarkoittaa kerronnan suhdetta sen kuvaamiin tapahtumiin. Tarinassa voi olla selkeä kertoja, joka elää tarinan maailmassa. Kaikkitietävä kertoja kuvaa tapahtumia maailman ulkopuolelta.  Näkökulma voi vaihtua, se voi vääristyä, se voi olla monin tavoin mielenkiintoinen.
Sävy: Novellit voivat herättää myös mielenkiintoisia tunteita. Sävy rakentuu mm. tekijän suhteesta kerrottuun, kerronnan välittämästä tunnelmasta ja ilmapiiristä sekä kielen rytmistä ja sanavalinnoista.
Tapahtumapaikka: Novellia voi peukuttaa sen tapahtumapaikan eli miljöön vuoksi. Tapahtumapaikka sisältää paitsi ”fyysiset” lavasteet myös aikakauden sekä ympäristöstä tarinaan vuotavat tai tapahtumia hallitsevat ilmiöt, arvot, oletukset, asenteet, hierarkiat, instituutiot jne.
Teema: Novellia voi motivoida sen teeman eli perusajatuksen kautta. Jos novellin aihe ilmaisee sen, mitä novelli käsittelee (rakkaus, vanheneminen tms.), teema kiteyttää novellin sanoman eli sen, mitä teos sanoo aiheesta (rakkaus on harhaa, vanheneminen on verilöyly). Teema on aina tulkintaa, joten siinä on vaikea olla väärässä.

* * *

Käyttämäni kuvat olen muokannut creative commons -lisenssin alaisista kuvista. Niitä saa vapaasti käyttää haastepostausten elävöittämiseksi.

--
Alkuperäiset kuvat:
Alexandra Harati: Alex [Creative Commons / Flickr], BobLPhD1: Canada 16-10-25 at 13-53-38 [Creative Commons / Flickr], Ilse Reijs and Jan-Noud Hutten: 2010 Thailand ... [Creative Commons / Flickr], Keith&Denise: Underwater Sculptures-33 [Creative Commons / Flickr], Keith&Denise: Underwater Sculptures-39 [Creative Commons / Flickr], Marcel Ekkel: Whale Shark Diving [Creative Commons / Flick], David Burdick: A dead coral reef [Creative Commons, NOAA Photo Library],  Saspotato: Berley Line [Creative Commons / Flickr]

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Alas

J. Pekka Mäkelä, Alas. Like, Helsinki, 2013.

Romaanissaan Alas (2013) J. Pekka Mäkelä palaa Alshainin (2006) esittelemälle planeetalle. Kirja noudattaa samaa viiden erillisen näkökulman rakennetta kuin edeltäjänsä, mutta nyt tarinat ja henkilöt kietoutuvat tiiviimmin toisiinsa. Se väistää Alshainin alkupuolta vaivanneen sipsuttelun ja kuljettaa viivyttelemättä sen sijaan  näyttämölle tapahtumia ja ihmisten käsityksiä niistä — ja toisistaan. Lataus toimii, ja Mäkelä nykäisee lukijan mukaansa heti alusta.

Alshain-planeetan painovoimakuilusta ponnistavan kiertoratahissin arki järkkyy, kun koko rakennelma alkaa huojua. Sitten se romahtaa. Hissin katkeamiseen ja sortumiseen liittyvien tapahtumien takana Mäkelä käsittelee yksilön suhdetta yhteisöön ja lajiin, laajempaan kokonaisuuteen. Toteutammeko me vapaudestamme ja yksilöllisyydestämme huolimatta sittenkin jonkinlaista lajin yhteistahtoa? 
Kookkaalla punapäällä on taas käsi pystyssä: — Ymmärsinkö oikein? Mielestänne suuret keksinnöt syntyvät jonkinlaisesta... keskinkertaisuuden massasta eikä yksilöllisellä lahjakkuudella ole asian kanssa mitään tekemistä.
Amerikan tapaan Alshainin uusi planeetta vetää puoleensa myös idealisteja. Esimerkiksi fanaattiset airanilaiset haluavat elää Ayn Randin oppien ja erityisesti rationaalisen itsekkyyden mukaan. Jos tämän moraaliperiaatteen tinkimätön toteuttaminen vaikeutuu tai estyy, airanilaiset julistautuvat uhreiksi. Ympäröivän keskinkertaisuuden painovoima estää näitä lahjakkuuksiksi itsensä nimittäviä parempiosaisia vapautumasta ”loisten” otteesta ja tavoittamasta inhimillistä täydellisyyttä. Heille yhteisöllä ei ole mitään arvoa. Vaikka airanilaisten muotokuva on kenties turhan alleviivaava, Mäkelän romaanissa painovoima ja kiertoratahissi tarjoavat hedelmällisen maaperän ajatuksille yksilön ja yhteisön suhteesta. Siihen liittyen maininta ”minäilystä” on nyökkäys Ursula Le Guinin Osattomien planeetalle (1974), joka liikkui osin samalla maaperällä.

