sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Novellihaaste 2 päättyy


Vuosi on kiusallisen lyhyt aika. Minulle novellihaaste tarjosi enemmän toteuttamattomia tavoitteita kuin täyttymystä. Kenties pitkässä lukuhaasteessa on vaikea ylläpitää kiinnostusta tai keskittymistä. Tai kenties pitkään lukuhaasteeseen on helppo sijoittaa entistäkin epärealistisempia odotuksia. Ihanteita ihminen kerää.

Oli miten oli, Novellihaaste 2 päättyy tänään. Tavoitteitahan haasteessa oli kaksi: rohkaiseminen novellien lukemiseen ja rohkaiseminen novelleista kirjoittamiseen. Lukemiseen ei liittynyt ennalta sinänsä mitään epäselvyyksiä: novellit yksinkertaisesti tahtovat jäädä romaanien jalkoihin kirjabloggaajienkin keskuudessa.

Novelleista kirjoittamiseen perinteisen bloggaamisen lisäksi halukkaille tarjolla oli ”peukuttamisen” eli lyhyen suosituksen muoto. Olen jonkin verran seurannut haasteen etenemistä pitkin vuotta ja ilokseni huomannut sekä novellikokoelma-arvioita että peukutuksia. On hauska nähdä, kuka kirjailija päätyy luetuimmaksi ja mitä peukuttamisen luotaamaton syvyys paljastaa.

Haasteeseen osallistujat voivat jättää linkin koostekirjoituksiinsa tuonne kommenttikenttään ensi viikon ajan. Kokoan sitten niiden pohjalta yhteenvedon ensi viikon viikonloppuna.

* * *

En lukenut haasteeseen kuin muutaman kokonaisen kokoelman kannesta kanteen. Robert W. Chambersin Keltainen kuningas (2014) tarjosi sekalaisen kokoelman kauhua ja proosaa, josta ei irronnut suuremmin tekstiä tai peukutusta. Hilary Mantelin kokoelma Margaret Thatcherin salamurha (2017) oli suoranainen pettymys: novellit vaikuttivat enemmän kirjoitusharjoituksilta kuin viimeistellyiltä kertomuksilta. Toisaalta Flannery O'Connorin aivan erinomainen Everything That Rises Must Converge (1965) jäi kokonaan käsittelemättä: novellit ansaitsisivat huolellisen luennan, mutta en jotenkin jaksanut koota ajatuksia varsinaiseksi tekstiksi. O'Connorin kokoelma on tuolla 1001 kirjan listalla, joten jossain vaiheessa palaan siihen varmasti.

Tavoitteena oli myös seuloa loppuun David Leavittin kokoelma Family Dancing (1983), jonka aloitin jo edellisen novellihaasteen aikana. Näiden pienten ja tavallaan arkisten novellien lumo on alkanut hiipua, kun vaivattoman kerronnan alta paljastuu toistoa. Siksi olen lukenut niitä hitaasti yhden kerrallaan. Olen hidastellut myös Patricia Highsmithin novellien kanssa, koska yritän olla hotkimatta niiden jotenkin pahaenteistä tunnelmaa.

Luin myös H. P. Lovecraftin ja William Gibsonin kokoelmat, mutta jätän ne tämän haasteen ulkopuolelle niiltä osin, kun en niistä kirjoittanut. Haaveena on varovasti kartoittaa molempien koko proosatuotanto. Samaan piiriin kuuluu tietysti myös Edgar Allan Poe, jonka kanssa olen päässyt vasta alkuun. Gibsonin ja Lovecraftin kohdalla kirjoittamisesta kehittyi erityinen nautinto  kirjallisuustutkimuksen ja kevyen peukuttamisen yhdistelmänä.

