Born Failure

Patricia Highsmith, ”Born Failure”. Kokoelmassa Nothing that Meets the Eye: The Uncollected Stories by Patricia Highsmith (E-Book). W. W. Norton, New York, NY, USA, 2003.

Jotkut ihmiset syntyvät menestyjiksi, mutta Winthorp Hazlewood vaikuttaa epäonnistujalta jo viisivuotiaana. Edes voittajaa lupaileva lempinimi ”Winnie” ei käännä hänen kohtaloaan. Takaiskuja satelee.

Taitamattomuudestaan ja huonosta tuuristaan huolimatta Winnielläkin on unelmia. Hän haluaa perustaa tavaratalon. Vaimonsa ohjaamana hän perustaa pieneen vermontilaiseen Bingleyn kaupunkiin sekatavaramyymälän, jonka varassa pariskunta kitkuttelee vuosikymmeniä. Ahkeruus ja sitkeys eivät riitä kumoamaan vastoinkäymisten ja hyväuskoisuuden tuhoavaa voimaa. Jokainen arjesta poikkeava tapahtuma suistaa Winnien lähemmäksi kuilun reunaa.

Kun kyseessä on Patricia Highsmithin (1921-1995) novelli, takaiskut virittävät pahaenteisen tunnelman. Ikään kuin kulisseissa odottaisi jotain vielä pahempaa. Highsmithin olisi odottanut puhaltavan vähin erin tarinasta kaiken lämmön, mutta ”Born Failure” on yllättävän sentimentaalinen. Kun Winnie saa yllättäen käsiinsä valtavan perinnön, novellin siihenastinen sävyn valossa on selvää, ettei vanha pariskunta pääse lomamatkalleen. Bingley on kuitenkin yhteisö, jossa Winniellä on oma paikkansa. Hän on kuin elävä marttyyri, joka ei koskaan käperry ongelmiinsa tai itsesääliin.

Winthorp Hazlewood muistuttaa taitamattomuudessaan Mark Twainin novellin ”Luck” (1891) päähenkilöä Arthur Scoresbya. Missä Scoresbyn eeppinen kompastelu kääntyy aina voitoksi, Winnien ponnistelut vääjäämättä epäonnistuvat. Twain tietysti liioittelee komedian tuottamiseksi, mutta mihin Highsmith liioittelullaan pyrkii? Epävarmuus tarinan sävystä — alkuun Highsmith sivaltelee päähenkilöään melkein ilkikurisesti — pitää lukijan otteessaan.

Kokoelma Nothing that Meets the Eye (2003) sisältää julkaistuja ja julkaisemattomia novelleja tuotteliaan Highsmithin uran varrelta. Aiemmin julkaisematon ”Born Failure” syntyi toukokuussa 1953.

Peukutus: hahmo

Novellissaan ”Born Failure” Patricia Highsmith kartoittaa taitamattoman, hyväuskoisen mutta äärimmäisen sitkeän Winthorp Hazlewoodin kautta yksilön ja yhteisön suhdetta. Syntymässä määrätty kohtalo pitää amerikkalaisen unelman Winnien ulottumattomissa, mutta hän ei syytä ketään eikä lakkaa yrittämästä. Hänen vastoinkäymisensä eivät uhkaa yhteisön arvoja vaan päinvastoin vahvistavat niitä. Siksi kaikki pitävät hänestä.

July 1914: Countdown to War

Kiista syyllisistä ensimmäiseen maailmansotaan alkoi jo melkein heti Sarajevon laukausten jälkeen.  Kaikki osapuolet halusivat näyttäytyä uhreina, ja valtiomiehet rakensivat tarinoita omasta tai hallintonsa viattomuudesta. Sata vuotta sodan alkamisen jälkeen kiistaa käydään edelleen.

Versaillesin rauhansopimus langetti sotasyyllisyyden tukevasti Saksan harteille, mutta sitten toiseen maailmansotaan verrattuna vuosien 1914-1918 panos alkoi vaikuttaa epäselvältä. Mistä lopultakin oikein taisteltiin? Mitä sodassa oli panoksena? Historioitsijoiden käsitys alkoi kallistua jaetun syyllisyyden kannalle: kaikki olivat osaltaan syyllisiä ja niinpä kukaan ei ollut erityisen syyllinen. Barbara Tuchman ja A. J. P. Taylor pitivät sotaa tarpeettomana ja katsoivat, että kesän 1914 tapahtumat karkasivat diplomaattien, poliitikkojen ja kenraalien otteesta. Sotaan siis kompasteltiin puolivahingossa ja — kuten Taylor totesi — aikataulut edellä.

Thomas Laqueur on tulkinnut näiden ajatusten heijastelevan kylmän sodan aikaa eräänlaisina varoituksina: blokkiutuneet liittoumat saattavat päätyä tahtomattaan katastrofaaliseen sotaan pelkän teknologian tai asetelman vuoksi. Luettuaan Tuchmanin The Guns of August (1962) John F. Kennedy halusi välttää ”Lokakuun ohjukset” eli ohjuskriisin hallitsemattoman kehityksen. Samalla hän asennutti Valkoiseen taloon nauhurit, jotta päätöksenteko olisi jäljitettävissä.