Rajoittamattoman henkilökohtaisen vapauden lisäksi romaani haastaa mieheyden tai miehisyyden. Hissin sortumista tarkastellaan uskottavien ja paljolti tavallisten ihmisten kautta, mutta perinteisesti tarinoiden miehisiksi tulkittuja toimintaan ja valtaan liittyviä rooleja kantavat nyt luontevasti naiset. Kaikki kertojat joutuvat muutosten eteen, mutta kaksi heistä on identiteettiään hakevia miehiä, joille näköalatasanne planeetan ulkopuolella tarjoaa konkreettisen ja symbolisen uuden näkökulman. Hmm. Planeetta rinnastuu minään... planeettaa peittää meri...  sen pinnan alla on alitajunta...

Alshainin meri olentoineen jää edelleen arvoitukseksi. Mäkelä jälkisanoissaan puhuu viiden romaanin kokonaisuudesta, joista tämä on vasta toinen osa, joten mysteerin äärelle varmasti vielä palataan.

Alas on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä tieteisromaani. Pelkään omien oivallusteni huumassa suitsuttavani kirjaa liikaa, koska, vaikka se on hyvä, se ei ole täydellinen. Jokin kerronnassa estää heittäytymästä täysin kirjan vietäväksi. Ehkä sen harkittu arkisuus kostautuu puuttuvana terävyytenä. Kertojien tarinat muuttavat aiemmin kerrotun merkitystä, ja näin rakenne tuo kirjaan hienosti jännitystä. Odotuksia synnyttävien ilmiöiden ja näkökulmien sekaan on ripoteltu tapahtumia ja kuvausta, jotka tuntuvat mielenkiintoisen jännitteen purkavalta tyhjäkäynniltä. Niinpä viiden itsenäisen kertomuksen kokonaisuus tuntui sujuvalta mutta hieman epätasaiselta.

Odotan mielenkiinnolla, mitä Alshainissa tapahtuu jatkossa ja mihin Mäkelä kirjoittajana suuntaa.  

lauantai 3. kesäkuuta 2017

The Life of Elizabeth I


Pohjanmeren mudasta on löytynyt mammuttien ja leijonien jäänteitä sekä mesoliittisia työkaluja. Laskuveden aikana pohjasta on paljastunut rakennusten jäänteitä ja jalanjälkiä. Jääkauden aikana, kun merenpinta oli 120 metriä nykyistä alempana, Brittein saaret olivat kiinteä osa Manner-Eurooppaa. Sitten jäät alkoivat sulaa ja Doggermaa peittyä veteen. Brittein saarten synty oli maantieteellinen brexit.

Uskonnollinen irtautuminen tapahtui vuonna 1531, kun Henrik VIII (1491-1547) erotti valtakuntansa katolisesta kirkosta saadakseen avioeron ensimmäisestä vaimostaan. Henrikin kuudesta avioliitosta kaksi mitätöitiin ja kaksi päätettiin mestauslavalla. Reformaatiosta ja avioeroista sukeutui poliittisesti vaikea perintö.

Henrikin kuoltua parin lyhytaikaisemman hallitsijan jälkeen valtaistuimelle nousi protestanttisen kasvatuksen saanut Elisabet I (1533-1603), vuonna 1536 teloitetun Anne Boleyn tytär. Häntä oli kuljetettu sijaisperheestä toiseen epävarmojen poliittisten tuulten pyörteissä. Hän ehti katolisen sisarpuolensa Maria Verisen hallituskaudella istua vankina Towerissa ja — vannottuaan luopuneensa protestanttisista harhaopeista — kotiarestissa. Noustuaan valtaan Elisabet lakkautti Maria I:n katolilaistamistoimet ja kieltäytyi kurottamasta valtaa ihmisten omiintuntoihin. Hän ei myöskään langettanut kuolemantuomioita yhtä keveästi kuin edeltäjänsä.

Moni ajatteli, että Elisabet avioituisi pian valtaanastumisensa jälkeen, mutta toisin kävi: Elisabet hallitsi 44 vuoden ajan ”neitsytkuningattarena” eikä koskaan avioitunut. Kirjassaan The Life of Elizabeth I (1998) Alison Weir esittelee lukuisia syitä, joista osa juontuu Elisabetin kokemuksista. Esimerkiksi miten hän voisi luottaa mieheen, joka saattaisi mestauttaa vaimonsa keksittyjen aviorikos- tai maanpetossyytteiden nojalla, kuten hänen isänsä oli tehnyt? Jotkut lääkärit ennustivat hänelle vaikeaa synnytystä, mikä ei lainkaan hälventänyt ennestään vakavia pelkoja synnytystä kohtaan.

