Neuromaani

Jaakko Yli-Juonikas, Neuromaani. Otava, Keuruu, 2012.

Jos postmodernin kirjallisuuden tyypillisiä piirteitä ovat sirpaleisuus, ristiriitaisuudet ja epäluotettavat kertojat, niin Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani on erittäin postmoderni teos. Se on puettu tieteellisen julkaisun muotoon: alussa on englanninkielinen tiivistelmä, kannessa tiedekunnan leima, luvuissa kolmitasoinen numerointi ja sivun alalaidoissa runsaat alaviitteet. Tieteellisten teosten tapaan Neuromaani on tietoinen itsestään teoksena, koska se viittaa tuleviin lukuihinsa ja omaan, tieteellistä julkaisuperinnettä noudattavaan rakenteeseensa. Tieteellisistä julkaisuista poiketen Neuromaani ei paljasta keskeisiä tuloksiaan tiivistelmässä, mihin on hyvä syy. Runsaista alaviitteistä ei ole myöskään koottu kirjallisuusluetteloa kirjan loppuun, mihin siihenkin on hyvä syy.
 
Neuromaani on samanaikaisesti mielentilatutkimusraportti, romaani ja seikkailupeli. Kirja koostuu lyhyistä, yleensä parin sivun mittaisista numeroiduista luvuista, joista siirrytään seuraaviin lukuihin lukijan valinnan mukaan.

Lattialla edessäni kiemurtelee punainen säie, hiussuoni tai lanka. Himmeästi hohtavien valkeiden luiden lisäksi ainoa elementti, jonka erotan pimeydestä. Korvissa kohisee yhä Pedon kumea puuskutus. Puuskutus kumpuaa kurkustani. Viime kädessä kuitenkin täällä määräät sinä eikä kukaan muu - tahtosi vallassa on päättää, (a) lähteekö Peto seuraamaan säiettä lukuun 6 vai (b) tarttuuko säikeeseen ja alkaa kiskoa sitä (siirry lukuun 223).

Valinnat muodostavat säikeitä, jotka risteävät, päättyvät tai muodostavat loputtomia silmukoita. Sekä kirjan tarina että rakenne esittävät harhailua pään sisäisessä labyrintissa. Epäselväksi jää, kenen. Kertoja, minä, on jollain tapaa sama kuin päähenkilö Gereg Bryggmann, joka saa aivoinfarkteja, lääkitystä ja masennuskausia tarinasta riippuen. Ehkä kertoja on Silvo Näre, johon viitataan jossain vaiheessa isäntäeliönä ja jota kirjan alussa esitellyt aivotutkijat haastattelevat. Kertoja kuitenkin viittaa Geregiin ja Silvoon ulkopuolelta. Koska romaani on neuropsykologinen tutkimusraportti, se on ajateltavissa simulaationa, jota lukija hallitsee valinnoillaan. Sellaisenaan siinä ei ole tiivistettäviä keskeisiä tuloksia. Ilman muistiinpanoja seikkailupeliä on vaikea läpäistä, jos se on ylipäätään edes mahdollista.

Hieman Moby Dickin tapaan luvut käsittelevät paljon kaikkea muuta kuin itse tarinaa (en olisi yllättynyt melvillemäisistä piilotetuista plagiaattikatkelmista). Tai ei ehkä kaikkea muuta: ilmiöiden ja ongelmien psykologisoimisen sijaan Yli-Juonikas esittää niille tieteellisen taustan, jota sävyttää moralistinen pohjamaali. Sen sijaan, että Geregin pahoinvoinnin tutkimiseksi pureuduttaisiin hahmon sisuksiin, nostetaankin tarkastelutaso hahmon yläpuolelle ja esitetään biologisia, neurologisia, sosiologisia tai psykologisia (pseudo)teorioita, joiden ilmentymä Gereg kulloinkin on. Tai jotain.

111. Epärehellisyys ja antisosiaalisuus perinnöllisinä taipumuksina

111.1. Savolainen kierousgeeni?
Hauska "kuulla", että sinäkin uskot mekanistiseen selitysmalliin. Puhumme samaa kieltä, olemme samalla aivoaallonpituudella. Tästä on hyvä jatkaa. Silvo Näreen ja hänen kohtalotovereidensa oletetut fenolimyrkytykset eivät välttämättä ole yksittäistapauksia vaan saattavat heijastaa laajempaa kansanterveydellistä kriisiä. Nykyään kaupoissa on myynnissä monia ulkomaisia virvoitusjuomamerkkejä, jotka on pullotettu pesuainepullon näköisiin pulloihin. Takavuosilta muistettaneen tapaus, jossa erään suomalaisen kauppaketjun myymä lipeäpitoinen limsa aiheutti vakavia myrkytysoireita pikkulapsille. Sikäli kuin tiedetään, kokeilu ei johtanut kuolemantapauksiin.

Seikkailupelinä Neuromaani tarjoaa vähän pelattavaa. Valinnat tuntuvat johtavan hyvään tai huonoon lopputulokseen aivan mielivaltaisesti. Tai no lemmikkikilpikonnasta keitetty liemi ei ole hyväksi -- muuutta siinä vaiheessa moni asia on jo mennyt pieleen. Romaanina Neuromaani on hurja, kuusisataasivuinen riuhtaisu: rakenteeltaan ja tekniikaltaan kirja on omaperäinen, kerronnaltaan hauska ja paikoin erittäin terävä. Perinteisen juonen tai tarinan osalta asiaa edelleen tutkitaan.

En pelannut Neuromaania loppuun. Postmodernina romaanina se vastustaa sen verran, ettei siihen jaksa yhtäjaksoisesti panostaa useita iltoja peräkkäin. Se sen sijaan keikkuu tuossa pöydän reunalla ja siihen tartutaan silloin tällöin, luetaan pätkä eteenpäin, alkuinnostuksen ja lukuisten umpikujien jälkeen satunnaisista luvuista alkaen.

Tämä kirja oli minun panokseni kirjablogien Osta täysihintainen kirja! -päivään, josta blogaan tyylikkäästi kolme viikkoa myöhässä.