Toisaalta niin ikään 1960-luvulla saksalainen Fritz Fischer kaivoi arkistojen kätköistä todisteita, joiden mukaan ensimmäinen maailmansota oli nimenomaan Saksan syytä. Syyskuulle 1914 päivätyissä papereissa luonnosteltiin sotaa koskevia tavoitteita, joiden Fischer päätteli hallinneen jo heinä-elokuun päätöksiä. Max Hastings on samaan tapaan asettanut syyllisyyden Saksan ylle. Toisaalta Niall Ferguson pitää käsittääkseni syypäänä Iso-Britanniaa sen epäselvän ulkopolitiikan vuoksi ja Christopher Clark Serbiaa sen vähintäänkin suvaitseman terrorismin vuoksi. Ensimmäistä maailmansotaa koskevia julkaisuja on kymmeniä tuhansia, joten teorioissa on valinnanvaraa.

* * *

Kirjassaan July 1914: Countdown to War (2013) yhdysvaltalainen Sean McMeekin tuo keskusteluun ”uuden” syyllisen, Venäjän. Venäjä oli saanut itävaltalaisittain tarkoin varjellun ultimatumin perussävyn tietoonsa jo ennen sen julkaisua ja käynnisti salaisen (osittaisen) mobilisoinnin 24. heinäkuuta, eli ennen kuin Serbia oli vastannut Itävalta-Unkarin esittämään uhkavaatimukseen. Liikekannallepano hyväksyttiin 25. heinäkuuta ministerineuvostossa. Se oli McMeekinin mukaan jo sotatoimi, joka osoitti halun ja valmiuden Balkanin konfliktin eskaloimiseen.

July 1914: Countdown to War on mielenkiintoinen ja hyvin sujuva, mutta sen ratkaisevat johtopäätökset tuntuvat lepäävän toisen käden tietojen tai rohkeiden oletusten varassa. Ohjasiko Venäjän toimintaa laajempi strateginen ajattelu jo ennen ultimatumia? Päätettiinkö sodasta heinäkuussa Pietarissa Ranskan presidentin vierailun aikana, kun Itävalta-Unkari vielä sorvasi uhkavaatimustaan? Enpä tiedä.

McMeekin kokoaa tarkan kronologian ja jäljittää parhaansa mukaan, mitä kukakin tiesi minäkin ajankohtana. Kuvaus ei tietenkään ole kattava, mutta se kuvaa ongelmia tiedonkulussa. Diplomaattien ja poliitikkojen viestit piti salata koodiksi, lähettää ja purkaa ne, joten viestinnässä oli huomattava viive samalla, kun tapahtumat kehittyivät erittäin nopeasti. McMeekinin mukaansBritannian ulkoministeri Edward Grey, Ranskan pääministeri René Viviani ja itse keisari Vilhelm II reagoivat 27. päivänä kaksi päivää vanhoihin tietoihin.

Kun sitten keisarit Vilhelm ja Nikolai sähköttelivät toisilleen kaikessa ystävyydessä 30. heinäkuuta, ”Nikke” joutui tunnustamaan, että hän oli käynnistänyt liikekannallepanon jo viisi päivää aiemmin. ”Ville” oli järkyttynyt. Saksa käynnisti liikekannallepanonsa viimeisenä; sitä edelsi vielä Venäjän liikekannallepanotietojen vahvistaminen ja virallinen sodanjulistus. Schlieffen-suunnitelman vaatima Belgian miehitys toi tietysti pienen maan puolueettomuuden takaamiseen sitoutuneen Iso-Britannian mukaan sotaan.

Itävalta-Unkari leipoi Serbiaa koskevia vaatimuksiaan melkein koko heinäkuun, joten arkkiherttua Franz Ferdinandin murhan aiheuttama poliittinen myötätunto ehti laimeta. Kaksoismonarkian yhtenäinen ja tehokas ulkopolitiikka kompastui Unkarin vastustukseen. Toisaalta elonkorjuuloma esti joukkojen valmistamisen sotaan.

Pariisissa Sarajevon laukaukset peittyivät keväällä alkaneeseen poliittiseen skandaaliin. Entisen valtiovarainministerin Joseph Caillaux'n puoliso Henriette ampui Le Figaron toimittajan maaliskuussa 1914. Lehti oli julkaissut Caillaux'n yksityistä kirjeenvaihtoa ajalta, kun Henriette oli vielä ”toinen nainen”. Caillaux'n tahraaminen oli tietysti harkittua. Presidentti Raymond Poincaré oli saanut vuoden 1913 vaalikampanjaansa salaista tukea, eli rahaa, venäläisiltä. Pietarista virtasi myös rahaa ranskalaisen lehdistön lahjomiseen — toisaalta noina vuosina Le Figaroa lahjoi myös Marcel Proust.

