J. R. R. Tolkien, Kirjeet. Toimittanut Humphrey Carpenter apunaan Christopher Tolkien. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Letters of J. R. R. Tolkien (1981) suomentanut Tero Valkonen. WSOY, Juva, 2009.Englantilainen fantasiakirjailija ja filologi J. R. R. Tolkien (1892-1973) oli tuottelias kirjeiden kirjoittaja. Humphrey Carpenterin kokoama kirjeotos kommentteineen ja hakemistoineen ilmestyi suomeksi liki kolmekymmentä vuotta alkuteoksen jälkeen. Kirjeet käsittää noin 350 kirjettä nuoruusvuosilta liki kuolemaan saakka, joskin säilyneistä kirjeistä tai niiden luonnoksista valtaosa on kirjoitettu 1955 jälkeen, kun Tolkien teki niistä itselleen hiilikopioita. Vaikka kirjeistä on jätetty pois henkilökohtaisuudet, Tolkienin kirjeet perheenjäsenille, kustantajalle, ystäville ja lukijoille välittävät kuvan lämpimästä ja rakastavasta perheenisästä, hartaasta katolisesta, jäykästä konservatiivista ja kovin pedanttisesta tai hieman saamattomasta kirjailijasta. Toistuva valittelu heikosta terveydentilasta asettaa valittelun kirjoittamista jarruttavista velvollisuuksista ja muista töistä hieman hassuun valoon: Tolkien ei julkaissut erityisen mitenkään paljon tieteellistä tai kaunokirjallista tekstiä. Hän toki luennoi ahkerasti elättääkseen perheensä.
Vuonna 1937 julkaistu Hobitti oli vielä selvästi lasten satukirja, mutta vuosina 1954-55 julkaistu Taru sormusten herrasta ei niinkään. Se oli omituinen anakronismi. Sen kerronta ja tyylikeinot olivat vanhahtavia, nimet vieraita, päähenkilöt idealisoituja, eikä se istunut Jane Austenin aloittamaan, psykologista herkkyyttä pursuavaan romaaniperinteeseen. Sille ei ollut kategoriaa! Kirjeistä välittyy myös kuvittajien ja kuunnelma- sekä animaatiokäsikirjoittajien hämmennys, kun Tolkien tuskastelee heidän tekemiensä tulkintojen kanssa. Kukaan ei tuntunut tietävän, mitä kirjalla pitäisi tehdä tai miten sitä pitäisi lukea? Vaikka kirja oli heti myyntimenestys, sen vastaanotto oli ja on edelleen kahtiajakautunut.
Miten Tarua sormusten herrasta pitäisi sitten lukea ja arvostella? Tolkien ei itse pitänyt Taru sormusten herrasta -teosta romaanina, vaan romanttisena sankaritarinana. Hänen kirjalliset esikuvansa olivat islantilaisia tai anglosaksisia. Hän inhosi kirjallisuuskritiikkiä, joka yritti sovittaa teoksen piirteet tekijän henkilökohtaiseen historiaan ja psykologiaan. Tällöin itse tarina jäi sivuun.
"Runouteni" ei juuri ole saanut ylistystä osakseen - jopa joidenkin ihailijoiden kommentit ovat monesti pilkallisia (viittaan nyt kirjallisina itseään pitävien veikkojen arvosteluihin). Ehkäpä se johtuu suurelta osin nykyajan ilmapiiristä - missä "runouden" on määrä heijastaa vain henkilökohtaisia mielen tai sielun kärsimyksiä, ja ulkoisia seikkoja arvostetaan vain omien "reaktioiden" kautta - mutta juuri kukaan ei tunnu oivaltavan, että kaikki S. h:n runotovat perusluonteeltaan dramaattisia: ne eivät kuvasta vanhan professoriparan itsetutkiskelua, vaan niiden tyyli ja sisältö on sovitettu niitä tarinassa laulavien tai lausuvien hahmojen maailmaan ja tarinan tilanteisiin (s. 495-96)Tarina pitää lukea ja käsittää siitä itsestään käsin, eikä pilkkoa ja projisioida sen osia tarinan ulkopuolelle. Tolkien lainasi usein Gandalfin sanoja: "Ja se joka hajottaa esineen saadakseen selville mikä se on, on hyljännyt viisauden tien." Erityisesti Tolkien vastusti teoksiensa lukemista vertauskuvina. Tarun sormusten herrasta ja toisen maailmansodan välille alettiin piirtää viivoja jo heti ilmestymisestä. Tolkien katsoi, että örkkejä oli molemmin puolin sotaa, ja Mordor oli enemmän maailmankuva kuin maantieteellinen paikka.
Kuitenkin pojalleen Christopherille kirjoittaa: "Tuntuu näet todennäköiseltä, etten koskaan kirjoita järjestelmällistä elämäkertaa - sellainen on vastoin luontoani, joka ilmaisee syvimmin kokemansa asiat tarinoissa ja myyteissä." (s. 527) Mene ja tiedä. Tolkien sai viktoriaanisen ja tiukan katolisen kasvatuksen, minkä takia hän katseli -omien sanojensa mukaan- turvallisen maailman ja sen järjestyksen vähittäistä vajoamista 21-vuotiaasta asti. Sama väheneminen on läsnä hänen pääteoksissaan. Kirjallisen menestyksen hän kohtasi vasta yli 60-vuotiaana. Hän oli monella tapaa ajalleen vieras.
Frank Stella halusi maalata kuin Velazguez, mutta koska ajalla ja taiteella on suunta, Stella tyytyi maalaamaan viivoja ja lippuja. (Post)Moderni ei tunnusta kertaustyylejä. Kirjoittaessaan 1900-luvulla mytologiaa Englannille tai Luoteis-Euroopalle, Tolkien haki työkalunsa ja tekniikkansa menneisyydestä ja teki sen, mistä Stella haaveili.
Kirjeet on juuri sitä henkilöhistoriaa, jota vasten teoksia ei tulisi Tolkienin mukaan lukea. Suomennos huolellinen, ja kirja muistuttaa tyylikkyydessään Teos-kustantamon niteitä.
