Siirry pääsisältöön

Neuromaani

Jaakko Yli-Juonikas, Neuromaani. Otava, Keuruu, 2012.

Jos postmodernin kirjallisuuden tyypillisiä piirteitä ovat sirpaleisuus, ristiriitaisuudet ja epäluotettavat kertojat, niin Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani on erittäin postmoderni teos. Se on puettu tieteellisen julkaisun muotoon: alussa on englanninkielinen tiivistelmä, kannessa tiedekunnan leima, luvuissa kolmitasoinen numerointi ja sivun alalaidoissa runsaat alaviitteet. Tieteellisten teosten tapaan Neuromaani on tietoinen itsestään teoksena, koska se viittaa tuleviin lukuihinsa ja omaan, tieteellistä julkaisuperinnettä noudattavaan rakenteeseensa. Tieteellisistä julkaisuista poiketen Neuromaani ei paljasta keskeisiä tuloksiaan tiivistelmässä, mihin on hyvä syy. Runsaista alaviitteistä ei ole myöskään koottu kirjallisuusluetteloa kirjan loppuun, mihin siihenkin on hyvä syy.
 
Neuromaani on samanaikaisesti mielentilatutkimusraportti, romaani ja seikkailupeli. Kirja koostuu lyhyistä, yleensä parin sivun mittaisista numeroiduista luvuista, joista siirrytään seuraaviin lukuihin lukijan valinnan mukaan.
Lattialla edessäni kiemurtelee punainen säie, hiussuoni tai lanka. Himmeästi hohtavien valkeiden luiden lisäksi ainoa elementti, jonka erotan pimeydestä. Korvissa kohisee yhä Pedon kumea puuskutus. Puuskutus kumpuaa kurkustani. Viime kädessä kuitenkin täällä määräät sinä eikä kukaan muu - tahtosi vallassa on päättää, (a) lähteekö Peto seuraamaan säiettä lukuun 6 vai (b) tarttuuko säikeeseen ja alkaa kiskoa sitä (siirry lukuun 223).
Valinnat muodostavat säikeitä, jotka risteävät, päättyvät tai muodostavat loputtomia silmukoita. Sekä kirjan tarina että rakenne esittävät harhailua pään sisäisessä labyrintissa. Epäselväksi jää, kenen. Kertoja, minä, on jollain tapaa sama kuin päähenkilö Gereg Bryggmann, joka saa aivoinfarkteja, lääkitystä ja masennuskausia tarinasta riippuen. Ehkä kertoja on Silvo Näre, johon viitataan jossain vaiheessa isäntäeliönä ja jota kirjan alussa esitellyt aivotutkijat haastattelevat. Kertoja kuitenkin viittaa Geregiin ja Silvoon ulkopuolelta. Koska romaani on neuropsykologinen tutkimusraportti, se on ajateltavissa simulaationa, jota lukija hallitsee valinnoillaan. Sellaisenaan siinä ei ole tiivistettäviä keskeisiä tuloksia. Ilman muistiinpanoja seikkailupeliä on vaikea läpäistä, jos se on ylipäätään edes mahdollista.

Hieman Moby Dickin tapaan luvut käsittelevät paljon kaikkea muuta kuin itse tarinaa (en olisi yllättynyt melvillemäisistä piilotetuista plagiaattikatkelmista). Tai ei ehkä kaikkea muuta: ilmiöiden ja ongelmien psykologisoimisen sijaan Yli-Juonikas esittää niille tieteellisen taustan, jota sävyttää moralistinen pohjamaali. Sen sijaan, että Geregin pahoinvoinnin tutkimiseksi pureuduttaisiin hahmon sisuksiin, nostetaankin tarkastelutaso hahmon yläpuolelle ja esitetään biologisia, neurologisia, sosiologisia tai psykologisia (pseudo)teorioita, joiden ilmentymä Gereg kulloinkin on. Tai jotain.
111. Epärehellisyys ja antisosiaalisuus perinnöllisinä taipumuksina
111.1. Savolainen kierousgeeni?
Hauska "kuulla", että sinäkin uskot mekanistiseen selitysmalliin. Puhumme samaa kieltä, olemme samalla aivoaallonpituudella. Tästä on hyvä jatkaa. Silvo Näreen ja hänen kohtalotovereidensa oletetut fenolimyrkytykset eivät välttämättä ole yksittäistapauksia vaan saattavat heijastaa laajempaa kansanterveydellistä kriisiä. Nykyään kaupoissa on myynnissä monia ulkomaisia virvoitusjuomamerkkejä, jotka on pullotettu pesuainepullon näköisiin pulloihin. Takavuosilta muistettaneen tapaus, jossa erään suomalaisen kauppaketjun myymä lipeäpitoinen limsa aiheutti vakavia myrkytysoireita pikkulapsille. Sikäli kuin tiedetään, kokeilu ei johtanut kuolemantapauksiin.
Seikkailupelinä Neuromaani tarjoaa vähän pelattavaa. Valinnat tuntuvat johtavan hyvään tai huonoon lopputulokseen aivan mielivaltaisesti. Tai no lemmikkikilpikonnasta keitetty liemi ei ole hyväksi -- muuutta siinä vaiheessa moni asia on jo mennyt pieleen. Romaanina Neuromaani on hurja, kuusisataasivuinen riuhtaisu: rakenteeltaan ja tekniikaltaan kirja on omaperäinen, kerronnaltaan hauska ja paikoin erittäin terävä. Perinteisen juonen tai tarinan osalta asiaa edelleen tutkitaan.

En pelannut Neuromaania loppuun. Postmodernina romaanina se vastustaa sen verran, ettei siihen jaksa yhtäjaksoisesti panostaa useita iltoja peräkkäin. Se sen sijaan keikkuu tuossa pöydän reunalla ja siihen tartutaan silloin tällöin, luetaan pätkä eteenpäin, alkuinnostuksen ja lukuisten umpikujien jälkeen satunnaisista luvuista alkaen.