Joka tapauksessa toimittajat ottivat mm. presidentin kilpailijan, pasifistisen ja Saksaan kallellaan olevan Caillaux'n hampaisiinsa. Vaalien jälkeen Venäjän lähettiläs Alexander Izvolski saattoi kertoa Pietariin, että Venäjä oli ”turvassa [Poincarén] seitsenvuotisen virkakauden ajan Caillaux'n kaltaisilta valtion päämiehiltä”. Sattumaa tai ei, Poincaré oli Saksalle vuonna 1871 menetetyssä Lorrainessa syntynyt venäläisten ystävä, joka kytki maansa sotilasliittoon Venäjän kanssa.

Myös Lontoossa keskityttiin ”omiin asioihin” eli Irlantiin. Keväisen Curragh-välikohtauksen käynnistämät laineet hallitsivat julkista keskustelua vielä kesälläkin. Hallitus oli kaavaillut toimia Irlannin itsehallintoa vastustavia ulsterilaisia joukkoja vastaan, mistä kehittyi poliittinen skandaali. 

* * *

Margaret Macmillan on epäillyt, ettei ensimmäiselle maailmansodalle kenties koskaan löydy selkeää syytä tai selitystä. Hän onkin tarkastellut, miksi pitkään kestänyt rauha ja diplomatian perinne epäonnistuivat. Taustalta löytyi suurvaltaunelmia, poliittisten toimijoiden henkilökohtaisia motiiveja sekä aikakauden arvoja ja ihanteita, jotka ovat kenties meille vieraita.

McMeekinin kirjaa lukiessani aloin ajatella, että Tuchmanin The Guns of August pitäisi lukea uudestaan. Kuten Max Hastings myös McMeekin mainitsee sen puutteista tai epätarkkuuksista huolimatta inspiraation lähteeksi.

Sean McMeekin, July 1914: Countdown to War. Basic Books, New York, NY, USA, 2013.

--
Kuva: ”Franz Ferdinand ja hänen vaimonsa Sophie lähdössä Sarajevon raatihuoneelta kesäkuun 28. päivä 1914. Heidät ammuttiin hetkeä myöhemmin.” (Wikimedia / creative commons)

The Two Faces

Henry James, ”The Two Faces” (1900). Teoksessa Milton Crane (toim.), 50 Great American Short Stories. Bantam Books, New York, NY, USA, 1972.

Vaikka Henry Jamesin tiivis novelli ”The Two Faces” (1900) on tiettävästi kirjailijan lyhin kertomus, jouduin tekemään monta yritystä sen lukemiseksi. Ajatukset irtaantuivat lukemisesta, ja silmät alkoivat liukua pitkin sivuja tunnistamatta edes sanoja. Kirjailija itse piti novellistaan sen taloudellisuuden vuoksi, mutta se on jäänyt arvosteluissa ja antologioissa vähemmälle huomiolle. J. Peter Dyson arvelee syyksi novellin liian tiiviin muodon.

Novellin kolme ensimmäistä virkettä paljastaa tekstin tavanomaista tiheämmäksi. Ymmärrän jokaisen sanan irrallisena — no joo, scintillan jouduin tarkistamaan sanakirjasta — mutta peräkkäin aseteltuina ne virittävät odotuksia ja jännitteitä kolmen ihmisen kesken niin, että niiden kirjanpito edellyttää muutaman hitaan ja harkitun lukukerran. Luettavuutta ei helpota Jamesin tapa täydentää virkkeen keskelle lisähuomioita.

Ensimmäisessä kappaleessa tapahtuu periaatteessa kolme yksinkertaista asiaa: 1) palvelija odottaa ohjeita ilmoitettuaan vierailijan nimen, 2) rouva May Grantham toistaa vierailijan nimen, ja 3) seuralainen nousee ja siirtyy takan ääreen. Kukaan ei kuitenkaan tee mitään ilman, että siihen liittyisi odotuksia — tai ehkä paremminkin: kaikki toiminta on jonkun havainnon ja arvioinnin kohteena.

The servant, who, in spite of his sealed, stamped look, appeared to have his reasons, stood there for instruction, in a manner not quite usual, after announcing the name.

Palvelija odotuksessa on jotain jännittynyttä ja tavanomaisesta poikkeavaa. Hän on ilmoittanut vierailijan nimen, jolla hän uskoo olevan vaikutusta kuulijoihin.

Mrs Grantham, however, took it up – “Lord Gwyther?” – with a quick surprise that for an instant justified him even to the small scintilla in the glance she gave her companion, which might have had exactly the sense of the butler’s hesitation.

Rouva Grantham onnistuu siis suurelta osin peittämään tunteensa, vaikka huoneessa istuvaan seuralaiseensa — herra Shirley Suttoniin — luomassaan silmäyksessä näkyy häivähdys lordin nimen aiheuttamasta yllätyksestä.

Kuka tekee havainnon emännän silmäyksestä? Onko se kertoja, hovimestari vai Sutton? Jos se on kertoja, miksi hän on äkkiä epävarma sen suhteesta hovimestarin epäröintiin? Jos se on Sutton, niin miksi hän päätyy hovimestarin tarkan havainnon kohteeksi kolmannessa virkkeessä? Ehkä huomion tekee hovimestari... mutta kerronta seuraa sitten jatkossa kuitenkin Suttonia.

This companion, a shortish, fairish, youngish man, clean-shaven and keen-eyed, had, with a promptitude that would have struck an observer – which the butler indeed was – sprung to his feet and moved to the chimney-piece, though his hostess herself, meanwhile, managed not otherwise to stir.

Kun rouva Grantham nielaisee yllätyksensä, Sutton reagoi fyysisesti. Siirtyessään takan viereen hän myös ottaa etäisyyttä rouva Granthamiin. Kenties he istuivat vierekkäin. Miksi vieraan tulo katkaisisi sen? Mitä tarkoittaa toisen virkkeen companion?

Sitten lordi Gwytherin astuessa huoneeseen Suttonin läsnäolo horjuttaa hänen sujuvaa esiintymistään. Sutton seuraa lordin ja emännän keskustelua sivusta, eli hän on takan ääreen siirtyessään asettunut tarkkailijaksi.

He already knew of the marriage as well as Mrs. Grantham herself, and as well also as he knew of some other things;

Sutton tietää rouva Granthamin härnäävän lordia kysymyksin, mutta mitä muuta hän tietää?

* * *

”The Two Faces” tuntui raskaalta, koska kaikkeen sisältyi hienovaraisia signaaleja, joita en osannut lukea. Vasta novellin luettuani, kun löysin tiivistelmän, pääsin kärryille Suttonin, Granthamin ja Gwytherin suhteesta. En huomannut oleellista kohtaa ensimmäisellä lukukerralla:

[Sutton] knew his London well enough to know that he was on the way to be regarded as he main source of consolation for the trick Lord Gwyther had several months before publicly played her.

Ilmeisesti Gwyther on ollut Granthamin seuralainen, eli heillä on ollut suhde, joka on sitten päättynyt ”temppuun” eli rouva Granthamin julkiseen nöyryytykseen. Sutton lohduttajana, eli läheisenä, ei halua nähdä itseään kenenkään, eli Gwytherin, ”seuraajana”, koska sitä hän juuri on — jos ei vielä niin todennäköisesti pian. Lontoo eli seurapiirit ovat kaiken aikaa läsnä, joten kaikkea tekemistä seurataan, mistä Sutton on hyvin tietoinen.

Kerronta edetessään kevenee aavistuksen. Käy ilmi, että lordi Gwyther on äskettäin mennyt naimisiin. Hän esittää toiveen, että rouva Grantham esittelisi hänen vaimonsa Lontoon seurapiireille. Pyyntö on jollain tavoin järisyttävämpää ja yllättävämpää kuin lordin yllättävä vierailu. Rouva Grantham suostuu, mutta, kun sitten ratkaiseva ilta saapuu, lady Gwyther tekee ohjatun ensi esiintymisensä naurettavassa puvussa. Hänen maineensa on pilalla. 

* * *

James käsittelee novellissaan kostoa: Lordi Gwytherin pyynnön on tarkoitus torjua katkeran rouva Granthamin kosto, mikä tietysti epäonnistuu. Rouva kostaa lordi Gwytherille nöyryyttämällä tämän nuorta vaimoa. Tällöin Sutton näkee kahdet kasvot oikeastaan kahdesti: Rouva Granthamin kauniiden kasvojen takaa paljastuu häikäilemättömyyttä tämän tuodessa lady Gwytheria seurapiirin eteen. Näin kauniit kasvot muuttuvat joksikin muuksi. Samalla rinnakkain ovat armottoman kostajan ja viattoman ja epävarman uhrin kasvot. Sutton, joka on tähän asti ollut rouva Granthamin kasvojen lumouksessa, päättää perääntyä orastavasta suhteesta.

Dyson tunnistaa novellista julkisen ja yksityisen identiteetin jännitteen. Se näkyy esiintymiseen ja balettiin viittaavassa sanastossa, ympäristön valoissa ja varjoissa, keskusteluissa ja tietysti kasvoissa. Sutton ja rouva Grantham puhuvat toistuvasti tunteiden peittämisestä ja lukemisesta. Sopivuuden sääntelemissä piireissä julkisivun ylläpitäminen on ensiarvoisen tärkeää. Puhe ja käytös ovat korostetun hillittyjä, koska niiden on tarkoitus jatkuvasti peittää todelliset ajatukset ja reaktiot. Sutton etsii rouva Granthamin kasvoista jatkuvasti merkkejä yksityisestä minästä. Lopulta niitä löytyy.