En mielelläni aseta novelleja paremmuusjärjestykseen, mutta Henry Jamesin ”Two Faces” (1900) ja Mary E. Wilkins Freemanin ”A New England Nun” (1891) tekivät huomattavan vaikutuksen: edellinen lukukokemuksena ja jälkimmäinen analyysin tai kirjoittamisen kohteena. James osoitti selvästi heikkouteni ja puutteeni lukijana, kun aivoni eivät rekisteröineet täyteen ladattujen virkkeiden edestakaisin kimpoilevien odotuksien virittämiä jännitteitä. Freemanin kohdalla novellin monitulkintaisuus oli malliesimerkki siitä, miten paljon lukija kantaa teokseen omia odotuksiaan ja asenteitaan. Koira tarkoittaa penistä, tai sitten ei.

Peukutuksia sain 47 novellista kokoon 15. Näiden joukossa ei ole yhtäkään juonipeukutusta, koska en oikein osannut löytää lukemistani novelleista sellaista, jonka juoni olisi ollut jotenkin ensisijainen. En näin ollen ansaitse peukuttajan arvonimeä. Siitä huolimatta aion jatkaa uraani asiantuntemattomana peukuttajana nyt kahdessa novellihaasteessa kokeilemaani tapaan. Varsinaisten teosten tai kirjailijoiden sijaan kenties juuri lukemisen ja erityisesti kirjoittamisen tapa on ollut se haasteiden tarjoama suurin löytö. Lukuunottamatta maantiepyöräilyä on vaikea keksiä montakaan hauskempaa ajanviettotapaa kuin omissa ja muiden teksteissä piehtarointi.

* * *

- CHAMBERS, Robert W.: Maineiden paikkaaja (1895)
- CHAMBERS, Robert W.: Naamio (1895).
- CHAMBERS, Robert W.: Lohikäärmeen pihalla (1895).
- CHAMBERS, Robert W.: Keltainen merkki (1895).
- CHAMBERS, Robert W.: Demoiselle d'Ys (1895).
- CHAMBERS, Robert W.: Profeetan paratiisi (1895).
- CHAMBERS, Robert W.: Neljän tuulen katu (1895).
- CHAMBERS, Robert W.: Ensimmäisen ammuksen katu (1895). [tapahtumapaikka]
- CHAMBERS, Robert W.: Niittyjen neidon katu (1895).
- CHAMBERS, Robert W.: Rue Barrée (1895).
- FREEMAN, Mary E. Wilkins: A New England Nun (1891). [hahmo]
- GIBSON, William: Fragments of a Hologram Rose (1977).
- GIBSON, William: Johnny Mnemonic (1981). [sävy]
- GIBSON, William: The Gernsback Continuum (1981). [teema]
- HAWTHORNE, Nathaniel: Lumityttö: lapsuuden ihme (1992).
- HIGHSMITH, Patricia: Born Failure (2003). [hahmo]
- HIGHSMITH, Patricia: The Snail-Watcher (1970) [sävy]
- JAMES, Henry: The Two Faces (1900). [näkökulma]
- LAWRENCE, Mark: Pahan siemen (2017). [teema]
- LEAVITT, David: Aliens (1983). [hahmo]
- LEAVITT, David: Danny in Transit (1983). [konflikti]
- LEAVITT, David: Family Dancing (1983).
- LEAVITT, David: The Lost Cottage (1983). [teema]
- LOVECRAFT, H. P.: Herbert West — Reanimator (1922).
- LOVECRAFT, H. P.: The Rats in the Walls (1924). [sävy]
- LOVECRAFT, H. P.: The Whisperer in Darkness (1931). [sävy]
- MANTEL, Hilary: Anteeksi, että häiritsen (2017). [hahmo]
- MANTEL, Hilary: Pilkku (2017).
- MANTEL, Hilary: Rytmihäiriö (2017).
- MANTEL, Hilary: Talviloma (2017).
- MANTEL, Hilary: Harley Street (2017).
- MANTEL, Hilary: Asianosainen (2017).
- MANTEL, Hilary: Mistä tunnen teidät? (2017).
- MANTEL, Hilary: Sydän pettää varoittamatta (2017).
- MANTEL, Hilary: Terminus (2017).
- MANTEL, Hilary: Kielikoulu (2017).
- MANTEL, Hilary: Margaret Thatcherin salamurha: 6.4.1983 (2017).
- O'CONNOR, Flannery: Everything That Rises Must Converge (1965).
- O'CONNOR, Flannery: Greenleaf (1965).
- O'CONNOR, Flannery: A View of the Woods (1965).
- O'CONNOR, Flannery: The Enduring Chill (1965).
- O'CONNOR, Flannery: The Comforts of Home (1965).
- O'CONNOR, Flannery: The Lame Shall Enter First (1965).
- O'CONNOR, Flannery: Revelation (1965).
- O'CONNOR, Flannery: Parker's Back (1965).
- O'CONNOR, Flannery: Judgement Day (1965).
- POE, Edgar Allan: Metzengerstein (1832). [sävy]

