Kuolema kirkkomaalla

Lord Peter Wimsey joutuu auto-onnettomuuteen lähellä eristynyttä Fenchurch St. Paulin kylää itäisen Englannin soisella seudulla. Auton korjaaminen vie aikaa, joten Wimsey jää palvelijansa kanssa influenssan riepottelemaan kylään viettämään uutta vuotta ja, kuinka ollakaan, päätyy paikkaamaan vuoteenomaksi jäänyttä soittajaa koko yön kestävässä kirkonkellojen soitossa, jolla kylä ja erityisesti sen ahkera kirkkoherra tervehtii alkavaa vuotta.

— Olemme tehneet järjestelyt vastaanottaaksemme uuden vuoden ei lainkaan vähemmällä, sanoi kirkkoherra merkitystä painottaen, kuin 15840:lla Kentin diskanttiduurivariaatiolla. Mitä siitä sanotte? Ei hullumpaa, vai mitä? 

Vähäisemmän aatelissuvun Lady Thorpe kuolee yön aikana. Tapauksen seurauksena Wimsey vihitään tarinaan Thorpen suvun palvelijan varastamista jalokivistä. Vaikka mies saatiin kiinni, ratkaisematon rikos hiertää vuosien jälkeenkin kyläläisten suhteita. Kun sitten pääsiäisen tietämillä kuolee Lady Thorpen mies Sir Henry, auki kaivetusta sukuhaudasta paljastuukin päällimmäisenä tuntemattomaksi pahoinpidellyn miehen ruumis.

Dorothy L. Sayersin romaani Kuolema kirkkomaalla (1989) kokoaa syrjäiseen ja säätytietoiseen kylään monia herkullisia murhamysteerin aineksia. Vanha ratkaisematon rikos varjostaa ihmissuhteita ja vuosisatojen ikäiset kirkonkellojen kumisevat pahaenteisiä myyttejä seudulla, jossa jazz-musiikki uusine rytmeineen ei vielä kuulu. Toisaalta Wimsey edustaa asenteineen ja ajoneuvoineen uutta aikaa, mutta hänen mielijohteisiin viittava nimensä ja riippumattoman herrasmiehen elämäntapansa joutuvat kohtaamaan viattoman totuuden tavoittelun seuraukset. Sayersin rakentamassa Fenchurch St. Paulin kylässä ei voi tehdä vain yhtä asiaa, eikä totuus välttämättä puhdista syyllisyydestä.

Henkilöhahmot ovat yksi romaanin vahvuus. Muotokuvissa on rosoisuutta tavalla, jota en muista löytäneeni Sayersin aikalaisen Agatha Christien murhamysteereistä. Motiivit ovat uskottavia ja maanläheisiä. Avioliitot ja niiden varaan rakennettu rauha horjahtavat haudattujen nimien pulpahtaessa pintaan. Näiden taustalla ympäristö ja keskiaikainen kirkko nimettyine kelloineen luovat kokonaisen maailman.

Yhdeksän räätäliä kuoloa soi

he vie tykö herran mi elämän loi

1614

Romaanin englanninkielinen nimi The Nine Tailors eli ”yhdeksän räätäliä” kumisee mehukasta symboliikkaa. Sanonnan mukaan yhdeksän räätäliä ”tekee” miehen (engl. ”nine tailors make a man”). Viittauksen voi lukea koskevan pukeutumista, mutta sanonta periytyy ajalta, kun monin tavoin vähäisinä pidetyt räätälit olivat vitsien aihe: vasta yhdeksän räätäliä vastaa yhtä miestä. Kirjassa räätäli Paul Taylor on valtava kirkonkello. Vanhan tavan mukaan yhdeksän kellon lyöntiä (engl. toll) merkitsi miespuolista vainajaa. Niinpä kuolinkellot kertoivat eli olivat kertojia. Sekaannus räätälien (engl. tailor) ja kertojien (engl. teller) välillä on yksi romaanin toistuva — pitäisikö sanoa — motiivi.

Vaikka rakenteen ja symbolien puolesta kirja lupaa paljon, se tuntuu lukukokemuksena tarpeettoman raskaalta ja kuivalta taipaleelta. Kuolema kirkkomaalla on Sayersin kahdestoista romaani, mutta sen alku huokuu epävarmuutta, kun kiinnostusta manataan esiin paksuin adjektiivein. Värjättyyn kuvaukseen ehkä turtuu, jos kohta etäännyttävää vaikutusta on myös Sayersin hahmojen tavassa herätä pitämään pitkiä puheita, joiden kautta kulkee myös osa toiminnasta hieman kuten näytelmässä, kun esittämisen keinojen puutteessa tapahtumalle pitää puhua kehys. 

Ei toista taloa mailla halmeilla — ei, on — yksi mökki pari mailia ylempänä rannalla. Huh! Tällainen saa jo ihmisen hukuttautumaan omaan patoaltaaseensa, Ohoo! Mitäs tielle täällä tapahtuu. Ahaa, vai niin; laskuojan yli siltaa pitkin ja tiukka käännös oikealle — ja sitten joenvartta pitkin. Toivoisinpa ettei kaikki olisi niin suorakulmaista tässä maailman kolkassa. Hopsheijaa, yli mennään! Taidamme olla hänelle tämän päivän suurin tapahtuma. Heilutetaan hattujamme hänelle — Hohoi! Hooi! Terve vaan! — alan säteillä kuin aurinko kun matkamme etenee. Kuten Stevenson sanoi, tästä kuljemme vain kerran — toivon hartaasti että hän on oikeassa. No entäs nyt, mitä tämä kaveri haluaa?

Esimerkki on kenties räikeimmästä päästä, mutta sakastissakin käydyt keskustelut särähtävät vain puheen tunnistamien tapahtumien vuoksi. Kerronnan horjahtelu ei jää tähän: romaanin kertoja viittaa myös itseensä arvioidessaan poliiseja koskevien nimitysten kunnioittavuutta. Siihen ei kuitenkaan palata, joten kyseessä lienee vahinko.

Kuolema kirkkomaalla on myös vahvasti englantilainen romaani. Tunnetusti duurivariaatioiden soitto on englantilaista omalaatuisuutta, samoin kostea ja kolea maalaisidylli. Romaani toistaa myös englantilaisten ranskalaisia koskevat ennakkoluulot sekä siviilien mutkattoman suhtautumisen ensimmäiseen maailmansotaan ja sen urheuskäsityksiin. Kirkkoherran vaimon äänessä tuntuu kaikuvan Sayersin omat kirkon koristelua koskevat makuarvostelmat. Kirjoittaja luultavasti tunsi oman yleisönsä.

Horjahduksista huolimatta kirjasta paljastuu kunnianhimoa, jota lukemissani murhamysteerien kultakauden teoksissa harvoin osuu kohdalle (otan ehdotuksia vastaan). Sayersin äärelle palaan varmasti uudestaan.

Dorothy L. Sayers, Kuolema kirkkomaalla. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Nine Tailors (1934) suomentanut Annika Eräpuro. Viihdeviikarit, Hanko, 1989.