Ensimmäisellä lukukerralla en keksinyt mitään sanottavaa. Olin aikeissa jättää tämän novellin käsittelemättä, mutta Dysonin paperin luettuani palasin novellin ääreen lievästi innostuneena. Novellista paljastui herkullisia kerroksia ja vivahteita, kaikkea sitä, mikä tekee kaunokirjallisuudesta nautinnon. Vaikea lukukokemus toisaalta heittää varjon hyllyssä odottavien Jamesin romaanien ylle: onko nekin luettava kirjallisuudentutkimuksesta käsin, vai pääseekö niistä jyvälle maallikkotiedoin?

Peukutus: näkökulma

Henry Jamesin novelli ”The Two Faces” (1900) on kerronnaltaan alkuun läpitunkemattoman tiheää. Toimintaan kytkeytyy aina havaintoa ja odotuksia, ja hienovaraiset signaalit kimpoilevat edestakaisin. Kertojan kaikkitietävyyden suhde tapahtumiin on hetkittäin ihanan epäselvä ja kierteinen.

Lisää aiheesta:

• J. Peter Dyson (1981) ”Perfection, Beauty and Suffering in ”The Two Faces”. The Henry James Review, 2(2): 116-125.

The Rats in the Walls

H. P. Lovecraft, ”The Rats in the Walls” (1924). Kokoelmassa S. T. Joshi (toim.), The Call of Cthulhu and Other Weird Stories. Penguin Books, London, UK, 1999.

Tuntemattoman pelko on kantava teema yhdysvaltalaisen kauhukirjailijan H. P. Lovecraftin tarinoissa. Ihmisen tavat, perinteet, uskomukset ja näitä ylläpitävät instituutiot muodostavat lohdullisen tietämättömyyden piirin. Tämän piirin tarjoama turvallisuus järkkyy, kun järkyttävä tieto tai havainto ajaa ihmisen sen ulkolaidalle.

Novellissa ”The Rats in the Walls” (1924) kertoja menettää ainoan lapsensa sodassa. Varakas Delaporen suku on näin sammumassa ja vailla tulevaisuutta, joten leskimies päättää palata Yhdysvalloista menneisyyteen, Englantiin, kunnostamaan sukunsa muinaista perintökartanoa. Varojaan säästelemättä herra Delapore palauttaa Exham Prioryn entiseen kukoistukseensa.

Kun remotti alkaa olla lopuillaan, kiviseinistä alkaa kantautua rottien rapinaa, jota vain mies ja hänen kissansa kuulevat. Hän alkaa nähdä vaivaannuttavia unia. Kellarista paljastuu vanhemman rakennuksen perustat ja sen uumenista krypta, josta pääsee vielä syvemmälle. Laskeutuessaan maan uumeniin Delapore seurueineen kulkee ajassa taaksepäin, mutta sitten heidän kulkemansa käytävä alkaa näyttää olevan kaivettu alhaalta päin.

We did not pause long, but shiveringly began to clear a passage down the steps. It was then that Sir William, examining the hewn walls, made the odd observation that the passage, according to the direction of the strokes, must have been chiselled from beneath.

Tämä ennakoi uusia yllätyksiä. Syvällä menneisyydessä mies tunnistaa perintönsä samalla, kun perintö tunnistaa hänet. Hän ei kulje pelkästään kohti menneisyyttä, vaan menneisyys tulee vastaan. Atavismi herättää uinuvat piirteet toiminnaksi, kun karmea salaisuus paljastuu.

* * *

Kartanon ja sen omistajien nauttima huono maine paikallisten keskuudessa virittävät nopeasti kauhuromanttisen tunnelman. Monet ovat rinnastaneet novellin Edgar Allan Poen novelliin ”Usherin talon tuho” (1839). Esimerkiksi Peter Cannonin mukaan Poen novellissa kartano edustaa Roderick Usherin synkkää mieltä siinä, missä Lovecraftin novellin kartano edustaa Delaporen tietoisuuden kerrostumia. Sekä Cannon että Donald Burleson yhdistävät Exham Prioryn Carl G. Jungin teoriaan psyykeestä: Delapore laskeutuu kellarista, eli henkilökohtaisesta alitajunnastaan, syvemmälle kohti kollektiivista alitajuntaa ja sen arkkityyppejä. Ne elävät yksilöistä riippumatta vaikuttan uniin ja kaivautuen esiin maan uumenista.

Vaikka alitajunta on herkullinen ja toimiva tulkinta kartanolle, Jung julkaisi valtaosan psyykettä koskevasta teoriastaan vasta Lovecraftin novellin julkaisemisen jälkeen. Jungin vuoden 1921 tutkielma psykologisista tyypeistä ei puhu mielen kerroksista, kollektiivisesta alitajunnasta tai arkkityypeistä.

Lovecraft käyttää kerrostumia ilmaisemaan kätkettyjä ja muinaisia salaisuuksia. Kerrostumat antavat ajallisen perspektiivin, joka paljastaa ihmisen mitättömyyden maailmankaikkeudessa. Kenties geologiset kerrostumat pienoisromaanissa At the Mountains of Madness (1936) ja merenpohjasta nousseet sedimenttikerrostumat novellissa ”Dagon” (1919) edustavat alitajuntaa. Sen pohjalla odottaa oivallus, jonka kanssa on mahdoton elää. Exham Prioryn kerrostumat ovat kuitenkin arkkitehtonisia: goottilaisen rakennuksen alla on romaanisia, saksilaisia, roomalaisia ja kelttiläisiä rakenteita. Erona edellisiin ne ovat ihmisen tuottamia. Kun tarinassa puhutaan Catulluksesta, Attisista ja Kybelestä, puhutaan fryygilaisen kultin Roomaan tuomasta kulttuurisesta rappiosta.