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Kuolema kirkkomaalla


Lord Peter Wimsey joutuu auto-onnettomuuteen lähellä eristynyttä Fenchurch St. Paulin kylää itäisen Englannin soisella seudulla. Auton korjaaminen vie aikaa, joten Wimsey jää palvelijansa kanssa influenssan riepottelemaan kylään viettämään uutta vuotta ja, kuinka ollakaan, päätyy paikkaamaan vuoteenomaksi jäänyttä soittajaa koko yön kestävässä kirkonkellojen soitossa, jolla kylä ja erityisesti sen ahkera kirkkoherra tervehtii alkavaa vuotta.
— Olemme tehneet järjestelyt vastaanottaaksemme uuden vuoden ei lainkaan vähemmällä, sanoi kirkkoherra merkitystä painottaen, kuin 15840:lla Kentin diskanttiduurivariaatiolla. Mitä siitä sanotte? Ei hullumpaa, vai mitä? 
Vähäisemmän aatelissuvun Lady Thorpe kuolee yön aikana. Tapauksen seurauksena Wimsey vihitään tarinaan Thorpen suvun palvelijan varastamista jalokivistä. Vaikka mies saatiin kiinni, ratkaisematon rikos hiertää vuosien jälkeenkin kyläläisten suhteita. Kun sitten pääsiäisen tietämillä kuolee Lady Thorpen mies Sir Henry, auki kaivetusta sukuhaudasta paljastuukin päällimmäisenä tuntemattomaksi pahoinpidellyn miehen ruumis.

Dorothy L. Sayersin romaani Kuolema kirkkomaalla (1989) kokoaa syrjäiseen ja säätytietoiseen kylään monia herkullisia murhamysteerin aineksia. Vanha ratkaisematon rikos varjostaa ihmissuhteita ja vuosisatojen ikäiset kirkonkellojen kumisevat pahaenteisiä myyttejä seudulla, jossa jazz-musiikki uusine rytmeineen ei vielä kuulu. Toisaalta Wimsey edustaa asenteineen ja ajoneuvoineen uutta aikaa, mutta hänen mielijohteisiin viittava nimensä ja riippumattoman herrasmiehen elämäntapansa joutuvat kohtaamaan viattoman totuuden tavoittelun seuraukset. Sayersin rakentamassa Fenchurch St. Paulin kylässä ei voi tehdä vain yhtä asiaa, eikä totuus välttämättä puhdista syyllisyydestä.

