Economic and Social History of Medieval Europe

Henri Pirenne (1972) Economic and Social History of Medieval Europe. Routledge & Kegan Paul.

Belgialainen historioitsija Henri Pirenne (1862-1935) esittää, että varhaiskeskiajan kaupan hiipuminen ei ollut niinkään seurausta Rooman valtakunnan luhistumisesta kuin islamin saapumisesta Välimerelle - erityisesti Tyrrhenanmerelle - 600-luvulla ja seuranneista valloituksista itä-, etelä- ja länsirannikoilla. Vaikka kristityt onnistuivat pysäyttämään valloitukset Pyreneillä, merta ei saatu haltuun moneen sataan vuoteen. Saraseenit hävittivät rannikkokaupunkeja ja etenivät jopa Roomaan saakka vuonna 846 piirittäen Saint Angelon linnoitusta. Tonavaa, joka olisi tarjonnut nopean väylän idän markkinoille, hallitsivat avaarit ja myöhemmin magyaarit. Pohjoisessa riehuivat viikingit. Kaarle suuren valtakunta oli sisämaavaltakunta ilman minkäänlaista meriherruutta. Pirennen mukaan tämä oli Euroopan kehityksessä käännekohta, jolloin vuorovesi oli alimmillaan. Siihen asti roomalainen rakenne piti pintansa.

Kaupan hiipumisen seurauksena kaupungit rapistuivat ja kauppiaiden ammattikunta heikkeni. Toki kaupungit, jotka olivat uskonnollisia keskuksia, säilyivät. Karolingit siirtyivät kullasta hopearahoihin. Maasta tuli tärkein rikkauden ja vaikutusvallan lähde. Valtiokoneistolla ei ollut varaa ylläpitää ammattiarmeijaa, ja maita läänitettiin sotapalvelusta vastaan. Niinpä feodalismi (Pirenne väistää tarkat määritelmät) alkaa muodostua 800-luvulla. Suuria maanomistajia oli ollut jo ennen roomalaisia, ja suuret kartanot kestivät läpi vuosisatojen -- ajatus ei siis ollut uusi. Koska markkinoita ei ollut, kaupungit ja kauppiaat hävinneet, omavarainen kartanotalous oli luonteeltaan hyvin paikallista ja tuotti ruokaa vain omiin tarpeisiinsa. Maata omistamaton kansanosa vaihtoi vapautensa pieneen maatilkkuun ja työsti maanomistajan peltoja maksuksi. Roomalaisten villa oli kantana maaorjaa tarkoittavalle sanalle (ransk.) vilain ja (engl.) villein. Toki maaorjuutta oli monenlaista, mutta Pirenne liikkuu yleisellä tasolla katsellen koko mannerta muutaman vuosisadan ajalta. Lillukanvarsiin ei jäädä kiinni.

Sitten kauppa alkaa taas pikkuhiljaa elpyä. Venetsia pysytteli Bysantin leirissä ja sai vähitellen itsenäisyyden. Bysantin alueella kauppa ei ollut pysähtynyt, ja sen kaupungit tarvitsivat ylellisyystuotteita. Puolikuun kaupunkeihin vietiin orjia (slaaveja), metalleja ja puutavaraa. Venetsia taisteli bysanttilaisten rinnalla saraseeneja (1002) ja myöhemmin Sisilian normanneja vastaan. Vuonna 992 Bysantin keisari vapautti venetsialaiset laivat tulleista ja myöhemmin 1082 kaikista veroista.

Pohjoisessa viikingit alkuun hävittävät rannikko- ja joenvarsikaupunkeja. Karolingeilla ei ollut laivastoa, joten se oli melko avuton nopealiikkeisiä viikinkejä vastaan. Pirenne toteaakin: "The Vikings, in fact, were pirates, and piracy is the first state of commerce". 800-luvun lopulla ryöstely lakkaa, ja viikingeistä tulee kauppiaita - Pirennen mukaan ruotsalaisten esimerkistä. Ruotsalaiset olivat perustaneet kauppa-asemia ja linnoituksia (gorod) pitkin vesireittejä Itämereltä Mustallemerelle. Pitkin 1000-lukua kristityt, erityisesti genovalaiset ja pisalaiset, valtasivat takaisin saraseenien valloittamia kaupunkeja Italian rannikolla ja edustalla (Sardinia, Korsika, Sisilia). Pian elpynyt kauppa Italiassa levisi Provencen rannikolle. Maatalouden heräämisen lisäksi syntyi uutta vientiteollisuutta. Sitten vuosisadan lopulla (1096) käynnistettiin ristiretket, joita pidettiin yllä venetsialaisin, genovalaisin ja pisalaisin aluksin.

Vähitellen käsityöala keskittyy. Esimerkiksi kankaankudonta alkaa hiljalleen kehittyä merkittäväksi vientiteollisuudeksi Flanderissa. Kaivostoiminta keskittyy suurten löytöjen äärelle. Syntyy uusi luokka, porvaristo. Vaikka porvaristo hyväksyy vallitsevat valtasuhteet (kirkko & aateli), kauppa edellyttää yksityistä vapautta liikkua ja toimia. Laki on samaan aikaan systematisoitava; aateliston lainkäyttö oli sattumanvaraista ja hidasta. Maaseudun ylijäämä pakeni kaupunkeihin mahdollisuuksien motivoimana. Kaupunki-ilma teki vapaaksi, koska se oli hyödyllistä. Pian kartanotalouden aatelistolle tarjoamat edut koettiin raskaiksi, ja kaupunkeihin virtasi enemmän väkeä.

Kuljetus maitse oli vaivalloista. Tiestö oli huonoa, joenylitykset vaikeita ja "tullivirkailijat" ahneita. Paikallisten viikottaisten markkinoiden rinnalle kehittyvät vuotuiset markkinat (fairs). Erityisesti Champagnen markkinat keräsivät väkeä eripuolilta Eurooppaa. Ajan mittaan kauppiaat alkoivat jäädä paikoilleen kaupunkeihin sen sijaan, että olisivat rahjustaneet kaupustelemassa pitkin poikin mantuja. Raha- ja luottojärjestelmät kehittyvät kaupan myötä, mutta erityisesti metallirahojen "leikkaaminen" kiusaa markkinoita.