Naimattomuuteen oli myös poliittisia syitä. Vaikka Espanjasta, Itävallasta ja jopa Ruotsista riensi kosijoiden lähetystöjä, Elisabet ei halunnut sitoa Englannin kohtaloa mannereurooppalaiseen valtakuntaan, eivätkä saarivaltion alamaiset Euroopan laidalla olleet halukkaita ottamaan vastaan ulkomaista hallitsijaa. Elisabet ei voinut naida ketään englantilaista alamaistaankaan: Hän olisi ensinnäkin joutunut oman alamaisensa alamaisuuteen. Toiseksi kotimaisen sulhasen valinta olisi voinut johtaa valtataisteluihin maan sisällä. Ajat olivat epävarmat, eikä Tudorien ote kruunusta ollut koskaan tukeva. Elisabet ei myöskään koskaan nimennyt itselleen seuraajaa; se olisi ollut itsemurha.

Niinpä kuningatar pyöritteli kosijoitaan ja parlamenttia erilaisin, ristiriitaisin ja muuttuvin lupauksin. Kosijoiden avioliittotoiveet eivät saaneet kuitenkaan koskaan täysin kuolla; niiden varaan Elisabet laski diplomatiansa, jonka onnistui pitää katoliset sotavoimat etäällä. Poikkeuksen muodosti tietysti Voittamaton Armada, joka oli Espanjan yritys palauttaa Englannin katolisen kirkon huomaan, lakkauttaa Englannin Hollannille tarjoama tuki ja lopettaa englantilaisten kaapparilaivojen toiminta. Armadan kukistamisessa vuonna 1588 auttoi rohkea taktiikka ja suotuisa sää.

Weir on julistautunut sosiaalihistorioitsijaksi, mikä näkyy elämäkerran ajankuvassa sekä henkilökohtaisten suhteiden ja hovin arjen kuvauksessa. Se näkyy kirjeiden dokumentoimissa hovin juonitteluissa, suosikeissa ja valtataisteluissa. Kerronta ei juuri käänny aikakautta jäsentävien yläkäsitteiden puoleen.

Kuitenkin Elisabetin tapauksessa, ja kenties laajemmin tuona aikakautena, yksityinen ja julkinen sekoittuivat keskenään: yksityiselämä, hovi ja politiikka muodostivat erottamattoman vyyhden, jota Weir käsittelee vaivattomasti. Kuningattaren lukuisat loistokkaat puvut ovat osa laajempaa hovin etikettiä, joka paljastaa hallitsijan turhamaisuuden. Miltei mustasukkainen sukulaisnaisten ja hovineitojen seurustelusuhteiden ja aviohaaveiden valvonta kietoutui Elisabetin pelkoihin salaliitoista ja uusista kruununtavoittelijoista.

Pelko salaliitoista ja kapinoista oli kaikkea muuta kuin aiheeton: itse paavi oli julistanut hänet harhaoppiseksi ja siten siunannut murhahankkeet jo vuonna 1570. Yrityksiä oli useita, ja monet salaliitoista pyörivät katolisen Maria Stuartin ympärillä. Tämä Skotlannin kuningatar ja Elisabetin serkku oli joutunut Englannin kruunun ”vieraaksi” tultuaan karkoitetuksi omasta maastaan miehensä murhasta epäiltynä. Elisabetin mestautti Marian salaliittohankkeiden vuoksi viimein helmikuussa 1587. Parlamentin tuomio julistettiin edellisenä syksynä, mutta Elisabet oli haluton panemaan sitä käytäntöön.

Weir on kokenut ja taitava tietokirjoittaja. Sujuva kerronta, Tudor-kauden yllättävät käänteet sekä yksityiskohtien ja laajempien tapahtumien rytmi pitävät ainakin maallikkolukijan tiukasti koukussa. Elisabet välittyy vahvuuksineen ja heikkouksineen sopivan ristiriitaisena hahmona. ”Neitsytkuningattaren” käsissä monin tavoin myrskyisä ja epävarma aika kääntyy yhdeksi Englannin kultakausista.

Alison Weir, The Life of Elizabeth I (1998). Ballantine Books, New York, USA, 2008.
___
Kuva: Isaac Oliver, Elizabeth I (”The Rainbow Portrait”, c. 1600) (Wikipedia / public domain)