Henkilöhahmot ovat yksi romaanin vahvuus. Muotokuvissa on rosoisuutta tavalla, jota en muista löytäneeni Sayersin aikalaisen Agatha Christien murhamysteereistä. Motiivit ovat uskottavia ja maanläheisiä. Avioliitot ja niiden varaan rakennettu rauha horjahtavat haudattujen nimien pulpahtaessa pintaan. Näiden taustalla ympäristö ja keskiaikainen kirkko nimettyine kelloineen luovat kokonaisen maailman.
Yhdeksän räätäliä kuoloa soi
he vie tykö herran mi elämän loi
1614
Romaanin englanninkielinen nimi The Nine Tailors eli ”yhdeksän räätäliä” kumisee mehukasta symboliikkaa. Sanonnan mukaan yhdeksän räätäliä ”tekee” miehen (engl. ”nine tailors make a man”). Viittauksen voi lukea koskevan pukeutumista, mutta sanonta periytyy ajalta, kun monin tavoin vähäisinä pidetyt räätälit olivat vitsien aihe: vasta yhdeksän räätäliä vastaa yhtä miestä. Kirjassa räätäli Paul Taylor on valtava kirkonkello. Vanhan tavan mukaan yhdeksän kellon lyöntiä (engl. toll) merkitsi miespuolista vainajaa. Niinpä kuolinkellot kertoivat eli olivat kertojia. Sekaannus räätälien (engl. tailor) ja kertojien (engl. teller) välillä on yksi romaanin toistuva — pitäisikö sanoa — motiivi.

Vaikka rakenteen ja symbolien puolesta kirja lupaa paljon, se tuntuu lukukokemuksena tarpeettoman raskaalta ja kuivalta taipaleelta. Kuolema kirkkomaalla on Sayersin kahdestoista romaani, mutta sen alku huokuu epävarmuutta, kun kiinnostusta manataan esiin paksuin adjektiivein. Värjättyyn kuvaukseen ehkä turtuu, jos kohta etäännyttävää vaikutusta on myös Sayersin hahmojen tavassa herätä pitämään pitkiä puheita, joiden kautta kulkee myös osa toiminnasta hieman kuten näytelmässä, kun esittämisen keinojen puutteessa tapahtumalle pitää puhua kehys. 
Ei toista taloa mailla halmeilla — ei, on — yksi mökki pari mailia ylempänä rannalla. Huh! Tällainen saa jo ihmisen hukuttautumaan omaan patoaltaaseensa, Ohoo! Mitäs tielle täällä tapahtuu. Ahaa, vai niin; laskuojan yli siltaa pitkin ja tiukka käännös oikealle — ja sitten joenvartta pitkin. Toivoisinpa ettei kaikki olisi niin suorakulmaista tässä maailman kolkassa. Hopsheijaa, yli mennään! Taidamme olla hänelle tämän päivän suurin tapahtuma. Heilutetaan hattujamme hänelle — Hohoi! Hooi! Terve vaan! — alan säteillä kuin aurinko kun matkamme etenee. Kuten Stevenson sanoi, tästä kuljemme vain kerran — toivon hartaasti että hän on oikeassa. No entäs nyt, mitä tämä kaveri haluaa?
Esimerkki on kenties räikeimmästä päästä, mutta sakastissakin käydyt keskustelut särähtävät vain puheen tunnistamien tapahtumien vuoksi. Kerronnan horjahtelu ei jää tähän: romaanin kertoja viittaa myös itseensä arvioidessaan poliiseja koskevien nimitysten kunnioittavuutta. Siihen ei kuitenkaan palata, joten kyseessä lienee vahinko.

Kuolema kirkkomaalla on myös vahvasti englantilainen romaani. Tunnetusti duurivariaatioiden soitto on englantilaista omalaatuisuutta, samoin kostea ja kolea maalaisidylli. Romaani toistaa myös englantilaisten ranskalaisia koskevat ennakkoluulot sekä siviilien mutkattoman suhtautumisen ensimmäiseen maailmansotaan ja sen urheuskäsityksiin. Kirkkoherran vaimon äänessä tuntuu kaikuvan Sayersin omat kirkon koristelua koskevat makuarvostelmat. Kirjoittaja luultavasti tunsi oman yleisönsä.

Horjahduksista huolimatta kirjasta paljastuu kunnianhimoa, jota lukemissani murhamysteerien kultakauden teoksissa harvoin osuu kohdalle (otan ehdotuksia vastaan). Sayersin äärelle palaan varmasti uudestaan.

Dorothy L. Sayers, Kuolema kirkkomaalla. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Nine Tailors (1934) suomentanut Annika Eräpuro. Viihdeviikarit, Hanko, 1989.