Pirenne piiskaa (oman aikansa) perinteistä käsitystä, että talous kehittyyt kolmessa vaiheessa: luontaistalous ja vaihtokauppa (barter), rahaan perustuva vaihdanta ja lopulta luottoon perustuva vaihdanta. Nimeenomaan luottojärjestelmä loivensi nälkävuosien tuhoja Euroopassa. Alkuun keskeisin luotonantaja oli kirkko. Sillä oli rikkauksia, erit. likvidia omaisuutta, ja sen rahanlainaus oli kunniallista, koska lainapääoma ei tuottanut korkoa. Laina annettiin tyypillisesti aatelisen maata vastaan (land gage), ja maan tuotto meni joko lainan lyhennykseen (live gage) ja joissain tapauksissa ei (dead gage). Rahaa lainattiin välttämättömyyteen ja tarpeeseen, jolloin saatu pääoma käytettiin heti. Mutta raha ei ollut vielä varallisuutta; vasta kaupan elpyminen ja likvidin pääoman tuottavuuden myötä perinteinen maavarallisuus väistyy. Silti rahanlainaaminen ja kristillinen etiikka olivat käsikähmässä koko keskiajan.

Liikeluotosta (commercial credit) ensimmäiset jäljet löytyvät vuodelta 1082 Liégestä. Kuitenkin jo 900-luvulla venetsialaiset rahoittivat laivastohankkeitaan velkavivulla (vieläpä jakaen riskiä usempaan laivaan samaan aikaan). Rahanlainaaminen oli jo täydessä kukoistuksessaan 1100-luvun puolivälissä. Velkakirjat muodostivat merkittävän osan Champagnen markkinoiden toimivuutta. Tämä edellytti luku- ja kirjoitustaitoa, ja koska luostari- ja katedraalikoulujen tavoitteet eivät osuneet aivan yksiin kauppiaiden tavoitteiden kanssa, maallista opetusta alettiin tarjota kirkon vastustuksesta huolimatta. Samalla kansankielet alkoivat kammeta latinaa sivuun yksityisessä kirjallisessa käytössä. Ilmiö käynnistyi taloudellisesti aktiivisilla alueilla, Italiassa ja Flanderissa. Toisaalta kansainvälisessä kaupassa latina säilyi kansankielten rinnalla.

Kauppa- ja pankkitoiminta kulkivat alkuun käsi kädessä. Mahtaville kauppiaille kehittyi ylijäämää, jota he lainasivat eteenpäin korkoa vastaan. Saadut voitot herättivät aristokratian ja kirkon huomion. Heiltä puuttui likvidiä pääomaa, eivätkä rahanlainaajat voineet kieltäytyä aatelisten tai kuninkaiden lainottamisesta mutta suojasivat toimintaansa korkeammalla korolla. Korko verhoiltiin alkuun eri tavoin: viivästyssakko, lainanantokulu tms. Korko liikkui tyypillisesti 10 ja 16 prosentin paikkeilla mutta saattoi olla myös 5 tai 25 riippuen riskistä. Pankkitoiminta kehittyy erityisesti Italiassa, ja itse asiassa 1200-luvun lopulta alkaen italialaisilla oli käytännössä monopoli pankkitoiminnassa Alppien pohjoispuolella (s. 132). Muu Eurooppa saa etumatkan kiinni vasta kaupan painopisteen siirryttyä Välimereltä Atlantille. Juutalaisten merkitys luottotoiminnassa oli Pirennen mukaan vähäinen - varsinkin taloudellisesti aktiivisilla alueilla. Panttilainauksessa kristityt muodostivat tiukan kilpailijan juutalaisille 1200-luvulta alkaen. Samaan kirkon harjoittama lainananto kuihtuu: se ei voinut joustaa koronnostamiskiellosta (ainakaan usein) eikä sillä ollut likvidia pääomaa kilpailemaan italilaisten rahasukujen kanssa.

Sitten raha siirtyy maanomistussuhteisiin. Rikkaat kauppiaat sijoittivat osan rahoistaan maahan, jota he vuokrasivat, kun kaupunkeja sitten laajennettiin. Kaupunkilaiset saattoivat ottaa lainaa asuntoaan vastaan niin, että he maksoivat vuokraa lainanantajalle; korko oli pienempi kuin rahanlainaamisessa yleensä eikä se edes täyttänyt rahanlainaamisen tunnusmerkkejä. Kaupungit myivät vuokratuloja eteenpäin omien rahoitusjärjestelyidensä hoitamiseksi.

Vaikka yleisiä rahoitusmarkkinoita ei ollut, vaan transaktiot sovittiin tapauskohtaisesti, keskiajan taloutta on Pirennen mukaan mahdotonta ajatella ilman luottoa (liike- tai kulutusluottoa; näitä ei eroteltu). Huolimatta koronnostokiellosta luoton tarve oli niin suuri, ettei rahanlainaajien toimintaa suuresti häiritty. 1200-luvusta eteenpäin "Mutuum date nihil inde sperantes" yritettiin tulkita väljemmin. Rahanlainaamisessa kiellettiin lähinnä "vakuudettomat kulutusluotot" (consumption loans upon pledges), joiden korko oli hyvin korkea. Muussa tapauksessa rahaa "vuokrattiin".

"It was discovered that in any advance of money involving either an eventual loss (damnum emergens), or a cessation of gain (lucrum cessans), or a risk of the capital (periculum sortis), an indemnity, or, in other words, interest (interesse), was justifiable. Thus interest was legitimate usury, and it is easy to understand how delicate was the distinction between this tolerated usury and the prohibited usury, and what scope it left for interpretation of the judges. In commerce the "letting out" of money was authorised by current practise. It was the rule at the fairs of Champagne and in general in the operations of commercial societies." (s. 140)

Keskiajan kauppa ei kehittynyt paikallisista markkinoista vaan Alankomaiden ja Pohjois-Italian ylellisyyshyödykkeiden vienti- ja tuontikaupasta. Mausteet olivat tärkein tuote: niitä oli helppo siirtää ja niistä sai hyvän hinnan. Myöhemmin kuvaan astuvat riisi, hedelmät, hajusteet, pigmentit ja lääkkeet. Puuvillaa kulki venetsialaisten laivoissa kreikankielisellä nimellä bombacinus, kun taas genovalaiset kutsuivat sitä arabiankielisellä nimellä cotone. Puuvillaa ja raakasilkkiä tuotiin 1100-luvun lopulta lähtien, ja puuvilla- ja silkkiteollisuus kehittyi nopeasti Italiassa (Lucca). Itään vietiin puuta, aseita ja venetsialaisessa laivoissa orjia, mutta pian villakankaasta tulee tärkeä artikkeli. Tämä nostaa Alankomaiden profiilia niin, että venetsialaisilla, firenzeläisillä, katalonialaisilla, espanjalaisilla jne oli edustus Antwerpenissä, joka korvasi Champagnen kauppiaiden kohtauspaikkana pohjoisessa. Maakuljetukset Ranskan jatkuivat 1300-luvulle asti, kunnes Genova ja Venetsia lähetti laivojaan suoraan Bruggeen, missä ne kohtasivat saksalaisen Hansan kauppiaita, jotka kantoivat pohjoisten rintamaiden hedelmiä: vehnää Preussista, turkiksia ja hunajaa Venäjältä, puuta, tervaa, kuivattua ja suolattua kalaa Pohjoismaista. Koggeissa vietiin takaisin viiniä, mausteita, kankaita ja suolaa. Hansakauppa oli voluumiltaan mahdollisesti suurempaan kuin välimerellä, mutta siinä liikkuvat rahat olivat pienempiä. Mausteista sai paremman tuoton. Niinpä italialaisilla rahoittajilla oli ylivertainen asema muihin nähden.

Hansakaupungit olivat Saksan elinvoimaisinta aluetta. Reinin varrella oli vilkasta niin kauan kuin tavaraa kuljetettiin Välimerelle mantereen halki. Etelä-Saksan kaupungit, kuten Nürnberg, kehittyivät loistoonsa vasta keskiajan lopulla. Kaivostoiminta Tyrolissa ja Bohemiassa olivat vasta käynnistyneet. Tonavaa ei käytetty juuri nimeksikään. Unkari ja Balkan olivat rauhatonta seutua.

Englannissa hallitsijan ei tarvinnut tapella paikallisten prinssien kanssa, mutta sen talous oli muuten kiinni maataloudessa aina 1300-luvun puoleen väliin. Kankaan kudontaa harjoitettiin vain omiin tarpeisiin. Villa vietiin Kanaalin poikki Alankomaihin. Hallitsijat ottivat vastaan ulkomaisia kauppiaita avosylin ja tarjosivat näille etuoikeuksia.

Ranska oli pirstaleinen. Marseille menettää asemansa Välimerellä 1100-luvulla genovalaisille. Samaan aikaan Champagnen markkinat hiipuvat, ja Pariisi nousee kartalle -- tosin Pariisin vetovoima perustui yliopistoon ja hallinnon keskittämiseen. Sitten ranskalainen viini käy kaupaksi pohjoisessa, samoin Bourgneufin suola ja Normandian ja Artoisin vilja. Ranskalaiset eivät kuitenkaan itse vieneet, sen hoitivat italialaiset ja Hansa. Viimein satavuotinen sota rampautti Ranskan pitkäksi aikaa.

Pirenne sijoittaa kapitalismin alun 1100-luvulle. Sinänsä harkinta, laskelmointi ja voitonmaksimointi ovat havaittavissa kaikkina aikoina, eikä niissä ole mitään ihmeellistä (Pirenne viittaa marxilaisten tapaan mystifioida nämä). Uutta oli seikkailuasenne, jolla kauppiaat hakivat "uutta kulmaa", ja voluumi, jolla kaupallista toimintaa vivutettiin ja jolla tuottoja niitettiin. Rikastumiseen tarvittiin vain oli koota ryhmä, joka viesi tuotteita lähteiltä markkinoille hyvällä katteella.

Keskiajan valtio ei ollut vielä keskitetty valtakoneisto. Kaupungit olivat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta paikallisia keskuksia. Papiston etuoikeudet eivät käyneet yksiin kaupunkien etuoikeuksien kanssa. Aateliset eivät tyypillisesti eläneet kaupungeissa - paitsi Italiassa, Espanjassa ja Etelä-Ranskassa roomalaisen perinteen jatkeena. Niinpä kaupunkeja asuttavat "kaupunkilaiset" (burgesses). Euroopan kaupunkien väkiluku kasvaa aina 1300-luvun alkuun asti. Kaupunkien ruokkimisessa oli omat ongelmansa: raati joutui ratkaisemaan ruoan saannin, valvomaan ruoan tuontia mahdollisia monopoleja ja hintapiikkejä silmällä pitäen. Niinpä transaktiot tehtiin julkisiksi ja välikädet poistettiin. Talonpojan tuotteita ei saanut ostaa matkalla kaupunkiin, vaan kaikki tuotteet vietiin torille, jossa niitä sai kaupata annetun ajan kaupunkilaisille. Tuotteita säännösteltiin ankarasti, asetettiin kattohintoja sekä tuotantokiintiöitä ja palkattiin virkamiehiä tarkkailemaan laatua ja kaupankäyntiä. Monasti ruoka piti tuoda kaukaa, eikä valvontaa asetettu koskemaan ulkomaankauppaa. Tosin ulkomainen kauppias ei päässyt perustamaan vähittäismyyntitiskiä, vaan porvarit pitivät kynsin hampain kiinni omasta yksinoikeudestaan. Sama välikäsi, joka ei saanut puuttua paikalliseen torikauppaan, sai etuoikeuden tuonti- ja vientikauppaan.

Ammattikiltojen synty ei Pirennen mukaan nojaa antiikin perinteeseen, mutta tämän perinteen jatkumisesta ei ole mitään näyttöä Alppien pohjoispuolella. Joskus 1000-lopulla kaupunkien käsityöläisen järjestäytyvät kauppiaiden tai uskonnollisten veljeskuntien tapaan. Pian köyhäinapu ja hartaus jäävät taka-alalle, ja killat keskittyvät suojaamaan itseään uusilta kilpailijoilta. Lisäksi kaupungit halusivat säännöstellä markkinoita kaupunkilaisten eduksi, ja parhaiten se onnistui tarjoamalla killalle monopoli sen toimialalle (s. 183). Pian killat säännöstelivät kisällien ja työkalujen lukumäärää, tekniikoita, palkkoja ja hintoja pienintä yksityiskohtaa myöten. Muita kiltajäseniä vastaan ei saanut kilpailla työskentelemällä nopeammin tai halvemmalla. Valvonta oli tiukkaa ja rangaistukset ankaria (partikularismi). Tilanteet tietenkin vaihtelivat ja paikoin mestarin pajan vieressä palkkatyöläiset työskentelivät vientiä varten.