Sir William, standing with his searchlight in the Roman ruin, translated aloud the most shocking ritual I have ever known; and told of the diet of the antediluvian cult which the priests of Cybele found and mingled with their own. [...] The reference to Atys made me shiver, for I had read Catullus and knew something of the hideous rites of the Eastern god, whose worship was so mixed with that of Cybele.

Novellissa on muitakin taloihin liittyviä kauhuromanttisia viitteitä. Yhdysvaltojen sisällissodassa ”Carfaxin tulipalo” tuhoaa Delaporen suvun tilan ja suvun historiaa koskevat asiakirjat, joista päähenkilö olisi kenties saanut tietää syyn esivanhempiensa kiireiseen muuttoon Uudelle Mantereelle. Näin Delapore ei lopulta tiedä, kuka tai mikä hän on. Bram Stokerin Draculassa (1897) romanialaisen kreivin Englannissa sijaitseva kartano on nimeltään Carfax. On tuskin sattumaa, että molemmissa tarinoissa samanniminen talo on uhkaavan epäpuhtauden jalansija. Carfax yhdistää novellin saastuneeseen verenperintöön.

* * *

”The Rats in the Walls” esittää perimän tuntematon kauhun lähteenä. Ihminen on kehittynyt alemmista olennoista hallitsemattoman evoluution seurauksena, mutta epävakaa kehitys voi kääntyä:  uinuvat piirteet voivat herätä, jolloin ihminen taantuu takaisin alemmaksi olennoksi. Exham Priory edustaa ennemmin korruptoitunutta perimää kuin mielen kerrostumia. Rotuennakkoluulot ja rotujen sekoittumisen uhka (eli vierauden pelko) uivat aina Lovecraftin teksteissä lähellä pintaa (niistä ehkä myöhemmin).

Toisaalta mielen epävakauskin liikkuu Lovecraftin teksteissä lähellä pintaa. Hänen molemmat vanhempansa kärsivät mielenterveysongelmista ja kuolivat mielisairaalassa. Ehkäpä unettomuudesta ja ahdistuksesta kärsivälle kirjailijalle ”sukurasituksen” kuormittama perimä oli kuin pimeä kellari, josta saattoi koska tahansa nousta tuntemattomia ja hallitsemattomia voimia hänen kimppuunsa.

On July 16, 1923, I moved into Exham Priory after the last workman had finished his labours. The restoration had been a stupendous task, for little had remained of the deserted pile but a shell-like ruin; yet because it had been the seat of my ancestors I let no expense deter me.

Novelli alkaa päivämäärästä. Kenneth Faig on huomauttanut, että Lovecraftin monien horjuttavaa mieltä kuvaavien tarinoiden keskeiset käänteet sijoittuvat juuri heinäkuun 16. päivään, jolloin Lovecraftin isä kuoli. Nyt Delapore muuttaa kartanoon tuona päivänä. Faig kertoo myös, että Lovecraft haaveili kunnostavansa lapsuudenkotinsa Rhode Islandilla entiseen loistoonsa.

Vaikka novellin tapahtumille on tulkittavissa kirjoittajan elämäkerrallista rinnakkaisuutta, ”The Rats in the Walls” seisoo omilla jaloillaan. Kerronta on poemaista, kertojan tunteita alleviivaavaa. Terävän ja täsmällisen substantiivin sijaan Lovecraft manaa esiin todellisuuden kaltaisuutta viiden tai kuuden adjektiivin voimin. Se lienee tietoinen tyylivalinta.

Peukutus: sävy

H. P. Lovecraftin novellissa ”The Rats in the Walls” (1924) puhaltaa maukas kauhuromanttinen tunnelma. Nimien ja motiivien kautta tarina kytkeytyy muihin lajin merkkiteoksiin. Päähenkilön kyvyttömyys lukea sosiaalisia, nimenomaan kirjoittamattomia viestejä syöksee hänet eristyksiin ja lopulta turmioon. Perimä kauhun lähteenä toimii erinomaisesti.

Lisää aiheesta:

• Donald R. Burleson, H. P. Lovecraft: A Critical Study (1983). Hippocampus Press, New York, NY, USA, 2016.
• Peter Cannon, H. P. Lovecraft (1989). Hippocampus Press, New York, NY, USA, 2016.
• Kenneth W. Faig, Jr., ”The Parents of Howard Phillips Lovecraft”. Teoksessa David E. Schultz ja S. T. Joshi (toim.), An Epicure in the Terrible: A Centennial Anthology of Essays in Honor of H. P. Lovecraft. Hippocampus Press, New York, NY, USA, 2011. 

