Siirry pääsisältöön

The Martian Chronicles

Ray Bradbury, The Martian Chronicles (1950). Simon & Schuster, New York, NY, USA, 2012.

Sain jonkinlaisen ympäristöherätyksen vuonna 1991, kun kanadalaisen maaseudun high schoolin ympäristötiedon kurssilla ryhmätöiden kautta yritimme ymmärtää enemmän ja vähemmän kestämättömän eroa. Kurssi esitteli kaikki tuolloiset keskeiset ympäristöongelmat, joista yksi oli väestönkasvu. Amerikan löytäminen tarjosi venttiilin Euroopan väestönkasvulle muutamaksi sadaksi vuodeksi—sitten kaksi mannerta oli täytetty. Sitten pohdittiin numeroiden kautta, millaisen ratkaisun Marsin (tai muiden planeettojen) asuttaminen tarjoaisi väestönkasvuun. Ilo jäisi lyhytaikaiseksi.

Tämä oli mielessä, kun luin Ray Bradburyn väljästi toisiinsa kytkeytyvien novellien kokoelmaa The Martian Chronicles (1950), joka toi hänelle ensimmäisenä tieteiskirjailijana tunnustusta kirjallisuuspiireissä. Vaikka Marsista olivat tietysti kirjoittaneet muutkin, Bradburyn tarinat olivat lähempänä John Steinbeckin Vihan hedelmiä (1939) kuin Edgar Rice Burroughsin toiminnantäyteistä Barsoomia. Heikon näkönsä vuoksi Bradbury ei palvellut sodassa, mutta novellit kaikuvat atomipommien herättämää kulttuuripessimismiä. Paikoin näkyy vihjeitä siitä ahdasmielisyydestä, johon romaani Fahrenheit 451 (1953) pureutui.
They began by controlling books of cartoons and then detective books and, of course, films, one way or another, one group or another, political bias, religious prejudice, union pressure; there was always a minority afraid of something, and a great majority afraid of the dark, afraid of the future, afraid of the past, afraid of the present, afraid of themselves and shadows of themselves.
The Martian Chronicles eli Marsin aikakirjat kertovat yhdysvaltalaisten Marsin valloituksesta. Ensimmäiset tutkimusretket kompastelevat, mutta lopulta Mars valloitetaan ja asutetaan. Kun marsilaiset vielä kuolevat maasta tuotuun tautiin, tarinat rinnastuvat eurooppalaisten uuden mantereen valloitukseen aboriginaalikulttuurien tuhoutumisineen. Novellit ovat tunnelmallisia: henkilöt muistelevat, haaveilevat ja kuvittelevat mennyttä ja tulevaa. Kerronta keskittyy vierauden kokemukseen, kun uusi ympäristö ei jäsenny tuttujen käsitteiden tai tapojen kautta. Vaikkei ympäristö siihen rohkaise, ihmiset tuovat mukanaan elintapansa ja painavat totutut sapluunat uuteen ja vieraaseen maisemaan. Rintamaiden amerikkalainen unelma seuraa niitäkin, jotka haluavat paeta sitä.
The Men of Earth came to Mars. They came because they were afraid or unafraid, because they were happy or unhappy, because they felt like Pilgrims or did not feel like Pilgrims. There was a reason for each man. They were leaving bad wives or bad towns; they were coming to find something or leave something or get something, to dig up something or bury something or leave something alone. They were coming with small dreams or large dreams or none at all...it was not unusual that the first men were few. The numbers grew steadily in proportion to the census of Earth Men already on Mars. There was comfort in numbers. But the first Lonely Ones had to stand by themselves...
Jotkut ovat epäilleet, ovatko Bradburyn novellit edes tieteiskirjallisuutta. Teknologialla ei ole kertomuksissa suurtakaan osaa, mutta se tekee teoksesta lievästi ajattoman. Hyvän scifin sisään on leivottu inhimillisiä ongelmia, kuten hyvään kirjallisuuteen yleensä. Novelleissa on tiettyä kosmista riipaisua, mutta kokonaisuus teemoineen ja sävyineen on epätasainen.

Kommentit

  1. "ihmiset tuovat mukanaan elintapansa" - sanoin melkein samoin kun kirjoitin Blixenin kirjasta Eurooppalaisena Afrikassa. Mars tai Afrikka, niinpä niin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä taitaa olla länsimainen tapa. Kingsolverin The Poisonwood Bible pyöri myös saman teeman äärellä. Defoen Robinson Crusoe teki siitä hyveen. Uutta kohdatessa ei katsota eikä kuunnella, vaan kaikki peitetään kotimaisin kuvioin.