Keskiajan Euroopassa aika ajoin riehuivat nälkä, taudit ja sodat. Katovuodet niittivät väestöä. Italiaa raastoivat sisäiset kiistat. Saksa oli jatkuvassa anarkian tilassa. Satavuotinen sota rampautti Ranskan ja kulutti Englantia. Tämä kaikki hankaloitti kauppaa. Lisäksi kehittynyt kauppa aiheutti sosiaalisia jännitteitä. Kartanonherra ei enää kokenut alustalaisia suojateikseen vaan vuokralaisikseen. Maa-ala oli jo pitkälti käytössä, eikä maaorjia ollut syytä vapauttaa uudisasuttamiseen. Maaorjuudesta tulee alistavampaa. Talonpoikaiskapinat kukistettiin määrätietoisesti. Alankomaiden, Reininlaakson ja Pohjois-Italian kaupungeissa syntyi levottomuuksia. Kaupunkien hallinto keskittyi oligarkkien käsiin, ja tästä piiristä alkoi muodostua suljettu luokka, joka ei katsonut kaupunkinsa muureja pidemmälle. Ammattikiltojen jäsenyys alkaa siirtyä suvun sisällä, ja kisällien toiveet sosiaalisesta noususta tyrehtyvät. Kaupungit kilpailevat toisiaan vastaan. Markkinat kuolevat, koska ne ovat ammattikuntien erityisoikeuksien vastaisia.

Kruununhallinto palkkaa ammattilaisia virkoihin, joita aateliset eivät halua tai pysty hoitamaan 1300-luvun aikana ja kuningas astuu talouden piiriin ottaen merkantilismin ensi askelia. Esimerkiksi vuonna 1331 Englannin Edward II kutsuu flaamilaisia kutojia Englantiin. Vuonna 1381 Englannin kauppa suljetaan ulkomaisilta aluksilta. Alettiin suojata kotimaista tuotantoa tuontia vastaan.

Näyttäisi siltä, että ajat olivat henkisesti samankaltaiset omaan aikaamme, riskin ottoa suosivaa. Ehkä kaikkina aikoina on tarvittu "vipua ja kulmaa". Kirjan kautta keskiaika avautuu kaupan uudelleen heräämisenä ja luottolaitoksen läpimurtona ennemmin kuin dynastioiden tai kunniantuntoisten aatelisten välien selvittelynä. Flanderin rooli keskiajan Euroopan kaupassa oli maallikolle uutta.

Pirennen teos on tiivistä tekstiä, joka kulkee vääjäämättä eteenpäin. Se on kirjoitettu aikana, jolloin lukijoita varten latinankielisiä katkelmia ei ollut tarpeen kääntää. Pirenne tunnustaa monessa kohdin tietojen puutteellisuuden ja yleistysten rajallisuuden, ja teroittaa paikallisia eroja Euroopassa. Maallikkolukija näkee historian tapahtumat uudenlaisessa valossa: sotia, valloituksia ja kikkailuja on rahoitettu luotolla keskiajalla samaan tapaan kuin nykyäänkin. Olen aikaisemmin aliarvioinut velkavivun tai ajatellut, että se on jotenkin meidän aikakautemme ilmiö.

Influence: The Psychology of Persuation

Robert B. Cialdini (2007) Influence: The Psychology of Persuation. Harper Collins, New York, NY, USA.

Ranskalainen filosofi René Descartes piti eläimiä koneina. Metodin esityksessä hän toteaa, että eläimeksi verhoiltu robotti menisi lajitovereistaan, mutta ihmisrobotti paljastuisi heti kielellisten puutteidensa takia -- näin ohimennen Descartes luonnostelee Turingin testin. Lisäksi eläimiltä ja koneilta puuttuu järki, joka auttaisi ratkomaan ennalta arvaamattomia ongelmia ja oppimaan kokemuksesta. Eläinmaailmassa on lukuisia esimerkkejä, joissa vaistoja voidaan harhauttaa ja saadaan eläimet käyttäytymään jotenkin absurdilla tavalla. Kalkkunaemo voi ottaa luontaisen vihollisensa hillerin hoiviinsa, jos tämä vain päästää saman äänen kuin kalkkunan poikaset. Tuottamalla syy ('tsiip tsiip') saadaan aikaan seuraus. Ergo: eläin on kone.

Filosofian piirissä ajateltiin pitkään, että ihminen on rationaalinen, koska hän pystyy rationaaliseen ajatteluun. Descartesin luottamus järkeen on juuri tätä perinnettä. Vain hetkittäin himot, kipu tai tietämättömyys harhauttavat ihmistä, ja hän toimii tai ajattelee epärationaalisesti. Psykologia ja erityisesti Freudin tulokset viime vuosisadan alussa romuttivat tämän ideaalin. Ihminen onkin pääasiassa rasvaisten himojensa ja alitajuisten tunteidensa riivaama hermokimppu, joka pystyy vain hetkittäin keskittyessään rationaaliseen ajatteluun. Sitten kielen filosofian mutkistuessa logiikka kaventui formaalien kielten tutkimukseksi, ja ihmiskuvaa alkoivat muodostaa muutkin tieteet kuin filosofia (ja sen ihanteet). Toisaalta Freudin käsityksetkään intohimojensa riivaamasta ihmisestä eivät enää selitä ihmisen käyttäytymistä tyhjentävästi.

Professori Robert Cialdinin kirja vaikutusvallasta ja suostuttelusta on joka tapauksessa yksi naula rationaalisuuden arkkuun. Ihmiselläkin on painikkeita, joita näppäilemällä ihmistä pystyy viemään kuin kuorilautasta. Cialdini esittelee kuusi mekanismia, joilla meitä voidaan manipuloida ohi defenssien. Kirja onkin Yhdysvalloissa saavuttanut kurssikirjan aseman kaupallisen alan koulutuksessa.

Vastavuoroisuus
Antropologien ja sosiologien mukaan vastavuoroisuus (reciprocity), eli esimerkiksi tarve maksaa velka takaisin, on tiukassa ihmisen psyykeessä. Kanssakäyminen ja ihmissuhteet nojaavat vastavuoroisuuteen. Evoluution kannalta se on edistänyt yhteisöä, koska yksilö on voinut antaa jotain pois menettämättä sitä, koska vastavuoroisuuden kautta hän on saava sen takaisin. Talkoohenki nojaa nimenomaan vastavuoroisuuteen.

