Writers on Comics Scriptwriting

Mark Salisbury (1999) Writers on Comics Scriptwriting. Titan Books, London, UK.

Mark Salisbury on haastatellut neljäätoista sarjakuvakäsikirjoittajaa ja toimittanut haastatteluistaan kirjan. Kirja rajaa sarjakuvat (comics) lähinnä amerikkalaiseen supersankarigenreen, ja niinpä kirjoittajat ovat kaikki entisiä tai nykyisiä DC:n tai Marvelin työntekijöitä. Joukossa on yksi nainen ja pari brittiä, muuten sarjakuvakäsikirjoituksia tuottavat valkoiset amerikkalaiset keski-ikäiset miehet.

Kirjan haastatteluilla ei ole mitään yhdenmukaista pohjaa, mutta tietyt teemat toistuvat. Tietenkin kaikilta kysytään, kuinka kauan he ovat lukeneet sarjakuvia, ja monet jatkavat kuusivuotiaana aloittamaansa harrastusta. Työskentelytapojen ja -tahdin suhteen on paljon poikkeavuuksia; jotkut lukitsevat itsensä huoneeseen kirjoittamaan, toiset soittelevat kavereilleen kalastellakseen ideoita ja mielipiteitä. Monet rykäisevät amerikkalaisen sarjakuvalehden käsikirjoituksen kasaan työviikossa. Kirjoittajat alleviivaavat kuukausittaista julkaisurytmiä ja yhteistyötä. Jotkut kirjoittajat eivät halua piirtäjän muuttavan käsikirjoitusta, toiset ovat joustavampia.

Amerikkalaista supersankarisarjakuvaa tuotetaan pilkkomalla tehtävät osiin, jolloin käsikirjoitus, lyijykynät, musteet ja tekstaus ovat eri ihmisten käsissä. Tämä tuntuu olevan kirjan olettama työskentelytapa; on poikkeavaa, jos käsikirjoittaja tekee jotain muuta. Käsikirjoittajan roolia voi ruotia vain sellaisten kirjoittajien kohdalla, jotka ainakin joissain tapauksissa kuvittavat omat juttunsa. Dan Jurgensin mukaan käsikirjoittajan pitäisi piirtää omat juttunsa, ja erillinen käsikirjoittaja pitäisi olla poikkeustapaus. Frank Miller kertoo olleensa huono yhteistyökumppani ja päätyi sen vuoksi kirjoittamaan itse -- ja nyt mies kirjoittaa paljon muille. Todd McFarlane alkoi kirjoittaa, koska hän halusi päättää itse, mitä piirtää. Hän kypsyi - yhdessä Jim Leen, Rob Liefeldin ja muiden kanssa - Marvelin tapaan tehdä sarjakuvaa ja perusti Image Comicsin.

Kirjoittajat puhuvat tarinasta, konfliktista ja hahmoista, mutta haastatteluista ei irtoa varsinaisesti mitään suoraan itse kirjoittamiseen tai tarinan kertomiseen liittyvää. Sarjakuvassa pitäisi olla vahva tarina. Sarjakuvassa pitäisi olla vahvat hahmot. Sarjakuvassa on vähän tilaa sanoille, joten kerronta pitää olla tiivistä. Tarinan jäsentäminen kuviksi on joskus kirjoittajan, joskus kuvittajan vastuulla. Kirjoittamisen tekniikoista ei puhuta mitään. Kirjoittamisen ongelmista ei puhuta mitään. Tarinankertomisesta ei puhuta mitään. Marvelin tai DC:n toimitustyötä arvostelevat vain ne, jotka ovat perustaneet oman lehden tai puljun. Ja britit. Alan Moore, Neil Gaiman ja Frank Miller nostetaan ylivertaisiksi esikuviksi, mutta Miller ja Gaiman eivät itse pidä suurta meteliä. Vain paikoin kirjoittajat käsittelevät epäonnistumisiaan.

Britit eivät suunnattomasti ihaile supersankarisarjakuvaa, ja esimerkiksi Warren Ellis ja Garth Ennis kirjoittavatkin raakaa anti-sankarimättöä. Amerikkalaisetkaan eivät ole sokeita supersankarigenrelle. Kurt Busiek tiivistää: "lihaksikkaat miehet kireissä vaatteissa hakkaamassa toisiaan naamaan samalla, kun he putoavat rakennuksista". Nelikymppisten miesten nälkä päästä kirjoittamaan Lepakkomiestä, Teräsmiestä tai Hämähäkkimiestä on hämmentävää ja oikeasti vähän surullista. Chuck Dixon kertoo kohdeyleisökseen 12-vuotiaat. Samoja kiiltokuvahahmoja ja pahiksia on pyöritelty ainakin 1960-luvulta lähtien monissa rinnakkaisissa lehdissä. Amerikkalainen sarjakuva on siis kuopassa. Frank Miller katsoo, että juuri nimeä saaneilla tekijöillä on vastuu uusien juttujen rakentamisesta, rajojen murtamisesta ja sarjakuvan kehittämisestä mediana. Kilpailu tietokonepelien, elokuvien ja internetin kanssa on kuitenkin vaikeaa. Monella menestystä saaneella on toinen jalka TV-käsikirjoittamisen puolella.

Salisburyn kirja on kokoelma anekdootteja - kirjoittajien elämäntarinat ovat ihan hauskoja - mutta opus tarjoaa vähän mitään kättä pidempää käsikirjoittamisen suhteen. Salisbury on kovin kohtelias, ja joidenkin haastateltavien kohdalla tilanne on miltei imelä. Sarjakuvan alamäkeä sivutaan allapäin, mutta katse ei juuri nouse amerikkalaisesta supersankarisarjakuvasta.