Salamiin soturit

Viimeisen parin vuoden aikana sana fasismi on alkanut nousta keskusteluihin ja otsikoihin. Joidenkin johtajien poliittista retoriikkaa heijastetaan 1930-luvun Eurooppaan, missä puhe kärjistyi vihaksi ja suursodaksi tunnetuin seurauksin. Ovatko hyvät arvot jälleen vaarassa?

Brittiläinen sotahistorioitsija Antony Beevor on samentanut kuvaa menneisyydestä. Kytkiessään Espanjan sisällissodan osaksi toisen maailmansodan narratiivia hän huomauttaa, että luottamus demokratiaan oli huteraa laajalti Euroopassa, eikä esimerkiksi brittiläinen konservativismi erityisesti hylkinyt fasismia — etenkään jos polarisoituvassa ilmapiirissä vaihtoehto oli kommunismi. Monien länsimaiden johtajat pitivät Espajanssa fasistien voittoa kokonaisuuden kannalta toivottavampana. Vaikka Iso-Britannia ja Ranska eivät toimittaneet osapuolille aseita, esimerkiksi Yhdysvallat laivasi Francon johtamille fasisteille tuhansia kuorma-autoja, mitä on pidetty yhtenä avaimena voittoon.

Sodan osapuolet tietysti hakivat tukea ulkomailta, mikä syvensi maan kahtiajakoa ja eskaloi väkivallan totaaliseksi sodaksi. Espanjaan virtasi kymmeniä tuhansia ulkomaisia taistelijoita, joista jotkut olivat kirjailijoita. Ernest Hemingwayn ja George Orwellin kertomukset ovat hallinneet populaaria kuvaa sisällissodasta. Ulkomaalaiset seikkailijat eivät kuitenkaan olleet kauttaaltaan tervetullut ilmiö. Vähitellen sisällissodasta muodostui Saksan ja Italian Neuvostoliittoa vastaan Espanjassa käymä välienselvittely.

* * *

Espanjalaisen Javier Cercasin romaani Salamiin soturit (2003) ruotii sodan perintöä postmodernein keinoin. Se pureutuu sotaan Rafael Sánchez Mazasin elämäkerran kautta. Sánchez Mazas oli kirjailija ja yksi fasistisen Falangistiliikkeen perustajista, joka jäi sisällissodan pyörteissä tasavaltalaisten vangiksi ja määrättiin teloitettavaksi. Hänen onnistui kuitenkin ratkaisevalla hetkellä karata. Sitten takaa-ajon aikana tasavaltalaisen sotilaan kerrotaan päästäneen hänet menemään.

Fiktiivisen alter egonsa kautta Cercas alkaa jäljittää tätä tarinaa sekoittaen romaaniinsa todellisia ja keksittyjä ihmisiä ja tapahtumia. Lukija joutuu romaanin edessä jatkuvasti kysymään, mikä kerrotusta on totta romaanin todellisuudessa ja mikä todellisuuden todellisuudessa. Näin kirjailija pääsee totuuden äärelle paljastaen sen väistämättömän subjektiivisena. Kirjailijan kamppailu kertomuksellistamisen kanssa viittaa romaanin kerrontaan itseensä. Chileläinen kirjailija Roberto Bolaño neuvookin päähenkilöä: ”Todellisuus tekee meille aina vääryyttä; on paras ehtiä edelle ja tehdä sille vääryyttä ensiksi.” Myös monta sotaa nähnyt sankari Antonio Miralles pitää kaikkia sodasta kertovia tarinoita valheina.

Päähenkilönsä kautta Cercas kenties tematisoi oman keskinkertaisuutensa kirjailijana (hieman samaan tapaan kuin minä maallikkouteni ja asiantuntemattomuuteni lukijana). Toisaalta vähättelyn takana hän tuntee ylpeyttä romaaneistaan; monet sivuhenkilöistä mainitsevat ne kiitellen. Salamiin soturit ei ole kuitenkaan pelkästään metakirjallista kikkailua vaan ihan sujuva, jouhevasti etenevä kohtuullisen jännittävä romaani.

Romaani lepää Espanjan sisällissodan varassa: Sota virittää tarinaan odotuksia ja käänteitä, ihmisten välille jännitteitä sekä kuljettaa laajempia teemoja sankaruudesta, historiallisesta perinnöstä, ennen kaikkea muistista tai muistamisesta. Valokuvien naureskelevat nuorukaiset taistelivat ja kuolivat jonkin asian puolesta. Cercasin romaani ei kuitenkaan nouse sodan yläpuolelle sellaiseksi yleisinhimilliseksi tarinaksi, joka upottaisi lukijan historian maailmaan tai jännityskertomuksen vyyhteen tai pakottaisi hänet kohtaamaan itsensä. Salamiin sotureissa on pienen tai paikallisen romaanin maku. Vai onko puute sittenkin lukijassa?