Tätä yhteisöllisyyttä ylläpitävää normia voi tietenkin käyttää hyväkseen. Ajamalla vastapuoli keinotekoisen kiitollisuuden tilaan, manipuloija voi helposti saada läpi tavoitteensa. Ihminen saattaa tehdä itselleen hyvinkin epäedullisia ratkaisuja päästäkseen eroon kiusallisesta kiitollisuuden tunteesta. Kiitollisuuden velka herää jopa ennalta arvaamattomista huomionosoituksista, ja siksi aloitteen tekijällä on aina etu puolellaan. Cialdini kertoo lukuisista kikoista, joilla kauppiaat saavat ihmisissä aikaan kiitollisuuden tunteen ja toimivat ikään kuin vastavuoroisesti.

Yksi sangen vahva tekniikka on reject-then-retreat: tarjotaan jotain, joka tulee hylätyksi lähes varmasti, ja sitten vetäydytään edellistä pienempään tarjoukseen, joka voi olla hyvinkin alkuperäinen tavoite. Jälkimmäinen tarjous on ikään kuin myönnytys, ja vastapuoli tuntee vastavuoroisuuden velvoitteen. Tarjotaan ensin kallista joulukalenteria, ja, kun tarjous hylätään, tarjotaan halpoja arpoja, jotka todennäköisesti menee kaupaksi.

Sitoutuminen ja johdonmukaisuus
Historiateoksessaan Herodotos varoittaa: ihmisen ei pidä kerto kellekään aikeistaan, koska, jos homma ei onnistu syystä tai toisesta, joutuu julkisen pilkan kohteeksi. Julkisesta ilmoituksesta seuraa julkisen häpeän pelko, mutta ihmisellä on vahva tarve saattaa loppuun se, mihin on julkisesti sitoutunut. Cialdinin mukaan yhteisö arvostaa johdonmukaisuutta, ihmiselle johdonmukainen käytös on edullinen strategia pitkällä tähtäimellä, ja vanhoihin päätöksiin nojaaminen vähentää epävarmuutta uusissa tilanteissa. Johdonmukaisuudessakin piilee vanha rationaalisuuden mörkö: pitkän tähtäimen etua ei uhrata välittömän pienemmän hyödyn vuoksi. Kasvissyönti on esimerkiksi julkista sitoutumista, ja se rajaa vaihtoehtoja jatkuvasti, samoin tupakoinnin lopettaminen, laihduttaminen tai liikunnalliset tavoitteet.

Cialdinin mukaan laukkaradan vedonlyöjät ovat epävarmoja vielä maksaessaan vetoaan tiskillä, mutta epävarmuus väistyy heti vedonlyömisen jälkeen. Uskoisin, että sama pätee asuntokauppaan: ajatus 200 000 euron sijoituksesta tuntuu aluksi vaikealta, mutta sitten, kun kämpän avaimet ovat kädessä, kämppä onkin juuri sitä, mitä haettiin. Tehtyjen investointien psykologia pyöräyttää syyt ja seuraukset ympäri: on pakko pitää asuntoa hyvänä, koska siitä on maksettu kova hinta - ei ole varaa epäillä. Johdonmukaisuuden tarve sitoo ihmisen tehtyihin päätöksiin.

Korean sodan aikaan kiinalaiset käyttivät hyväkseen amerikkalaisten sotavankien sitoutumista ja johdonmukaisuuden tarvetta. Kuulusteluissa niistettiin pieniä myönnytyksiä vähin erin, vangit joutuivat niitä kirjoittamaan paperille ja niitä luettiin julkisesti kaiuttimista. Vangit sitoutuivat mielipiteisiinsä, eikä kommunismi ollutkaan enää se paha, jota vastaan he olivat lähteneet sotimaan. Kiinalaisten psykologinen vaisto on ollut ihailtavaa, mutta sotavankiloita rakentaessaan yhdysvaltalaiset eivät ole käyttäneet kokemuksiaan hyväkseen.

Myyjät käyttävät hyväksi johdonmukaisuutta: jos asiakas tunnustaa pitävänsä oopperasta, teatterista ja klassisesta musiikista, niin silloin hänen kannattaa ostaa jäsenyys uudesta klubista, joka tarjoaa alennuksia esityksiin. Ns. lowballing-tekniikassa esimerkiksi autonostajalle tarjotaan ensin loistavat tarjous, jota korjataan ylöspäin vähitellen ilman, että ostaja perääntyy, koska hän on sitoutunut. Kieroa.

Sosiaalinen näyttö
Ihmiset seuraavat, mitä muut tekevät. Erityisesti epävarmassa tilanteessa ihminen matkii muita, erityisesti ihmisiä, jotka ovat samanlaisia. Tämäkin on yhteisöä ja sen normeja vahvistava tekijä. Mainostajat käyttävät sitä hyväkseen autorisoiden tuotteensa sen arvostuksen laajuudella tai markkinaosuudella.

Asuntojen hinnat nousevat monta vuotta peräkkäin jopa niin, että sijoitusasunnoista laskettava vuokratuottoon perustuva P/E-luku pyörii 30 paikkeilla, kun sen historiallinen keskiarvo on 15. (Asuntojen reaalihinnat ovat tehneet rajun nousun vuodesta 1997 USAssa) Silti asuntovelkainen ei kuuntele tai usko laskelmia, jos ne ovat ristiriidassa naapureiden käyttäytymisen ja yleisen ilmapiirin kanssa. Näin kuplat syntyvät.

Pitäminen
Ihminen uskoo helpommin kaunista, mukavaa ja itsensä kaltaista suostuttelijaa. Kauniisiin ihmisiin liitetään usein kaikki muutkin hyveet; tämä on ollut tiedossa jo Antiikista lähtien, kun hyveet puettiin kauniiksi nuoriksi naisiksi. Lisäksi pieni imartelu vahvistaa suostuttelijan tehoa.

Kannattaa seurata feissareita kaduilla; monet heistä hakevat kontaktia juuri itsensä kaltaisista tyypeistä. Goottinahkaan pukeutunut ei saa monisteita käsistään.

