The Art of Dramatic Writing

Lajos Egri (1942) Art Of Dramatic Writing: Its Basis in the Creative Interpretation of Human Motives. Touchstone, New York, NY, USA, 2004.

Lajos Egri emigroitui Itävalta-Unkarista Yhdysvaltoihin ja perusti siellä kirjoitusopetusta tarjoavan koulun. Opetus ilmeisesti keskittyi luovaan kirjoittamiseen. Art of Dramatic Writing on Egrin oppien kiteytys. Hän kumoaa Aristoteleen ajatuksen juonen tärkeidestä ja nostaa keskiöön henkilöhahmot. Vahvat henkilöhahmot kirjoittavat hyvää draamaa kuin itsestään, koska niiden käytös on persoonallisuuden sanelemaa. Näytelmän kirjoittaminen on siten hyvien hahmojen kehittämistä ja vastakkain asettamista.

Egri käyttää esimerkkejä eri näytelmistä, mutta keskeisin on Ibsenin Nukkekoti, ja kieltämättä näytelmästä aukeaa uusia kerroksia. Kiusallista tekstissä on Egrin lievä happamuus. Siellä täällä on dialogin muotoon puettua argumentointia, jossa Egri moukaroi näkemyksiänsä kyseenalaistavia kommentteja. Koska myöhemmin dialogin tarkoitukseksi todetaan henkilöhahmon paljastaminen, herää kysymys, ketä vastaan ja miksi Egri on halunnut käydä epätasaista varjonyrkkeilyä. Toinen kiusallinen piirre tekstissä on yritys autorisoida näytelmäkirjoittamisen oppeja luonnontieteestä käsin puolivillaisten vertauskuvien kautta. Ne eivät palvele ymmärtämistä, motivoimista tai luettavuutta, vaan korostuvat lievän huvittavina. Ehkä 1940-luvulla kirjoitettiin toisin.

Kirja keskittyy kahteen asiaan: henkilöhahmoihin ja konfliktiin. Näytelmässä pitää olla lähtökohta (premise), joka tulee esiin vastakohtaisten henkilöhahmojen välisissä konflikteissa. Tämä lähtökohta voi olla jokin yleistys, esim. rakkaus voittaa kuoleman (Romeo ja Julia), mustasukkaisuus tuhoaa itsensä ja rakkautensa kohteen (Othello), jne. Henkilöhahmo Egrin mukaan koostuu kolmesta ulottuvuudesta: fyysisestä, sosiaalisesta ja psykologisesta. Kirjassa annetaan kustakin "ulottuvuudesta" pitkä lista asioita, jotka henkilöhahmosta tulisi miettiä, ja listan kautta joutuu rakentamaan hahmoihin monennäköistö taustaa. Konflikti on jännite hahmojen välillä, ja sen tulisi nousta kohtaus kohtaukselta kohti loppua. Egri näkee tämän ennemmin henkilöhahmojen kasvuna kuin juonena. Sopiva konfikti tuottaa henkilöstä tietyn reaktion deterministisellä väistämättömyydellä, ja reaktio nostaa konfliktin panoksia. (Jos näytelmän kirjoittaminen on sama kuin sopivien henkilöhahmojen luominen lähtökohdan osoittamiseksi kiristyvien konfliktien kautta ja jos henkilöhahmot pitää kirjoittaa niin, että ne reagoivat tietyllä tavalla, ollaan minusta kyllä kirjoittamassa juonta. Termit ovat erit, mutta idea sama.)

Kirja käy läpi jokseenkin samat perusasiat kuin McKeen Story, tosin näytelmäkirjoittamisen kannalta. McKeen esitys on jäsennetympi. Egrin kirjasta on vaikea hakea pointteja, koska johtopäätöksiä ei juuri tehdä, ja luvut ovat esimerkkien ja keskustelun virtaa. Teos on luettava yhtä kaikki.

Germanic Warrior AD 236-568

Simon MacDowall, Angus McBride (1996) Germanic Warrior AD 236-568. Osprey Publishing, Oxford, UK.

Osprey julkaisee sotahistoriaa ohuina, sangen taidokkaasti kuvitettuina kirjasina. Kirjoittajat eivät yleensä ole akateemisen maailman eturiviä, vaan pikemminkin kiihkeitä harrastajia, joista jotkut ovat väitelleet kirjoittamistaan aiheista, toiset eivät. Simon MacDowall on armeijan upseeri ja nimenomaan sotahistorian harrastaja. Vast'ikään edesmennyt Angus McBride on sen sijaan hyvin taitava kuvittaja, joka pohjustaa työnsä arkeologisin löydöin ja herättää menneet aikakaudet henkiin.

