sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

The Oregon Trail



Monet katetut sillat vaikuttavat epäkäytännöllisiltä ja suoraan sanottuna rumilta. Wikipedian mukaan siltoja on katettu ja katetaan rakenteiden suojaamiseksi, enkä lähde tätä viisautta kiistämään: katettu silta kestää 20-40 vuotta, kattamaton vain 10-15 vuotta. Yhdysvalloissa katetut sillat on ollut kuitenkin tapana laudoittaa myös sivuilta. Sillasta tulee käytännössä pimeä puinen tunneli, jonka muodossa tai mittasuhteissa ei ole jälkeäkään harmoniasta tai ”sfäärien musiikista”. Talonpoikaisrakennelmiksi ne ovat omituisen kömpelöitä.

Olen ajatellut kyseessä olevan makuasian — monissa uudemmissa yhdysvaltalaisissa omakotitaloissa mittasuhteet ovat samaan tapaan metsässä — mutta Rinker Buckin matkakertomus The Oregon Trail (2015) korjasi käsitykseni. Siltoja katettiin sivuilta nimenomaan hevoskärryjen aikaan. Jos kärryjä vetävät muulit tai hevoset sattuivat katsomaan siltaa ylittäessään sivuille ja huomasivat keikkuvansa korkealla juoksevan veden yläpuolella, ne saattoivat pillastua. Kun 400-500 -kiloinen säikky kasvissyöjä pelästyy ahtaassa tilassa, kaikki ovat vaarassa. Laudoitus esti niitä näkemästä sivuille, eikä paniikkia näin päässyt syntymään.

* * *

Rinker Buck, yhdysvaltalainen toimittaja ja tietokirjailija, päätyi elämässään tilanteeseen, jossa monen kuukauden matka mantereen halki muulien vetämässä kärryssä tuntui parhaalta vaihtoehdolta. Hänellä oli tietysti rasitteena historian harrastusta sekä kotoa peritty luontainen suhde hevosiin ja hevoskärryihin. Hän sai mukaansa veljensä Nickin, jonka kädentaidoille, ohjastamiskokemukselle ja vanhojen käyttöesineiden tuntemukselle nykyaikana on vähän kysyntää.


Matka on oikeastaan amerikkalainen pyhiinvaellus. Valittu reitti, Oregonin tie, oli 1800-luvulla käytetty 3 200 kilometrin mittainen kulkuväylä Keskilännestä Länsirannikolle. Vuosina 1840-1860, ennen kuin mantereen halki johtava rautatie tuli laajaan käyttöön, miltei 300 000 ihmisen arvioidaan matkustaneen Oregonin tietä länteen. Se on suurin yksittäinen maitse tapahtunut muuttoliike. Reitti on tietysti umpeenkasvanut ja jäänyt maanteiden jalkoihin, vaikka jotkin perinneyhdistykset yrittävät taistella aikaa vastaan.

Buckin matkakertomus on paitsi katsaus Yhdysvaltojen uudisasutuksen historiaan myös tavallaan kokeellista arkeologiaa: muulien ohjastaminen hyväkuntoisten teiden ulkopuolella ja kangaspeitteisessä kärryssä matkan taittaminen ovat paljolti enää vain kirjoissa kulkevaa perimätietoa. Matkakertomuksen lomassa keski-ikään ehtinyt Buck selvittää itselleen myös vaikeaa isäsuhdettaan.

Matkakertomus etenee enimmäkseen rauhalliseen tahtiin. Vastoinkäymisiä jopa draamaa syntyy vaikeasta maastosta, hajoavista pyöristä, myrskyistä ja vedestä. Nykyaikaiset sillat eivät ole sivuilta katettuja, ja pillastuneet muulit vilkasliikenteisellä sillalla ovat aiheuttaa onnettomuuden. Matkalla maanomistusolot eivät ole nekään täysin ongelmattomia. Muulien karkailut ja kommellukset tuovat yllättäviä käänteitä.

Suurin vastus on tietysti matkan pituus. Kärryn tärinässä kirjoittaja oppii suhtautumaan epävarmuuteen, mutta kertomus ei sorru paisuttelemaan matkan merkitystä kasvutarinana tai seikkailuna. Lukijalle hidas ja pitkä matka tarkoittaa suurta sivumäärää, mutta vaikka tiivistämisen varaa olisi ollut vajaat viisisataa sivua eivät ole tylsää luettavaa.

Rinker Buck, The Oregon Trail: A New American Journey. Simon & Schuster, New York, NY, USA, 2015.
Kuvat: 
- Donald Lee Pardue, ”Pisgahin katettu silta”, 2009 (Flickr, CC BY 2.0).
- Kartta teoksesta Ezra Meeker, The Oregon Trail, 1907. (Wikimedia, public domain)
- Kansikuva (Simon & Schuster)

4 kommenttia:

  1. Tämä on aihe, joka minuakin kiinnostaisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uudisasutuksen historiaan ja sen maisemaan kirja on oiva johdanto. Itselleni kirja avasi myös muulien ylivertaisuutta näissä hommissa hevosiin nähden: ne ovat vahvoja mutta kevyempiä (syövät vähemmän). Silmät ovat sivummalla päässä (näkevät paremmin takajalkansa ja ovat siten varmempia vaikeassa maastossa).

      Lisäksi, kuten muillakin nisäkkäillä, muuleilla on omanlaisensa luonteet, joista kirjassa kehittyy suorastaan henkilöhahmoja. Kuuluisa itsepäisyys kertonee enemmän osaamattomasta ohjastajasta. :-)

      Poista
  2. Ai että. Meikäläisen lempiaiheita eli Yhdysvaltojen viimeiset rajaseudut; Lewis & Clark, John Astorin Pacific Fur Companyn ameriikan valloitusyritysmatkat tai Robert Rogersin aikaansa edellä olevat suunnitelmat löytää pohjoinen reitti Tyynelle valtamerelle. Aihepiiri jota voisi lapioida loputtomiin.

    Tuli muutama vuosi sitten tutustuttua yhteen näihin pimeisiin puisiin tunneleihin Atlantan liepeillä. Oli ruma mutta jykevää tekoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tuo tontti on valtava. Ja asutuksen myötä lännessä uusien osavaltojen perustaminen keikutti poliittista tasapainoa, mikä sitten kietoutui siten orjuuskysymykseen, josta leimahti sota.

      Joskus on vaikea piirtää yhteyksiä tapahtumien välille. Velipuolikuussa oli muistaakseni sketsi, jossa pölyinen cowboy marssii saluunaan, ja kiskaistuaan tiskillä viskipaukun hän toteaa: "Söraa. Nyt ne maalaa pisteillä." Tieto ranskalaisen Georges Seurat'n keksimästä pointillismista kiiri villiin länteen. Nokkelaa huumoria. :-)

      Poista