lauantai 23. kesäkuuta 2018

Kuolema kirkkomaalla


Lord Peter Wimsey joutuu auto-onnettomuuteen lähellä eristynyttä Fenchurch St. Paulin kylää itäisen Englannin soisella seudulla. Auton korjaaminen vie aikaa, joten Wimsey jää palvelijansa kanssa influenssan riepottelemaan kylään viettämään uutta vuotta ja, kuinka ollakaan, päätyy paikkaamaan vuoteenomaksi jäänyttä soittajaa koko yön kestävässä kirkonkellojen soitossa, jolla kylä ja erityisesti sen ahkera kirkkoherra tervehtii alkavaa vuotta.
— Olemme tehneet järjestelyt vastaanottaaksemme uuden vuoden ei lainkaan vähemmällä, sanoi kirkkoherra merkitystä painottaen, kuin 15840:lla Kentin diskanttiduurivariaatiolla. Mitä siitä sanotte? Ei hullumpaa, vai mitä? 
Vähäisemmän aatelissuvun Lady Thorpe kuolee yön aikana. Tapauksen seurauksena Wimsey vihitään tarinaan Thorpen suvun palvelijan varastamista jalokivistä. Vaikka mies saatiin kiinni, ratkaisematon rikos hiertää vuosien jälkeenkin kyläläisten suhteita. Kun sitten pääsiäisen tietämillä kuolee Lady Thorpen mies Sir Henry, auki kaivetusta sukuhaudasta paljastuukin päällimmäisenä tuntemattomaksi pahoinpidellyn miehen ruumis.

Dorothy L. Sayersin romaani Kuolema kirkkomaalla (1989) kokoaa syrjäiseen ja säätytietoiseen kylään monia herkullisia murhamysteerin aineksia. Vanha ratkaisematon rikos varjostaa ihmissuhteita ja vuosisatojen ikäiset kirkonkellojen kumisevat pahaenteisiä myyttejä seudulla, jossa jazz-musiikki uusine rytmeineen ei vielä kuulu. Toisaalta Wimsey edustaa asenteineen ja ajoneuvoineen uutta aikaa, mutta hänen mielijohteisiin viittava nimensä ja riippumattoman herrasmiehen elämäntapansa joutuvat kohtaamaan viattoman totuuden tavoittelun seuraukset. Sayersin rakentamassa Fenchurch St. Paulin kylässä ei voi tehdä vain yhtä asiaa, eikä totuus välttämättä puhdista syyllisyydestä.

Henkilöhahmot ovat yksi romaanin vahvuus. Muotokuvissa on rosoisuutta tavalla, jota en muista löytäneeni Sayersin aikalaisen Agatha Christien murhamysteereistä. Motiivit ovat uskottavia ja maanläheisiä. Avioliitot ja niiden varaan rakennettu rauha horjahtavat haudattujen nimien pulpahtaessa pintaan. Näiden taustalla ympäristö ja keskiaikainen kirkko nimettyine kelloineen luovat kokonaisen maailman.
Yhdeksän räätäliä kuoloa soi
he vie tykö herran mi elämän loi
1614
Romaanin englanninkielinen nimi The Nine Tailors eli ”yhdeksän räätäliä” kumisee mehukasta symboliikkaa. Sanonnan mukaan yhdeksän räätäliä ”tekee” miehen (engl. ”nine tailors make a man”). Viittauksen voi lukea koskevan pukeutumista, mutta sanonta periytyy ajalta, kun monin tavoin vähäisinä pidetyt räätälit olivat vitsien aihe: vasta yhdeksän räätäliä vastaa yhtä miestä. Kirjassa räätäli Paul Taylor on valtava kirkonkello. Vanhan tavan mukaan yhdeksän kellon lyöntiä (engl. toll) merkitsi miespuolista vainajaa. Niinpä kuolinkellot kertoivat eli olivat kertojia. Sekaannus räätälien (engl. tailor) ja kertojien (engl. teller) välillä on yksi romaanin toistuva — pitäisikö sanoa — motiivi.