Kirjan kuvaama aikakausi sijoittuu Rooman valtakunnan ehtoopuolelle, jolloin germaanit alkoivat murtautua Reinin ja Tonavan eteläpuolelle. Aikaa myöten germaanit perustivat valtioita Rooman valtakunnan alueelle. MacDowall harsii kokoon runoista, aikalaiskuvauksista ja arkeologisista löydöistä kuvan germaanisoturista, hänen varusteistaan, koulutuksestaan ja taktiikoistaan. Teksti ei ole tyyliltään tai sisällöltään loisteliasta, mutta runsas kuvitus, valokuvat ja piirrokset, toimivat hyvin.

Environment, Scarcity, and Violence

Thomas F. Homer-Dixon (1999) Environment, Scarcity, and Violence. Princeton University Press, Princeton, NJ, USA.

Malthus väitti 200 vuotta sitten, että populaation kasvaessa eksponentiaalisesti ja ruoantuotannon kasvaessa lineaarisesti edessä on väistämättä katastrofi, mille ekonomistit ja teknologiseen kehitykseen uskovat ovat voineet virnuilla: populaatio on kasvanut ennen näkemätöntä vauhtia mutta ruoantuotanto on kehittynyt vielä nopeammin. Uusmalthusiaanisen Rooman klubin dynaamisista järjestelmistä (Limits of Growth, 1972) alkaa olla kohta neljäkymmentä vuotta, eivätkä senkään tulokset ovat jalkautuneet arkikokemukseen Lännessä mitenkään mainittavassa laajuudessa. Onko niin, ettei kasvulla olekaan rajoja? Mitä tapahtuu, kun ne kohdataan?

Thomas Homer-Dixon, Trudeau tutkimuslaitoksen tutkija ja Toronton yliopiston valtiotieteen professori, on ottanut lähtökohdakseen vuoden 2025, jolloin maailmassa on arvioitu olevan yli kahdeksan miljardia ihmistä. Kirjan arvio on, että niukkuudesta kumpuavia konflikteja tullaan näkemään yhä enemmän. Kiihtyvä talouskasvu, kuten on nähty, kasvattaa raaka-aineiden ja resurssien kulutusta, mikä alkaa viimeistään nyt 2008 näkyä nousevina hintoina, ruoka- ja bensiinimellakoina, etnisinä ja poliittisina väkivaltaisuuksina (Darfur, Nigeria, Kenia). Kirjan Homer-Dixon ei tylystä otsikosta huolimatta päädy vääntelehtimään maailmanlopun ennusteiden pariin, vaan säilyttää kirjassaan systemaattisen otteen. Väkivaltakaan ei ole mikään väistämätön seuraus, vaan tunnistamalla niukkuudesta seuraavat erilaiset jännitteet, voidaan niihin puuttua ennalta.

Kirjan tarkastelema ympäristön niukkuus (environmental scarcity) tarkoittaa nimenomaan niukkuutta uusiutuvista luonnonvaroista, puhtaasta vedestä, viljelykelpoisesta maasta, metsistä ja kalakannoista. Uusiutumattomia luonnonvaroja, metalleja tai fossiilisia polttoaineita sivutaan vain ohimennen. Homer-Dixon näkee konflikteille viisi erilaista ympäristöön liittyvää syytä:

1. ympäristön heikkeneminen paikallisista syistä (tehtaat, hakkuut, pato),
2. maan sisäisestä tai maiden välisestä muuttoliikkeestä seuraavat etniset selkkaukset,
3. ympäristön heikkenemisen ja sitä kautta taloudellisen toimeentulon heikkenemisen seurauksena syntyvät kansalliset konfliktit,
4. niukkuudesta (vesi) johtuvat valtioiden väliset sodat ja
5. kehittyneet maat vs. kehitysmaat -konflikti ympäristöongelmiin sopeutumisessa.
   

Kohta 1 voi synnyttää satunnaisia leimahduksia, ja kohta 5 on Homer-Dixonin mukaan tuskin toteutuu. Jäljelle jääneistä kohta 4 osoitetaan epätodennäköisimmäksi, joten pääosin kirja keskittyy kohtiin 2 ja 3. Ympäristön niukkuus ei ole kuitenkaan itsessään välttämätön eikä riittävä ehto väkivaltaan, joten tie voimankäyttöön kulkee sosiaalisten ongelmien kautta.

