Rush on kanadalainen vuonna 1968 perustettu rockyhtye, joka on tunnettu progressiivisesta rockista, usein vaihtuvista ja epätavanomaisista tahtilajeistaan ja taitavista soittajistaan. Monimutkaisuus ja erilaiset musiikilliset kokeilut ovat keränneet vuosien mittaan kritiikkiä. Silti yhtyeen edellä kultalevyjen määrässä ovat vain The Beatles ja The Rolling Stones. Kolmihenkinen kokoonpano - Geddy Lee, Alex Lifeson ja Neil Peart - on pysynyt samana vuodesta 1974, ja yhtye julkaisi juuri tänä vuonna viimeisimmän levynsä. Rush and Philosophy on puolestaan musiikkia ja erityisesti yhtyeen rumpalin ja sanoittajan Neil Peartin lyriikoita ruotiva antologia. Se ilmestyy populaarikulttuuria ja filosofiaa yhdistelevässä kirjasarjassa, jonka aikaisemmat osat ovat käsitelleet eri televisiosarjoja, yhtyeitä, sarjakuvia ja baseball-joukkueita. Antologia käsittää 21 artikkelia, joiden kirjoittajat ovat enimmäkseen filosofian, musiikkitieteen, psykologian, sosiologian, viestinnän ja kasvatustieteen ammattilaisia -- ja ovat tavalla tai toisella harrastaneet Rushin musiikkia vuosien ajan.
Rush and Philosophy on, kuten antologiat tapaavat olla, epätasainen. Sen filosofinen anti on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ohut. Esimerkiksi kirjan ensimmäinen artikkeli on yhdysvaltalaisen filosofian lehtorin sekava muistelma ensimmäisestä Rushin konsertistaan. Pari kirjoittajista harrastaa ajatuskokeita Platonin luolavertauksen tai jopa Wittgensteinin tractatuksen kanssa. Kliinisen psykologian professori Mitch Earleywine pudottelee tekstiinsä lyhyitä katkelmia Rushin sanoituksista tukemaan joitain havaintoja modernista psykologiasta - tai toisin päin. Jotkut kirjoittajista, kuten musiikkitieteilijä Durrell Bowman, tyytyvät tarkastelemaan pääasiassa musiikin ulkoisia ominaisuuksia: tahtilajeja tai teknologiaa.
Toki poikkeuksiakin on. Esimerkiksi John T. Reuland tarkastelee fanien ja kriitikoiden vastakkaisia näkemyksiä Rushin musiikista ja erityisesti sen teknisestä monimutkaisuudesta. Reulandin mukaan Rushin musiikin tekninen tarkkuus, kuten myös jäsenten taiteellinen tinkimättömyys, ammattimaisuus ja työetiikka, tuntuvat vetoavan miespuolisiin valkoihoisiin keskiluokkaisiin länsimaalaisiin nördeihin. Kriitikoille Rush ei ole ollut tarpeeksi vastakulttuurinen, "autenttinen" tai poliittinen. Melissa Beckin erikurolainen luenta uskonnon asemasta Rushin lyriikassa mielenkiintoinen, samoin Timothy Smolkon analyysi teknologian vaaroista ja Chris McDonaldin analyysi maallisesta humanismista.
Kirjan varsinainen anti kiteytyy loppua kohden. Steven Horwitz tarttuu härkää sarvista ja jäsentää Rushin lyriikan suhdetta Ayn Randin ajatuksiin. Rush on saanut kyseenalaista kiitosta viittauksista tämä venäläis-yhdysvaltalaisen kirjailijan ajatuksiin, joiden mukaan itsekkyyden pitää olla yksilön moraalin ydin. Horwitz pureskelee kappaleet mm. Anthem ja 2112 ja kaivaa esiin niiden libertaariset piirteet. Yksilöllisyys ei sovi keskitetyn hallinnon suunnitelmiin, joten taiteellisen manifestin on oltava itsekäs. Alkutaipaleellaan Rush joutui taistelemaan oman linjansa puolesta, kun levy-yhtiöt painostivat sitä mukautumaan valtavirtaan (Lee ja Lifeson eivät ole libertaareja, Peart on vasemmisto-libertaari). Kappaleessa The Trees vaahterat taistelevat tasa-arvon puolesta saadakseen auringonvaloa tammilta ja ajavat läpi lain, jonka kautta kaikki häviävät, koska luonnostaan erilaisten puiden tasa-arvoa voidaan ylläpitää vain kirveen ja sahan avulla. Libertanismin mukaan omien etujen ajaminen valtion kautta johtaa kaikkien tappioon. Sosiologian ja valtiotieteen professorit Deena Weinstein ja Michael A. Weinstein jatkavat kappaleiden 2112 ja Anthem esittämien dystopioiden ja tasa-arvon ja yksilönvapauden yhteensovittamisen ongelmien analyysia.
Kirjasta ei opi filosofiaa paljoakaan, mutta joidenkin kirjoitusten kautta Rushin lyriikka aukeaa uudella tapaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti