Isaac Asimovin romaani I, Robot (1950) ilmestyi samana vuonna kuin Ray Bradburyn novellikokoelma The Martian Chronicles (1950) [nipvet]. Asimovin romaani on Bradburyn teoksen tavoin pikemminkin temaattinen novellikokoelma (engl, fix-up novel) kuin perinteinen romaani. Lehdissä julkaistujen novellien yhteenpunominen kehyskertomuksen avulla oli Rob Lathamin mukaan tyypillistä varhaiskauden tieteisromaaneille.
Sävyissään Asimovin ja Bradburyn teokset ovat miltei vastakkaisia: kun Bradbury kahlaa kulttuuripessimismissä ja asettaa teknologian taustalle, Asimov on optimistinen juuri teknologian vuoksi. Asimoville teknologia on työkalu tai vipuvarsi, jonka avulla ihminen saa tukevamman otteen kohtalostaan ja ympäristöstään. Teknologiasta seuraavat ongelmat ovat yksittäisiä valmistusvirheitä tai odottamattomia ristiriitoja, jotka korjautuvat vähitellen.
Asimovin romaanin tarinat punoo yhteen kuuluisan robopsykologin tämän uran loppupuolelle sijoittuva haastattelu. Romaanin luvut tai episodit tunnustelevat ihmisen ja koneen välistä rajaa uskomusten, luovuuden ja identiteetin kautta. Tarinat kietoutuvat Asimovin kuuluisiksi nousseiden robottien käyttäytymistä ohjaavien robotiikan kolmen pääsäännön tai ”Asimovin lakien” ympärille. Jos romaanin nimen voi ymmärtää kysymykseksi (”Minäkö robotti?”), robotiikan pääsäännöt ovat yritys väistää Frankenstein-kompleksia, jonka mukaan tietoisuuden saavuttanut luomus pyrkii tuhoamaan luojansa (esim. Frankenstein, Terminator, Matrix, ...).
Kokoelma on — kuten kenties kaikki kokoelmat — epätasainen. Vaikka Asimovin virkkeet kulkevat sujuvasti, kertomukset tuntuvat jonkinlaiselta simulaatiolta. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ongelmia tarkastellaan etäältä, eikä kerronta tee henkilöhahmoista erityisen kiinnostavia. Niinpä vuoropuhelukin tuntuu järkevältä, mutta inhimillisen kommunikaation sijaan se on enemmänkin ideoiden esittelyä, ekspositiota.
Aika on tietysti säälimätön kaikille, mutta erityisen säälimätön se on teknologiavisioita esittäville tieteisromaaneille. Tässä suhteessa I, Robot on auttamattoman vanhentunut, mitä ei sovi ehkä pitää suurena puutteena yli 70-vuotiaalle romaanille. Jotkin tarinoiden esittämät ongelmat pitää sijoittaa nimenomaan 1950-luvun alun maailmaan. Sarjatuotettujen robottien yksilöiminen ja tunnistaminen olisi tuskin enää ongelma. Asimov tuntui ajatelleen tietokoneita tiettyyn tehtävään suunniteltuina piirilevyinä, kun ne sittemmin kehittyivät yleiskäyttöisiksi käyttöjärjestelmän ohjaamiksi ”piirilevyiksi”, joihin voi asentaa tehtäväkohtaisia ohjelmia. Tämä muuttaa tapaa, jolla robotteja voi rakentaa ja testata.
Toisaalta Asimovin robottien tietoisuuden tekniset ongelmat jäävät tarinoissa kokonaan käsittelemättä. Pelkästään kielen ymmärtäminen on monisyinen vyyhti, ja kirjan piirilevytietoisuus tuntuu olevan lähempänä John Searlen esittelemää kiinalaista huonetta kuin semantiikan ymmärtämistä. Käyttäytymistä ohjaavien lakien ohjelmoiminen ei välttämättä edellytä symbolista ohjelmointikieltä, mutta ei ole lainkaan selvää, miten vahingon tuottaminen pitäisi ymmärtää ja millaista ”ihmisolennon vahingoittamista” pitäisi välttää. Jos tarinoissa ankaran looginen käyttäytyminen johtaakin moraaliseen dilemmaan ja ristiriidan kautta ei-toivottuun käytökseen, Asimov ei löydä pohjalta mitään ylitsepääsemätöntä ongelmaa.
Teknisten yksityiskohtien sijaan romaanin varsinaiset ansiot lienevät ihmisen ja robotin välisen suhteen moraalisten ulottuvuuksien luotaamisessa. Robin R. Murphyn ja David D. Woodsin mukaan Asimov olettaa, että robotit ovat riittävän tietoisia ympäristöstään ja tekojensa seurauksista sekä riittävän autonomisia tekemään moraalisia valintoja. Kytkentä robotin toiminnan ja robotin valmistajien tekemien päätösten välillä jää täysin huomiotta. Robotit perivät suunnitelmien sisältämät odotukset, jotka eivät välttämättä palvele kaikkia käyttäjiä tai kohteita samanarvoisesti. Taistelu- tai raivauskäyttöön tarkoitetut robotit tuskin ottavat asiakseen suojella ihmisolentojen tai robotin omaa koskemattomuutta.
Kuka sitten tekee päätökset? Asimovin tarinoissa teknologia pysyy tutkijoiden ja insinöörien käsissä — suunnittelijat tekevät robotteja koskevat päätökset. Dominic Idier asettaa Asimovin positivismin vastakkain William Gibsonin rosoisen ja nihilistisen tulevaisuuden vision kanssa. Kun Asimovin maailmassa robotit voidaan kieltää maapallolta, Gibsonin kuvaamassa maailmassa asiantuntijat ovat hampaattomia: keskenään kilpailevat yritykset tekevät teknologiaa koskevat päätökset omaa etuaan tavoitellen. Siinä maailmassa Frankenstein-kompleksi säilyy uhkana — yhtenä monista.
Vaikka I, Robot ei ainakaan minusta ole erityisen hyvä romaani, on se kenties ansaitusti tieteiskirjallisuuden klassikko. Kirja tunnustelee kuviteltavissa olevan teknologian vaikutuksia ihmiseen ja muotoilee ratkaisuyrityksiä. Maailma on kuitenkin muuttunut, ja, vaikka Asimovin laeista edelleen puhutaan, käytäntö on jo sivuuttanut ne.
Lisää aiheesta:
- Dominic Idier (2000) ”Science fiction and technology scenarios: comparing Asimov's robots and Gibson's cyberspace”. Technology in Society, 20(2): 255–272.
- Rob Latham (2009) ”Fiction 1950-1963”. Teoksessa M. Bould, A. M. Butler, A. Roberts & S. Vint (toim.), The Routledge Companion to Science Fiction. Oxon, UK. 78-89.
- Robin R. Murphy & David D. Woods (2009) ”Beyond Asimov: The Three Laws of Responsible Robotics”. IEEE Intelligent Systems, 24(4): 14-20.