Huolimatta tehokkaasta maanviljelystä ja korkeasta teknologisesta osaamisesta noin 2.4 miljardia ihmistä (40%) käyttää edelleen puuta, lantaa, olkia tai puuhiiltä pääasiallisena polttoaineenaan. Noin 1.2 miljardia on vailla puhdasta vettä (Haiti on esimerkki metsäkadosta ja pahenevasta kierteestä. Satelliittikuvissa raja Dominikaaniseen tasavaltaan piirtyy selvästi.) Populaatio kasvaa noin 1.3% vuodessa, joten väkiluku tuplautuu hieman yli viidenkymmenen vuoden välein. Globaalin vakauden erityisen tärkeitä maita ovat Kiina ja Intia. Yhdessä ne käsittävät 40% maailman väestöstä, joten niiden tekemät päätökset lähitulevaisuudessa vaikuttavat kaikkiin. Niillä on molemmilla samantyyppisiä ongelmia: kuivuutta, aavikoitumista, eroosiota, väestönkasvua ja nopea kaupungistuminen.

Malthusin esittämän teorian jälkeen on kiistelty kaksi vuosisataa. Uusmalthusiaanit soveltavat alkuperäisiä oppeja talousjärjestelmään ja tarkastelevat kantokykyä ja kestävyyttä. Heidän mukaansa ruoantuotanto on jossain vaiheessa alle sen, mitä yksilö kuluttaa. Taloudelliset optimistit uskovat, että markkinat pystyvät hinnoittelemaan ongelmat. Niukkuus tekee korvaavat vaihtoehdot tulevat taloudellisesti kannattaviksi ja piiskaa siten teknologista kehitystä eteenpäin. Kolmas ryhmä, distributionalistit ((uus)marxilaiset), näkevät, että ongelma on vaurauden jaossa, mistä seuraa väestönkasvu, eikä toisin päin. Empiria on ollut tähän asti markkinaoptimistien puolella.

Ympäristön niukkuudella on kolme lähdettä. Ensimmäinen niistä on tarjonnasta lähtevä: kun eroosio syö viljeltävää pinta-alaa, maataloustuotanto heikkenee, mikä vähentää tarjontaa. Malthus ei esimerkiksi tiennyt eroosiosta mitään. Toinen lähde on kysynnässä, joka kasvaa, kun populaatio kasvaa tai kun elintaso nousee. Kolmas lähde on rakenteellinen: jonkin kansanosa pitää eksklusiivisesti hallussaan kokoonsa nähden kohtuuttoman suurta osaa resursseista. Nämä kolme niukkuutta vaikuttavat toisiinsa takaisinkytkennän kautta, jotka ottavat usein joko resurssien valtaamisen tai ekologisen marginalisoitumisen muodon. Resurssien kaappaaminen tarkoittaa, että jokin taho yhteiskunnassa ottaa uusiutuvat resurssit haltuunsa ja jakelee niiden käyttöä mielensä mukaan populaation kasvaessa ja tarjonnan heiketessä määrällisesti ja laadullisesti. Länsirannan vesitilanne on kestämätön. Säännöstely on ankarampi palestiinalaisille, mikä on tuhonnut arabiviljelijöiden mahdollisuudet. Ekologinen marginalisoituminen tarkoittaa, että epätasaisesti käytettävissä oleva resurssi aiheuttaa muuttoliikettä, eli ihmiset muuttavat rinnealueille (mutavyöryt), aavikoituvalle seudulle , slummeihin tai muille vaarallisille alueille. Filippiinien väestönkasvu ja epätasaisesti jakautunut maaomistus ajaa kroonisesti köyhän kansan osan kaskeamaan vuoren rinteitä.