Auktoriteetti
Milgramin tottelevuuskokeissa tehtiin karmaiseva havainto: kaksi kolmesta koehenkilöstä oli valmis antamaan kuolettavia sähköiskuja pelkästään auktoriteetin käskystä, jos auktoriteetti koetaan legitiimiksi. Ihmiset tottelevat jo pelkästään auktoriteetin symboleita riippumatta pyynnöstä tai sen sisällöstä. Virkapuku, titteli ja autorinen esiintyminen tarjoavat valtaa suhteessa muihin.

Pankkien edustajat tulevat tarpeen tullen julkisuuteen esittämään näkemyksensä joko saadakseen epäröivätkin ostolaidalle tai rauhoittaakseen muutoksista syntyvää levottomuutta. Jos pörssissä lasku jatkuu kaksi kolme päivää, jonkin suuren liikepankin pääekonomisti yleensä antaa rauhoittavan lausunnon.

Niukkuus
Vaikeasti saatavat asiat koetaan haluttavammiksi. Harvinaiset painovirheet postimerkeissä tai seteleissä tekevät niistä arvokkaita, koska ne ovat poikkeuksia. Vanhempien paheksunta ja kiellot tekevät tyttö- tai poikaystävästä kiehtovamman. Keräilytavaraan rakennetaan niukkuutta keinotekoisesti. Niukkuudesta nouseva halu ajaa ihmiset nimenomaan omistamaan, ei niinkään nauttimaan.

Asuntoesittelyssä on samaan aikaan läsnä useita ostajakandidaatteja, jotka kilpailevat samasta kohteesta. "Tästä asunnosta on ollut monet kiinnostuneita. Yksi pariskunta on just aikeissa jättää tarjouksen." Tarjouksia tehdään paineen alla, jolloin tarjous saattaa olla enemmän kuin, mitä muuten asunnosta tarjoisi.

Influence sisältää lukuisia esimerkkejä, jotka ovat mallitapauksia käsiteltävästä tekniikasta. Esimerkeistä lukija saattaa tunnistaa omia kokemuksia, ja häpeän puna voi nousta kasvoille. Cialdini tarjoaa tekniikoihin vastalääkettä, miten sanoa ei. Itse Cialdini esiintyy kirjassa vaatimattomana sivustakatsojana tai uhrina. Hän kertoo, kuinka leluvalmistajat tai kulttuuriklubien feissarit ovat johdatelleet häntä. Hän on erehtyväinen ja hyväuskoinen. Usein ratkaisevat löydöt tai havainnot tekee kollega tai naapuri. Cialdini kertoo myös osallistumisistaan monenlaiseen myyntikoulutukseen ja henkisen valmennuksen kursseille.

Antiikin Kreikan maailma

John Camp, Elisabeth Fisher (2004) Antiikin Kreikan maailma. Alkuteoksesta Exploring the World of the Ancient Greeks kääntänyt Jaana Iso-Markku. Otava, Helsinki.

Lapsena kahlasin ahkerasti läpi Jokamiehen maailmanhistoriaa ja erityisesti antiikin tarinoita. Kirja toisti uskollisesti kaikki puolivillaisetkin vanhat kaskut mm. spartalaisista. Erityisesti mieleenpainui tarina pojasta, joka piilotteli kettua paitansa alla traagisin seurauksin. Myöhemmin K. O. Lindeqvistin Yleinen historia, painettu 1912-1916, täytti puhkiluetun maailmanhistorian jättämän aukon, sitten lähde- ja itsekritiikin kehityttyä paikan sai Maailmanhistorian pikkujättiläinen. Maallikon näkökulmasta historiankirjoittamisen perinne tai ainakin suurelle yleisölle osoitettu historiaa käsittelevä materiaali on muuttunut Jokamiehen ajoista. Käsitteistö on lähes poikkeuksetta kiistanalaista, lähdemateriaalia ja siitä tehtävien johtopäätösten laajuutta arvioidaan vuolaasti ja ylipäätään tekstiä leimaa monelta osin epävarmuus. Myös klassisten kielten asema osana yleissivistystä on oleellisesti heikentynyt, eikä sanassa antiikki kaiu entiseen tapaan kaikki kuviteltavissa oleva inhimillinen ylevyys.

Vaikka viihde valtaa alaa myös tietokirjallisuudessa, Otava ei ole kuitenkaan lähtenyt pelleilemään valitessaan käännettävää kirjaa. Camp ja Fisher eivät ole tusinatietokirjailijoita, vaan molemmat ovat aktiivisia Antiikin Kreikan tutkijoita; John Camp johtaa Agora-kaivauksia Ateenassa ja Elizabeth Fisher toimii klassisten kielten ja taidehistorian (apulais)professorina Randolph-Macon Collegessa Virginiassa -- hänkin on tehnyt väitöstyönsä arkeologian piirissä. Tämä näkyy myös tekstissä: esitetyt väitteet nojaavat arkeologisiin löytöihin, ja paikoin kirjoittajat tunnustavat tiedon rajat sekä johtopäätöksiin liittyvät epävarmuudet. Käytetyt lähteet ovat kohtalaisen uusia. Englanninkielinen alkuteos mainitaankin joissain yliopistojen johdantokurssien bibliografioissa, mutta kirjan tieteellinen arvo on varmasti marginaalinen. Kirja on nimenomaan johdanto ja uskoakseni maallikoille suunnattu, vaikka se sisältää lähdeluettelon ja ponnistaa arkeologisista löydöistä.

Antiikin Kreikan maailma säteilee kuvamateriaalia ja muuta grafiikkaa, mikä tekee taitosta levottoman - 376 kuvaa, 107 värikuvaa, 224 sivua hakemistoineen. Valokuvia patsaista, ruukuista, raunioista ja arkeologisista löydöistä sekä karttoja, kaavakuvia ja diagrammeja vilisee joka sivulla jopa niin, että varsinainen teksti hukkuu niiden sekaan (lähes jokaista kappaletta rikkoo jokin kuva). Toisaalta isot maisemakuvat korostavat Kreikan erityispiirteitä, jyrkkiä vuoria, eristäytyneitä laaksoja ja meren läheisyyttä, jotka kaikki vaikuttivat polisten muotoutumiseen ja laajemmin kreikkalaiseen politiikkaan. Painopaikka on ehkä hieman yllättäen Slovenian Mladinska Knjiga.