Vaikka rakenteen ja symbolien puolesta kirja lupaa paljon, se tuntuu lukukokemuksena tarpeettoman raskaalta ja kuivalta taipaleelta. Kuolema kirkkomaalla on Sayersin kahdestoista romaani, mutta sen alku huokuu epävarmuutta, kun kiinnostusta manataan esiin paksuin adjektiivein. Värjättyyn kuvaukseen ehkä turtuu, jos kohta etäännyttävää vaikutusta on myös Sayersin hahmojen tavassa herätä pitämään pitkiä puheita, joiden kautta kulkee myös osa toiminnasta hieman kuten näytelmässä, kun esittämisen keinojen puutteessa tapahtumalle pitää puhua kehys. 
Ei toista taloa mailla halmeilla — ei, on — yksi mökki pari mailia ylempänä rannalla. Huh! Tällainen saa jo ihmisen hukuttautumaan omaan patoaltaaseensa, Ohoo! Mitäs tielle täällä tapahtuu. Ahaa, vai niin; laskuojan yli siltaa pitkin ja tiukka käännös oikealle — ja sitten joenvartta pitkin. Toivoisinpa ettei kaikki olisi niin suorakulmaista tässä maailman kolkassa. Hopsheijaa, yli mennään! Taidamme olla hänelle tämän päivän suurin tapahtuma. Heilutetaan hattujamme hänelle — Hohoi! Hooi! Terve vaan! — alan säteillä kuin aurinko kun matkamme etenee. Kuten Stevenson sanoi, tästä kuljemme vain kerran — toivon hartaasti että hän on oikeassa. No entäs nyt, mitä tämä kaveri haluaa?
Esimerkki on kenties räikeimmästä päästä, mutta sakastissakin käydyt keskustelut särähtävät vain puheen tunnistamien tapahtumien vuoksi. Kerronnan horjahtelu ei jää tähän: romaanin kertoja viittaa myös itseensä arvioidessaan poliiseja koskevien nimitysten kunnioittavuutta. Siihen ei kuitenkaan palata, joten kyseessä lienee vahinko.

Kuolema kirkkomaalla on myös vahvasti englantilainen romaani. Tunnetusti duurivariaatioiden soitto on englantilaista omalaatuisuutta, samoin kostea ja kolea maalaisidylli. Romaani toistaa myös englantilaisten ranskalaisia koskevat ennakkoluulot sekä siviilien mutkattoman suhtautumisen ensimmäiseen maailmansotaan ja sen urheuskäsityksiin. Kirkkoherran vaimon äänessä tuntuu kaikuvan Sayersin omat kirkon koristelua koskevat makuarvostelmat. Kirjoittaja luultavasti tunsi oman yleisönsä.

Horjahduksista huolimatta kirjasta paljastuu kunnianhimoa, jota lukemissani murhamysteerien kultakauden teoksissa harvoin osuu kohdalle (otan ehdotuksia vastaan). Sayersin äärelle palaan varmasti uudestaan.

Dorothy L. Sayers, Kuolema kirkkomaalla. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Nine Tailors (1934) suomentanut Annika Eräpuro. Viihdeviikarit, Hanko, 1989.

6 kommenttia:

  1. Kiitos tästä. Lukulistallani on kaikki Sayersin dekkarit, osa on luettu, osa lukematta, tätä en ole lukenut, eikä sitä vielä olekaan minulla. Sayersin dekkarien laatu vaihtelee enemmän kuin Agatha Christiellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä tietää. Kattavuuden sijaan yritän varmaan poimia Sayersilta noita helmiä.

      Poista
  2. Sayersin tyyli on omalla tavallaan lähempänä perinteistä romaania kuin Christien, monet romaanit "hortoilevat" hyvinkin moneen suuntaan, dekkarijuoni on joskus vähän sivussa ja parissa kirjassa hyvinkin taka-alalla (Gaudy Night erityisesti).
    Ja myöhemmissä kirjoissaan tulee jopa jatkumoa, kirjat joissa on Harriet Vane ovat selkeämpiä jos ne lukee järjestyksessä (Strong Poison, Have His Carcase, Gaudy Night, Busman's Honeymoon).

    Olen nämä lukenut kaikki englanniksi joten suomennokset eivät ole tuttuja :) (ja kielifiilistely saattaakin parantaa niistä pitkistä puheista nauttimista)

    1001-listalla taisi olla kanssa Murder Must Advertise joka on kyllä myös mainio kirja, Sayers luo muutenkin mielellään miljöötä ja kun kirja sijoittuu mainostoimistoon niin pääsee vielä itselleen hyvinkin tuttuun aiheeseen (kirjailija itse on työskennellyt mainostoimistossa).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onkohan suomalaisella kustantajalla ollut paineita saada kirjan nimeen tuo "kuolema"? "Yhdeksän räätäliä" olisi ollut paremmin mieleen painuva. Kannen pistoolilla ei ole mitään tekemistä romaanin kanssa.

      Muistelen lukeneeni, että tämän kirjan alussa Peter Wimsey on saanut juuri pakit Harriet Vanelta, vaikka sitä ei kirjassa mainita.

      Lisää Sayersia!

      Poista
  3. Olet oikeassa: aika kuivakkaa lukemista. Luin tämän englanniksi vuosia sitten, eikä kirkonkellojen soittoon liittyvä terminologia ollut tuttua. Muuten olen yleensä pitänyt Sayersin dekkareista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kerronta tapaa juuttua sivuseikkoihin ja selittelyyn, joka ei oikeastaan palkitse sitten tarinan kannalta. On mukava kuulla, että kyseessä ei ole välttämättä niinkään kirjoittajan tyyli kuin sattuma tai poikkeama.

      Poista

O niin kuin oikeus

Kun entisen aviomiehen (so., ensimmäisen entisen aviomiehen) pienvaraston sisältö päätyy huutokaupattavaksi maksamattomien laskujen vuoksi,...