Niukkuudella ja sen vuorovaikutuksella on sosiaalisia vaikutuksia. Ympäristön muutokset, ilmaston lämpeneminen, metsien hakkuut, eroosio, maaperän köyhtyminen ja veden liikakäyttö heikentävät maatalouden tuottavuutta, mistä seuraa ekologinen marginalisaatio. Maatalouden tuottavuuden kasvu on hidastunut kolmen prosentin paikkeilta (1960-luku) 1.6 prosenttiin (1980-1992). Luku on vanha ja vain vähän väestönkasvun edelleä. Viljantuotanto per capita ei ole noussut sitten 1970-luvun. Teknologialla ja sosiaalisella osaamisella voisi auttaa yhteiskuntaa sopeutumaan, mutta köyhiltä alueilta puuttuvat pääoma, osaaminen ja vahvat instituutiot. Muita niukkuuden seurauksia ovat muuttoliike joko maansisällä tai maiden välillä, sosiaalinen segmentoituminen ja instituutioiden toimintakyvyn heikkeneminen.

Niukkuuden toinen ja kenties tärkein sosiaalinen vaikutus on taloudellisen tuottavuuden heikkeneminen. Puuteollisuus tuottaa lyhyen tähtäimen taloudellista hyötyä myytynä puutavarana, mutta pitkän päälle se heikentää maan taloudellista tuottavuutta maanvyöryjen, eroosion, tulvien ja jokien saostumisen myötä. Homer-Dixon viipyy eroosion parissa muutaman esimerkin verran; tilanne on huono Indonesiassa, Gazassa ja Kiinassa.

Niukkuus edellyttää yhteisöltä neuvokkuutta (ingenuity), jonka kirja määrittelee ideoiksi, joilla teknologisia ja sosiaalisia ongelmia ratkotaan. Teknologinen neuvokkuus korvaa vanhat menetelmät uusilla kuroen umpeen niukkuuden tuottamaa tuotannon ja toimeentulon heikkenemistä. Sosiaalinen neuvokkuus junailee säädökset, pääomat, lait ja konsensuksen niukkuudesta selviämiseksi ja uuden teknologian käyttöönottamiseksi. Homer-Dixon arvioi, että tulevina vuosikymmeninä väestön lisääntyessä ja ympäristön tilan heikentyessä neuvokkuudelle tulee kysyntää. Köyhissä maissa valtio on heikko, virastot epäpäteviä, oikeusjärjestelmä korruptoitunut, tutkimuslaitokset rahattomia ja omistusoikeudet epäselviä. Lisäksi markkinat toimivat heikosti, koulutus alhaista ja pääomat vähäisiä. Nämä heikentävät teknologisen ja sosiaalisen neuvokkuuden valjastamista neuvokkuudesta selviämiseen. Niinpä niukkuus ei ole pelkästään mahdollisuus parantaa tuotantotekniikkaa. Niukkuus tapaa motivoida kapean etnisen tai poliittisen hyvin organisoituneen ryhmän toimintaan valvoakseen etujaan tai parantaakseen asemaansa.

Niukkuus osuu ensimmäisenä taloudelliseen ja ekologiseen marginaaliin. Yksi väkivaltaisen konfliktin muoto on yksinkertainen resurssikiista (resource war) valtioiden välillä. Toisessa maailmansodassa keskeinen joukkoja ja rintamalinjoja ohjaava voima oli öljy. Resurssikiistat uusiutuvista luonnonvaroista ovat kuitenkin, kuten sanottua, harvinaisempia. Ehkä vesi on tulevaisuudessa kiistankohde. Egypti on esittänyt ultimatumeita Sudanille ja Etiopialle mahdollisesta Niilin patoamisesta. Lesothon keskeisimmät vientituotteet ovat vesi ja vesivoimalla tuotettu sähkö. Suhde Etelä-Afrikkaan on lähes symbioottinen. Turkki ja Syyria kinaavat Eufratin juoksuttamisesta.

Väkivalta saattaa perustua ryhmien identiteettiin (me - ne), kuten Intian Assamin maakunnassa, missä Bangladeshista maahan muuttavat ja "alkuperäiset" paikalliset ovat vastakkain. Valtioiden sisällä erilaiset kansannousut tai kapinat ovat mahdollisia, (1) mikäli maan sisällä on hyvin organisoituja ja johdettuja ryhmiä, (2) mikäli nämä ryhmät näkevät taloudellisen toimeentulon jakautumisen (tai poliittisen järjestelmän) epäreiluna, (3) mikäli nämä ryhmät näkevät jonkin toisen kansanosan tai valtion hyötyvän tilanteesta ja (4) mikäli nämä ryhmät uskovat, että rauhanomainen toiminta ei johda mihinkään. Lisäksi muuttoliike kaupunkeihin ja kaupunkien kasvaminen synnyttää urbaania väkivaltaa erityisesti taloudellisesti heikossa suhdanteessa. Kaupunkien nuoret miehet ovat arvaamaton poliittinen voima.