Alkuun kirja luonnostelee Kreikan ja kreikkalaisuuden reunaehdot: maantiede, maan muoto, ilmasto, luonnonvarat ja lähteet/löydöt. Kreikan kieltä on puhuttu Balkanin niemimaalla noin 4000 vuoden ajan. Heimot, jotka alueelle muuttivat palvoivat olympolaista pantheonia. Niinpä kreikkailaisuus määritelläänkin lähinnä kielen ja uskonnon kautta. Vieraat kansat päästivät vieraita ääniä (barbar). Kreikka on roomalaisten antama nimi (Graecia). Itseään kreikkalaiset kutsuivat nimellä helleenit ja Kreikkaa nimellä Hellas.

Pronssikaudelta kuvaillaan mykeneläinen kulttuuri Manner-Kreikassa ja minolainen kulttuuri Kreetalla. Kielestä ennen kreikkalaisia ei ole kuin aavistuksia, mutta ilmeisesti -ssos, -ttos ja -inthos-päätteiset sanat eivät ole alunperin kreikkalaisia; ne ovat jääneet elämään pääasiassa paikannimistöön. Mykeneläiset kirjoittivat lineaari B -kirjoitusta, joka on ratkaistu. Mykenen loistoon n. 1200 eKr. sijoittuvat myös Ilias ja Odysseia. Eepoksia korjailtiin seuraavina pimeinä vuosisatoina suullisena perimätietona kunnes ne kirjattiin ylös n. 700 eKr. Siten Akhilleus sortuu anakronismiin polttaessaan Patrikloksen ruumiin. Sitten jossain vaiheessa 1200-lukua eKr. mykeläiset palatsit tuhoutuivat ilmeisesti pohjoisesta etelään kulkevan aallon myötä. Aallosta voidaan esittää vain arveluita. Doorilaiset, maanjäristys, nälänhätä, ilmastonmuutos, väkivaltainen heimo tai jotain muuta. Minolaiset temppelit tuhoutuivat paria vuosisataa aiemmin.

Seuraa pimeät vuosisadat (1100-750 eKr.), joilta ei ole juuri aineistoa. Tänä aikana siirrytään palatseista polikseiksi, otetaan käyttöön rauta ja polttohautaukset. Kirjoitustaitokin unohtuu, kunnes foinikialaiset tuovat idästä uuden aakkoston. Samaan aikaan alueelle muutti uusia kansoja: doorilaiset, joonialaiset ja aiolilaiset.

Sitten alkaen 700-luvulla eKr. kreikkalaiset alkoivat perustaa innokkaasti siirtokuntia. Syntyi kreikkalainen tietoisuus, panhellenismi, joka tunnusti Olympian ja Delfoin erityisaseman. Rahajärjestelmä kehittyi alkuun ilmeisesti Lyydiassa, josta löytyi elektronia, kullan ja hopean sekoitusta. Foinikialaisten tuoma kirjoitustaito alkaa tallentaa eepoksia ja runoja. Camp ja Fisher esittelevät polisten l. kaupunkivaltioiden yleiset piirteet ja sitten käyvät läpi suurimmat polikset. Hallitusmuotoja kokeiltiin tyrannian, oligarkian ja demokratian välillä. Arkaaisella kaudella polikset olivat vielä tasaveroisia, mutta voittoisa sota Persiaa kohotti Ateenan hallitsevaksi.

Klassisen kauden Ateenan yhteydessä esitellään kaikki se loisto, jota on totuttu pitämään kreikkalaisena suuruutena: hallinto, lait, kauppa, Akropolis, uskonnollinen elämä kultteineen ja urheilukilpailuineen, teatteri ja filosofia.

Kirja ei perehdy mytologiaan laajalti, vaan kuvailee enemmänkin helleenien juhlia, urheilukilpailuja ja pyhättöjä. Arkkitehtuuri, keramiikka, kuvanveisto ja maalaustaide saavat enemmän palstatilaa. Vaikka taiteilijoita nimetään nimeltä, todetaan heti perään, että nimien ja töiden yhdistäminen on ollut poikkeuksia lukuunottamatta mahdotonta. Aleksanteri Suuren valloitukset ja hellenistinen maailma kuvaillaan vain kursorisesti.

Vaikka kirja tuskin sisältää uutta tieteellistä tietoa, maallikolle Antiikiin Kreikan maailma tarjoaa ryhtiliikkeen. Se seuraa kurinalaisesti arkeologisia ja kirjallisia lähteitä piirtäen rajat tunnetulle ja oletetulle ilman historioitsija- ja arkeologikollegoille osoitettua vaikeampaa jalkatyöskentelyä. Teksti pysyy kiinni konkretiassa ja todisteissa. Tarinaa spartalaisesta pojasta ei tarjoilla, eikä kaskuja Peloponnesolaissotien lakonisesta kirjeenvaihdosta. Thermopylaikin käsitellään yhdessä kappaleessa. Kuvat ovat pääosin hyvälaatuisia, mutta ne rikkovat tekstin sekalaisiksi katkelmiksi (ja toki vanhoissa raape- ja mustepiirroksissa on valokuvaa enemmän henkeä). Maallikkolukija olisi kaivannut eheämpää taittoa. Tekstiäkin on loppujen lopuksi vähän.

Nähtäväksi jää, jatkaako Otava tätä kirjasarjaa Antiikin Kreikan maailmaa (2004) ja Kelttejä (2005) pidemmälle.

The Power of Babel

John H. McWhorter (2003) The Power of Babel. Harper Perennial, New York, NY, USA.

Raamatussa on tarina hankkeesta, jossa kansat alkoivat yksissä tuumin rakentaa tornia, mutta Jumala suuttui, hajoitti tornin sekä yksimielisyyden ja yksikielisyyden. Suomenkielisen Wikipedian mukaan Baabelin torni tulee joko heprean kielen sanasta Bābhel, joka tarkoittaa sekaannusta tai assyrialais-babylonialaisesta sanasta bāb-ili, jumalan ovi. Babel englannin kielessä tarkoittaa eri äänten sekamelskaa. John McWhorter kuvailee kirjassaan The Power of Babel tapoja ja syitä, miksi kielet muuttuvat. Alaotsikko A Natural History of Language herättää odotuksia systemaattisesta työstä.

Jos aikojen alussa oli vain yksi kieli, niin nyt se on hajonnut jo 6,000 kieleksi - arvio hieman vaihtelee sen mukaan, miten kieli määritellään. Periaatteessa ei ole väärää tapaa käyttää äidinkieltä. Samaan kieleen kuuluvien murteiden yhdenmukaistaminen on kielen pakottamista, mutta yhteisen kirjakielen kannalta pakottaminen on hyvä asia. Sivussa tietenkin katoaa arvokasta monimuotoisuutta. McWhorter puljaa ongelman kanssa aikansa ja toteaa, että periaatteessa on vain murteita, joista jotkin ovat saaneet hieman arvostetumman aseman. Hän ei mene laukomaan, että kieli on murre, jolla on armeija, vaikka olisi voinut. Kielet ovat siis jakautuneet lukuisiksi murteiksi, ja tämä on osoitus Baabelin voimasta. Tämä voima perustuu muutamaan mekanismiin: ääntämys muuntuu (lat. femina --> ransk. femme), kielioppi muuntuu (lat. feminae --> ransk. femmes), sanat kuluvat käytössä (terrible inflation), sanat liimautuvat yhdeksi (an eke name --> a nickname) ja sanojen merkitys muuttuu. McWhorter ei kummemmin pureudu näihin, mutta ripottelee esimerkkejä pitkin kirjaa.

Ihmiset ja kansat liikkuvat, käyvät kauppaa ja saavat vaikutteita. Alueita vallataan, hallintoa keskitetään. Alkuperäiskielet hiipuvat. Vieraat vaikutteet tuottavat uusia murteita (ja armeijoiden myötä kieliä) ja uudistavat sanastoa ja kielioppia näiden viiden mekanismin avulla. Hawaijille muuttaneiden useista maista kotoisin olevien siirtolaisten keskuuteen kehittyi pidgin. Englanti on valloitettu monessa aallossa, ja jokainen on jättänyt jälkensä kieleen ja sen morfologia on hioutunut sangen suoraviivaiseksi. Kroatian ja serbian vaellus nykyisille sijoilleen on dokumentoitunut matkan varrelle murteisiin.

Hyvin harvoin kieliä herää henkiin. Heprean virkistyminen eläväksi kieleksi Israelin perustamisen jälkeen on ehkä niitä harvoja tapauksia. Latinaa puhutaan vain Vatikaanissa. Yli puolet maailman väestöstä asuu nyt kaupungeissa, ja kaupunkikulttuuri yhdenmukaistaa paitsi kulttuuria myös kieliä. Työn perässä muuttavat saattavat vielä ylläpitää omaa kieltään tai murrettaan, mutta kaupungissa syntyneet lapset eivät ehkä jaksa ylläpitää vanhempiensa äidinkieltä. Viimeistään heidän lapsensa vieraantuvat isovanhempien kielestä. Katovat kielet eivät edusta välttämättä erityisen menestyvää osaa paikallisesta yhteiskunnasta, ja työnsaanti edellyttää mukautumista. Täten kielitieteilijät ovat huolissaan edessä olevasta tuhosta: valtaosa maailman kielistä tulee katoamaan seuraavan sukupolven aikana. Kuolemassa olevat kielet ovat ylipäätään enää varjo entisestään. Monet vivahteet ja merkittävä osa ilmaisuvoimaa kuolee puhuvan yhteisön vähetessä. Kielen opiskelu on raskasta ja - jos kielelle ei ole mitään käyttöä - tavallaan turhaa. McWhorter toteaakin, että kielten fiilistely on lähinnä länsimaisen kielitieteilijän etuoikeus ja toisaalta niiden tallentaminen velvollisuus.

Yksi ehkä hieman yllättävä pointti on, että esimerkiksi alkukantaisten paimentolaisheimojen kielet ovat tyypillisesti hyvin monimutkaisia. Esimerkiksi Amerikan intiaanien kielet poikkeavat indoeurooppalaisista kielistä niin paljon, että, jos niitä ei omaksu lapsena, niitä ei opi sujuvasti käyttämään koskaan. Kieltämättä tämä, jos mikä, herättää mielenkiintoa. McWhorter mainitsee, että Cree-intiaanien lapset ovat sinut kielensä kanssa vasta n. kymmenvuotiaina, kun englantia äidinkielenään puhuvat lapset laajentavat enää sanavarastoaan. Ei ole ihme, jos yhdysvaltalaiset käyttivät salaukseen toisen maailmansodan aikaan navajoa vailla pelkoa koodin murtamisesta.

Toinen mielenkiintoinen pointti on kirjoituksen vaikutus kieleen. Esimerkiksi sivulauseita pidetään kirjoitettamisen kieleen tuomina. Puhekieli niitä juuri viljele. Asiaa on voitu seurata, kun aiemmin vailla kirjallista muotoa olleet kielten kirjoitus on kehittynyt ja tekstiä on alettu koristella. Esimerkiksi somalia on kirjoitettu vasta vuodesta 1972.

Tutkimukset alkukielestä, jota ensimmäisen ihmisheimon otaksutaan käyttäneen aikojen alussa, McWhorter noteeraa mielenkiintoisina mutta toivottomina. Lopultakaan niistä ei voida sanoa varmasti mitään, koska kaikki data tulee mutkien takaa, ja vähäisetkin yhdenmukaisuudet voivat olla yhtä hyvin sattumaa. Baabelin voima on työstänyt kieliä pari sataa tuhatta vuotta. Minulle tulee kielten "hiertämisestä" mieleen Claude Debussyn sävellykset merestä ja pilvistä: teemat liikkuvat, sulautuvat ja muuttuvat.

The Power of Babel on hyvin kirjoitettu, vaikka McWhorter joissain kohdin sortuu nokkeliin vitseihin, jotka eivät ainakaan Atlantin tällä puolen jaksa edes hymyilyttää. Silti kirjoittaja osaa asiansa, ja tarjoaa lukuisia mielenkiintoisia esimerkkejä maailman kielistä - osin omakohtaisiin kokemuksiin nojaten. Tässä onkin ehkä kirjan suurin heikkous: punainen lanka peittyy esimerkkien vyörytykseen. Pitkien lukujen mittaan on vaikea pysyä kärryillä, mikä olikaan kaverin pointti. Esitettyä ei koota johtopäätöksiksi, eikä esimerkkien virta pysähdy. Kirjaa selatessa sieltä on vaikea löytää mitään. Näin muodoin alaotsikon herättämät odotukset systemaattisesta työstä jäivät katteettomiksi. Toki aihe on laaja käsiteltäväksi yhdessä kirjassa.

Jos pohjalla on kielitieteen perustiedot, kirja tarjoaa tuskin esimerkkien lisäksi mitään uutta. Muutoin kirja voi olla hauska joskin rönsyilevä johdanto.