      Bradburyn Marsissa ei ole pian toista kulttuuria, johon vertailla. Jäljellä on vai kaupallisesti hyödynnettävä maisema ja tuhansia vuosia vanhan kulttuurin raunio, joka on peittyä amerikkalaisen unelman alle. Niin se käy.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Novellihaaste 2

Usein sanotaan , että vedenalaiset lomakuvat ovat meribiologialle sitä, mitä kirjabloggaus on kirjallisuuskritiikille. Kuvagallerioissaan koralliriuttojen satumaisen monimuotoisuuden keskellä harrastajasukeltajat nostavat peukalonsa ilmaisemaan tyytyväisyyttä — ja siinä se. Ei puhetta, ei ympäröivää ekosysteemiä jäsentäviä käsitteitä, ei latinankielisiä nimiä; vain peukalo ja regulaattorin puhaltamat kuplat. Moni onkin kysynyt ärtyneenä, miksi paikalle ei lähetetä ammattilaisia. Samaa kysyi tuolloinen kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis lehtikritiikin korahdellessa kuolemaansa joitain vuosia sitten. Miksi ammattikriitikoiden sijaan näkyvyyttä kirjallisuudelle tuovat asiantuntemattomat harrastelijat ja heidän mutuhuttunsa? Hyvä kysymys. Etabloituneet kulttuuriäänet ehtivät — aivan aiheesta — varoittaa myös taitamattomien kirja-arvioiden vaikutuksesta lapsiin ja nuoriin. Sain Variksen kolumnista vuosiksi vettä myllyyni sekä alaotsikon blogiini, mutta en ole pysäht

Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (1/2)

Toisinaan — tai itse asiassa melko usein — kuvittelen itseni kaikkiruokaiseksi lukijaksi. Tämä on kuitenkin vain kuvitelma, koska houkuttelevatkin runokirjat jäävät vuodesta toiseen lukematta. Kun sitten viimein mielivaltainen ulkoa tuleva paine, kuten kirjaston eräpäivä, puuduttaa hetkeksi ennakkoluuloni ja istuttaa minut vastakkain tiiviin tekstin kanssa, symbolisen painimisen jälkeen seuraa toinen, paljon vakavampi mittelö: miten kirjoittaa runoista? Runouden äärellä on vaikea olla paljastamatta taitamattomuuttaan, joten panoksena on paitsi identiteetti myös maine. Miksi runous tuntuu niin vaikealta? Ehdin kirjoittaa tähän kaksi helppoa vastausta päästäkseni varsinaiseen aiheeseen, joka on siis Olli-Pekka Tennilän erinomainen runokokoelma Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (2012), mutta tuo ”vaikeus” kaipaa täsmentämistä. Tai oikeastaan tuo ”vaikeus” ei kaipaa yhtään mitään, vaan kirjoittajana haluan muotoilla sanoiksi runoudesta jotain, mitä tiedän muiden sanoneen ymmärtääkse

Medieval Architecture

Keskiaikaista rakennustyyliä on pidetty tuloksena barbaaristen piirteiden sulautumisesta roomalaiseen tyyliin, mutta pitkään germaanivaltakuntien rakennukset olivat yrityksiä noudattaa myöhäisantiikin roomalaisia esimerkkejä. Holvikattojen puutekaan ei ilmeisesti johtunut teknisistä vaikeuksista tai taitojen katoamisesta vaan halusta noudattaa esikuvia.  Lukiessani Howard Saalmanin kirjaa Medieval Architecture (1962) ymmärsin viimein, että arkkitehtuuri on ongelmanratkaisua. Tavallaanhan se on itsestäänselvää — tai mitä muutakaan yhtenä inhimillisen neuvokkuuden muotona arkkitehtuuri olisi — mutta maallikkona olen ajatellut rakentamista aina jotenkin mahdollisuuksien kautta. Romaanisen rakennustyylin historiaa kuvaillessaan Saalman punoo toisiinsa tarjolla olleet vaikutteet, perinteen, aikakauden uskonnolliset ja poliittiset ilmiöt sekä erityisesti muutokset kirkon liturgiassa nostaen esiin juurikin ne kysymykset, joihin arkkitehtuuri pyrki muotoilemaan vastauksia. Euro