Homer-Dixonin kirja esittää ikävät asiat viileän asiallisesti. Käsitteet määritellään selvästi, ja ilmiöiden väliltä puretaan katteettomia syy-seuraus -suhteita. Homer-Dixon kirjoittaa kiihkottomasti, asiallisesti ja ehkä hieman kuivasti. Kirjassa on useita kaavioita ja noin 60 sivua lähteviitteitä ja huomautuksia. Kirjan kautta monet uutisissa erillisiltä näyttävät asiat alkavat purkautua auki niukkuudesta johtuvaksi ilmiöksi.

Story

Robert McKee (1999) Story: Substance, Structure, Style and The Principles of Screenwriting. Methuen Publishing, Bury St. Edmunds, Suffolk, UK.

Robert McKee on näytellyt, kirjoittanut televisiosarjoja, opettanut ansiokkaasti parikymmentä vuotta ja kirjoittanut käsikirjoituksia, joista tosin ainutkaan ei ole päätynyt elokuvaksi asti. Story on kirja siitä, mitä elokuvakäsikirjoituksen tarinankerronta tulisi McKeen mukaan olla.

Kirjan sävy ei mitenkään vetoa heti alkumetreiltä. Kertojan ääni on jotenkin epävireessä: se on kireä, asenteellinen ja viljelee esimerkkejä hyvästä ja huonosta jotenkin vielä hedelmättömään maahan. Sitten sadan sivun paikkeilla kirja voittaa lukijan puolelleen, koska siihen mennessä McKee on saanut esiteltyä käsitteistönsä, ja se, miten käsitteistö avaa tuttujen ja tuntemattomien elokuvien henkilöt, rakenteen ja rytmin, on yksinkertaisesti lumoava. Kirjassa ei ole mitään suurta tai erikoista: se on käytännönläheinen 450-sivuinen kirjoittamisopas, mutta sen jälkeen elokuvat ja tarinat aukeavat maallikolle uudella tavalla. Kirjassa on esimerkkejä parista sadasta elokuvasta, niiden onnistumisista ja joissain tapauksissa epäonnistumisista, mutta joka käänteessä Casablanca on etusijalla, kakkosena Chinatown.

Alkuun McKee esittelee teesinsä: hyvät elokuvat erottaa huonoista tarina. Kulttuurimme on kadottanut tarinankerronnan taidon. Sen jälkeen McKee esittelee kolmessa osassa, miten tarina rakennetaan. Ensimmäinen osa käsittelee tarinan rakennetta. Tarina koostuu tapahtumista, kohtauksista (scene). Kohtaus on tarinan kannalta mielenkiintoinen (pieni) muutos jonkin henkilön kohdalla. Kohtauksilla on rytmi (beat), joka syntyy konflikteista, vuoropuhelusta tms. jolla kohtaukseen liittyvää arvoa (value) pyöritellään. Peräkkäisen kohtaukset muodostavat jakson (sequence), jossa seuraava kohtaus nostaa aina edellisen panoksia kulminoituen yksittäisiä kohtauksia suurempaan muutokseen. Näytös (act) on joukko peräkkäisiä jaksoja. Se huipentuu tarinan kannalta merkittävään suunnan muutokseen. Tarinan juoni (plot), eli sarja peräkkäisiä tapahtumia, huipentuu viimeisessä näytöksessä. Sitten McKee tarjoilee joukon esimerkkejä erilaisista juonirakenteista, konflikteista ja lavasteista (setting).

Ikivanhan kiistan juonen tai henkilöhahmon (character) välisestä ensisijaisuudesta McKee väistää: juonen rakenne ja henkilön luonne ovat sama asia. Henkilöhahmon todellinen luonne paljastuu vasta paineen alla. Tarinan rakenteen tehtävä on nostaa tarinan henkilöihin kohdistuvaa painetta ja ajaa henkilöt valintatilanteisiin. Henkilöhahmon tehtävä on tuoda tarinaan joukko ominaisuuksia, joiden pohjalta voi tehdä uskottavia valintoja, joista syntyy paineen alla mielenkiintoinen tarina. Paine ei tarkoita (pelkästään) jatkuvaa tulitaistelua ja kranaatteja, vaan inhimillisiä ristiriitoja, sosiaalista painetta ja valintoja. Kannattaa muistaa, että Ingmar Bergmanin elokuvat saavat paljon sivutilaa McKeeltä, ja niissä esiintyvä paine on psykologista. Joka tapauksessa tarinan idea (teema, vallitseva ajatus) kiteyttää, miksi alkutilanteesta päädytään lopputilanteeseen.