Tämä kirja oli minun panokseni kirjablogien Osta täysihintainen kirja! -päivään, josta blogaan tyylikkäästi kolme viikkoa myöhässä.

Kommentit

  1. Poikaystävälläni on tämä vielä lukemattomana hyllyssämme ja olen pohdiskellutkin, miten tämän kaltaista kirjaa luetaan. Metodisi keikuttaa kirjaa yöpöydällä kuulostaa toimivalta. :) Kirja on tuntunut toistaiseksi niin raskaalta, etten ole tohtinut siihen vielä tarttua. Tästä on kuitenkin povattu pysyvää klassikkoa, joten kaipa sitä pitäisi ainakin vilkuilla.

    Satunnaisista luvuista toiseen hyppelehtivä rakenne tuo mieleen Julio Cortazarin Ruutuhyppelyä, joka sekin on hyvin itsetietoinen romaani, mutta teemoiltaan ehkä hieman erilainen kuin tämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Neuromaanin lukeminen on harhailua. :-) Rakenne ja tarina ovat absurdeja ja ne vievät voimat, jos kirjaa lähtee lukemaan tosissaan. Siinä mielessä kait voi sanoa, että teos on lukijaa vahvempi. Tämä on lukijoiden miekka kivessä -testi.

      Enemmän lukeneet ovat osanneet mainita Neuromaanin kirjalliset esikuvat. Joycea en ole lukenut, muita en tunnistanut. Pitääpä tuohon Cortazariin tutustua.

      Poista
    2. "Teos on lukijaa vahvempi", upea luonnehdinta :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Novellihaaste 2

Usein sanotaan , että vedenalaiset lomakuvat ovat meribiologialle sitä, mitä kirjabloggaus on kirjallisuuskritiikille. Kuvagallerioissaan koralliriuttojen satumaisen monimuotoisuuden keskellä harrastajasukeltajat nostavat peukalonsa ilmaisemaan tyytyväisyyttä — ja siinä se. Ei puhetta, ei ympäröivää ekosysteemiä jäsentäviä käsitteitä, ei latinankielisiä nimiä; vain peukalo ja regulaattorin puhaltamat kuplat. Moni onkin kysynyt ärtyneenä, miksi paikalle ei lähetetä ammattilaisia. Samaa kysyi tuolloinen kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis lehtikritiikin korahdellessa kuolemaansa joitain vuosia sitten. Miksi ammattikriitikoiden sijaan näkyvyyttä kirjallisuudelle tuovat asiantuntemattomat harrastelijat ja heidän mutuhuttunsa? Hyvä kysymys. Etabloituneet kulttuuriäänet ehtivät — aivan aiheesta — varoittaa myös taitamattomien kirja-arvioiden vaikutuksesta lapsiin ja nuoriin. Sain Variksen kolumnista vuosiksi vettä myllyyni sekä alaotsikon blogiini, mutta en ole pysäht

Keisari: Rooman portit

Conn Iggulden, Keisari: Rooman portit.  Englanninkielisestä alkuteoksesta Emperor: The Gates of Rome (2003) suomentanut Ilkka Rekiaro. Otava, Helsinki, 2008. Conn Iggulden on brittiläinen kirjailija, joka on erikoistunut historiallisiin romaaneihin. Keisari on viisiosainen kertomus Julius Gaius Caesarista, ja   Rooman portit on sarjan ensimmäinen osa. Se käsittelee Gaiuksen lapsuutta ja nuoruutta. Ylhäisen nuoren kehitystä leimaavat isän poliittinen toiminta ja poissaolo, orjakapina ja Mariuksen ja Sullan sisällissota (jota kirjailija typisti ja yksinkertaisti rajusti). Kasvatuksesta vastaa ankara entinen gladiaattori. Jotkut ajattelevat, että romaani on periaatteessa ketju vastoinkäymisiä, jotka tuovat esiin päähenkilöiden luonteen ja mahdollisia muutoksia siinä. Igguldenin kuvaamat vastoinkäymiset ovat pääasiassa toimintaa ja taistelua, joten päähenkilöt, Gaius ja ystävänsä Marcus, jäävät ohuiksi. Gaius on erinomaisen pystyvä, itsevarma, suoraselkäinen, idealisoitu roomalain

Vieterilintukronikka

Haruki Murakamin romaanit ovat minulle toistuva ”ongelma”. En osaa (tai uskalla) asettua arvioissani selkeästi jollekin kannalle. Romaanin 1Q84 (2009-2010) [ nipvet ] jälkeen luulin tunnistaneeni teosten heikkoudet ja voivani hylätä kulttuurirelativismini tarpeettomana varovaisuutena, koska Murakami näyttää soveltavan (länsimaisen) kirjallisuuden tekniikoita puutteellisesti. Tämän näkemyksen vallassa aloitin nyt joululahjaksi saamani Vieterilintukronikan (2021). Dickensiläisiin mittoihin yltävä koko — vajaat yhdeksänsataa sivua — herättää epäilyksen, että kirjoittajan tulot ovat perustuneet sivu- tai sanamäärään. Epäilys vahvistui, kun alkupuolen kerronta eteni loivina laineina keskittyen arkisiin askareisiin. Henkilöhahmot olivat toisilleen pohjattoman kohteliaita, ja konfliktit, sikäli kun niitä oli, verhoutuivat myyttisiksi jännitteiksi, jotka pysyivät vieraina myös henkilöhahmoille. Päähenkilöt tarttuivat toimeen, mielipiteisiin ja johtopäätöksiin ulkoisten voimien vallassa. Tek