* * *

Meksikolaisen Guillermo del Toron elokuvaa Pan's Labyrinth (2006) käsittelevässä videoesseessään Leon Thomas rinnastaa Ofelian — eli Espanjan — myyttisen maanalaisen seikkailun maan sisällissodan tapahtumiin ja hirviöt sodan osapuoliin. Itse Pan kauneudessaan ja kiehtovuudessaan edustaa fasismin lumousta.

Cercas käsittelee kirjassaan sodan perintöä mutta pysyttelee kohtuullisen etäällä sen ideologisista leireistä tai arvoista. Sánchez Mazasin fasismi on poliittista toimintaa, johon ei pureuduta sen enempää: hän ei lankea, ei lumoudu eikä irtisanoudu vaikka ottaakin sodan jälkeen etäisyyttä Francon hallintoon. Toisin kuin Orwell tai Hemingway, Cercas ei asetu selkeästi millekään puolelle, vaikkakin päähenkilö ihailee Bolañon poliittista ryhdikkyyttä ja kenties tunnustaa tasavaltalaissympatioita.

Historialliset narratiivit ankkuroivat lukijan vaivihkaa tapahtumiin ja niiden sisältämiin arvoihin (vaikka tietysti tämänpäiväisen moraalin ja tulkinnan ulottaminen sellaisenaan historiaan vääristää aina kuvaa). Ne esittävät moraalisia haasteita, joista lukija toivoo selviävänsä Ofelian tavoin. Olisinko ollut niitä, jotka lähtivät Espanjaan taistelemaan fasismia vastaan? Olisinko pelottomasti huiskuttanut niitä lippuja, joista on tullut länsimaisen demokratian hyveitä? Olisinko minä totellut vain tottelemisen vuoksi?

Javier Cercas, Salamiin soturit. Espanjankielisestä alkuteoksesta Soldados de Salamina (2001) suomentanut Matti Brotherus. WSOY, Juva, 2003.

The Lost Cottage

David Leavitt, ”The Lost Cottage”. Kokoelmassa Family Dancing: Stories by David Leavitt (1983). Penguin Books, London, UK, 1986.

Ainakin varhaisemmassa tuotannossaan David Leavitt pureutuu murroksen ravistelemaan amerikkalaisperheeseen. Romaanissa The Lost Language of Cranes (1986) newyorkilaisperheen seesteinen rutiini järkkyy ensin asumiseen liittyvien muutosten ja sitten perheenjäsenten identiteettiin liittyvien paljastusten vuoksi. Novellissa ”Territory” (1983) perheidyllin rikkoo perheen pojan miesystävän vierailu — eli reviiriloukkaus. 

Samaan tapaan novellissa ”The Lost Cottage” (1983) sään pieksemä mökki Atlantin rannikolla Massachusettsissa on enemmän kuin Dempsonin perheen kesälomien näyttämö 26 vuoden ajalta. Se on koko perheen hellimä kuva itsestään. Vuotavat hanat ja hilseilevät ovenpielet ovat osa kotoista tunnelmaa, jossa jokaisella on oma paikkansa.

Kun Dempsonin perheen vanhemmat kertoivat eroavansa, heidän aikuiset ja kotoa muuttaneet lapsensa järkyttyivät. Perheen koti meni myyntiin, nurkkia siivottiin. Isän uusi suhde nuoreen naisen langetti myös synkkiä varjoja perheen jokakesäisen merenrantaloman ylle.

”No matter what's happened,” she insisted over two thousand miles of telephone wire, ”we're a family. We've always gone, and we'll continue to go.”

Yritys viettää lomaa entiseen tapaan alkaa hyvin mutta törmää väistämättömiin ongelmiin. Mökki eli käsitys perheestä pysyy ennallaan, vaikka ihmiset ovat muuttuneet. Lapset ovat aikuisia: Douglas kohdistaa huomionsa tyttöystäväänsä, eikä Mark mahdu enää suoristautumaan sängyssään. Perheen äiti alkaa löytää puutteita tiskeistä ja mökistä. Sopeutumisyritykset ilmenevät ponnekkaina korjausprojekteina, mutta perinteessä alkaa maistua hengetön toisto. Mökkiä ei voi korjata.

Yhteistä lukemilleni Leavittin teoksille on äidin rooli perheen sideaineena. Se joutuu koetukselle miesten ilmaistessa muutosta tai tehdessä valintoja. Äidin reaktiot eivät hehku lämpöä tai viisautta, mutta ne ovat inhimillisiä ja uskottavia.

Peukutus: teema
David Leavittin novelli ”The Lost Cottage” (1983) tarkastelee perhettä murroksessa, kun aikuiset lapset ovat aloittamassa itsenäistä elämää ja kun vanhemmat huoltajan roolista vapautuneina alkavat miettiä omaa elämäänsä. Ihmiset ovat muuttuneet ja kasvaneet, eivätkä he mahdu entisille sijoilleen pienessä kesälomamökissä. Novellin kerronta on sujuvaa, vaivatonta ja ilmavaa vailla koukeroita tai räikeää yrittämistä.