Vangittu mieli

Czesław Miłosz, Vangittu mieli. Puolankielisestä alkuteoksesta Zniewolony umysł (1953) suomentanut Riitta Koivisto. Werner Söderström Osakeyhtiö, Juva, 1983.

Runoilija, kääntäjä ja esseisti Czesław Miłosz syntyi puolalaiseen perheeseen nykyisen Liettuan, silloisen Venäjän keisarikunnan alueella 1911. Hän opiskeli lakia ja kirjoitteli runoja Vilnassa, toimi vastarintaliikkeessä Varsovassa toisen maailmansodan aikaan ja edusti Puolaa sodan jälkeen kulttuuriattaseana Ranskassa kunnes loikkasi länteen 1951 ja myöhemmin sai slaavilaisen kirjallisuuden professuurin Kaliforniasta Berkeleyn yliopistosta. Hänelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1980. Vangittu mieli on kokoelma esseitä, jotka muodostavat selonteon loikkaukseen johtaneistä syistä. Puolassa rautaesiripun takana kirjasta tai sen kirjailijasta ei saanut puhua edes esittääkseen eriävän mielipiteen.

Esseekokoelma alkaa näin:

Vasta 1900-luvun puolivälissä monien Euroopan maiden asukkaille valkeni -- yleensä ikävällä tavalla -- että sekavat ja tavalliselle kuolevaiselle liian vaikeaselkoiset filosofiset teokset vaikuttivat suoranaisesti heidän kohtaloihinsa. 

Vangitun mielen keskeinen teema on dialektisen materialismin ja sille rakennetun totalitarismin vaikutus ihmisiin ja ennen kaikkea älymystöön. Menestyäkseen esimerkiksi kirjailijan tai runoilijan pitää osata ylläpitää kahta tapaa ajatella ja estää yksityisten ajatusten vuotaminen julkisesti nähtäväksi. Kääntäen, julkisesti esitetyt ajatukset ja hymynkareet piti olla vallitsevan ideologian mukaisia. Tätä julkista tekopyhyyttä voi kutsua orwellilaisittain kaksoisajatteluksi, mitä Miłosz puolestaan kutsuu arabialaisella sanalla ketman, koska taito kehittyi aikoinaan myös islamilaisissa hoveissa. Kun rituaalien voima ja ilmitulemisen pelko hiertävät ihmistä pitkään, itsenäinen ajattelu surkastuu. Keskustelutilaisuuksissa vallitseva ideologia ja asema on valttia. Niinpä kirjailijat sortuvat itsesensuuriin ja joissain tapauksissa vallitsevaan ideologiaan. Miłosz kirjoittaa neljästä tuntemastaan kirjailijasta ja heidän erilaisista poluistaan kommunistipropagandan äänitorviksi. Aina kyse ei ole pelosta. Kansandemokratia osaa myös palkita parhaat pelaajansa.

Länsikään ei pääse aivan puhtain paperein. Itäeurooppalaisen silmin Länsi näyttää hengettömältä, sivistymättömältä ja vähän hölmöltä. Toisaalta hämmästellessään idän ja lännen eroja länsimaiden kansalaiset eivät ymmärrä, miten nopeasti "uusi normaali" syntyy. Erityisesti yhdysvaltalaiset pitävät Miłoszin mukaan "luonnottomana" yhteiskunta- ja arvojärjestelmää, joka ei ole heidän omansa. Kuten Lännessa, myös Varsovassa ja Budapestissa hämmästeltiin Espanjan pommituksia ja Shanghain paloa. Kun sota talloi alleen itäeurooppalaisia kaupunkeja, niiden käsitys normaalista muuttui hyvin nopeasti. Kommunismin vyöryessä normaali muuttui edelleen.

Vaikka Miłosz teki vastarintaliikkeen aikana yhteistyötä kommunistien kanssa, hän ei liittynyt puolueeseen. Hänellä ei ollut harhakuvitelmia stalinismin autuudesta. Kaupoissa on merkittävissä määrin vuodenaikaan nähden hyödyttömiä asioita, niitäkin vähän ja huonolaatuisia. Itsenäinen toiminta tai vaihtokauppa voidaan tulkita porvarillisuudeksi ja taantumuksellisuudeksi. Surkeimpina Miłosz pitää länsimaiden kommunisteja, jotka valittavat länsimaisten massojen pinnallisuutta ja henkistä köyhyyttä, mutta eivät tajua, että heidän ihailemassaan järjestelmässä aineellinen köyhyys yhdistyy tekniikan puutteeseen ja stalinismiin.

Ihmisten kärsimykset kansandemokratioissa ovat uutta, aiemmin tuntematonta laatua. Ihmiskunta on löytänyt tehokkaat keinot ruttoon, lavantautiin ja syfilikseen jotka olivat ennen suuria vitsauksia. Mutta elämä suurissa yhteisöissä synnyttää uusia tauteja. Jotain samansuuntaista tapahtui Venäjän vallankumouksellisille. He keksivät tehokkaiksi väittämänsä keinot saada hallintaan Historian voima ja toteuttaa ihanneyhteiskunnan. Ja Historia maksaa heille ivanauruin. (s. 230)

Miłosz kirjoittaa konstailematta, suoraan, ja suomennos kulkee helposti. Hän vertaa itseään ja näkemyksiään ystäviinsä, jotka ovat kansandemokratian ja sen vallitsevan ideologian palveluksessa, eikä näe vaihtoehtoa loikkaukselleen. Hänelle pieni henkilökohtainen pelitila kirjastoissa ja yliopistokammioissa ei olisi riittänyt. Niinpä hän joutui elämään runoilijana eristyksissä puolankielisestä yleisöstä.