Toisessa osassa esitellään tarinan suunnittelua. Keskiöön asetetaan päähenkilö tai päähenkilöt, jotka kohtaavat konflikteja, jotka voivat olla sisäisiä, henkilöiden välisiä tai ulkoisia. Kuilu (gap) syntyy henkilöiden ulkoisen ja sisäisen maailman kohtaamisesta, ja siitä syntyy tarina. Halutaan esimerkiksi jotain (sisäinen), mutta sen saavuttamisessa on este (ulkoinen). Kuilun ylittäminen edellyttää päätöksen ja toimintaa, mikä synnyttää uuden kuilun jne. McKee jakaa tarinan suunnitelman viiteen osaa: vaikutin, hankaluudet, kriisi, kliimaksi ja ratkaisu.

Vaikutin (inciting incident) se merkittävä tarinan tapahtuma, joka määrää tarinan suunnan, joka on pääsyy kaikelle, mitä sitten seuraa, ja joka järkyttää päähenkilön elämää tai tasapainoa. Esimerkiksi Tappajahaissa vaikutin on hain syömä uimari, Casablancassa pianokappale ja Ilsan esiintulo. Hankaluudet (progressive complications) ovat pää- tai sivutarinoiden konflikteja, joita käsitellään näytöksissä ja jotka rytmittävät koko tarinaa. McKee esittelee erilaisia tapoja järjestää ja rytmittää näytökset kokonaiseksi juoneksi, ja tämä on kirjan yksi herkullisimmista osista. Kohtauksiin on hyvä rakentaa kaksi tasoa: se mitä tapahtuu ja se mitä tapahtunut merkitsee.

Kriisi (crisis) on tilanne, josta ei ole paluuta. Päähenkilö on kohdannut hankaluuksia, mutta nyt hän joutuu valitsemaan. Valintatilanne tulee nostaa selkeästi esiin hidastamalla rytmiä, koska tarinan lopun rytmi riippuu siitä. Kliimaksissa (climax) tapahtuu viimeinen suunnan muutos; pelissä ollut arvolataus heilahtaa lopullisesti positiivisesta negatiiviseen tai päinvastoin. Keskeistä ei ole tehosteet tai kliimaksin monumentaalisuus vaan sen merkitys. Merkitys on se, mikä liikuttaa katsojia. Ratkaisu (resolution) seuraa kliimaksia, ja sillä on kolme käyttötapaa: sivujuonen päättäminen, kliimaksin vaikutusten esittäminen ja (välttämätön) kohteliaisuuden osoittaminen katsojalle, koska on tylyä pyörittää lopputekstejä heti kliimaksin jälkeen.

Kirja kolmas osa käsittelee kirjoittamista, erilaisia lähestymistapoja ja ongelmanratkaisutekniikoita. Miten kuljettaa tai vaihtaa näkökulmaa? Miten rakentaa konflikteja? Miten kirjoittaa dialogia? Mitä pitäisi välttää?

McKeen kirja ei kuvaa maailman ainoaa tai välttämättä parasta tapaa kirjoittaa. Tarinoita on monenlaisia, eikä todellisuus jäsenny aristoteeliseen kolmiosaiseen tragediaan (vaikka kertomuksellisuus ja dramatisointi on esimerkiksi uutisoinnin keskeisiä tekniikoita). Kirja on kuitenkin erinomainen analyysi ja opas siihen, miten toimivia tarinoita voi kirjoittaa. Jos ihminen on pohjimmiltaan samanlainen kuin antiikissa, voi Aristoteleen käsitys draamasta olla edelleen käypää valuuttaa. Kirjoitusoppaana kirja keskittyy elokuvakäsikirjoituksiin, jotka toimivat eri tavalla kuin romaanit tai näytelmät. Elokuvat ovat keskeisesti visuaalisia, kun taas näytelmät rullaavat vahvemmin dialogin varassa. Romaaneissa päästään henkilöiden sisäiseen maailmaan, mistä elokuvissa voidaan antaa vain mutkan kautta viitteitä.

Kirjassa on hyvä indeksi, havainnollistavia kaavioita, ja luettavaa, selkeää tekstiä.