The Amazons

Adrienne Mayor, The Amazons: Lives and Legends of Warrior Women Across the Ancient World. Princeton University Press, Princeton, NJ, USA, 2014.

Amatsoneja pidettiin pitkään myyttisenä vastakohtana antiikin kreikkalaisille naisille. Monet maalatut ruukut kuvaavat hurjia naissotureita kamppailemassa tasaveroisina esimerkiksi Herakleen, Theseuksen tai Akhilleuksen kanssa. Troijan sodan uhrien joukossa oli monta nimeltä mainittua amatsonia. Myyttien mukaan amatsonit poistivat toisen rintansa voidakseen ampua jousella paremmin. Lisäksi heidän sanotaan eläneen pelkästään naisten muodostamissa yhteisöissä, jonne miehillä ei ollut asiaa—paitsi ehkä seksiorjina.

Tutkimuksen valossa näyttää siltä, että amatsoneilla on kuin onkin historialliset juuret, vaikka ne eivät ole aivan yhtä värikkäät kuin suosittujen myyttien kanssa. Adrienne Mayorin kirja The Amazons (2014) kartoittaa amatsonien alkuperää. Kreikkalaiset tapasivat keksiä vieraille sanoille kreikkalaisen etymologian. Näin muodoin sana amazoi katsottiin kehittyneen kreikan sanoista a- (ilman) ja mastos (rinta), mutta kaikki ruukkuihin maalatut amatsonit ovat kaksirintaisia, eikä nykyisetkään naisjousiampujat rintojaan poistele.

Antiikin lähteiden pohjalta Mayor sijoittaa amatsonit ja amatsonien kaltaiset naissoturit Mustanmeren ja Siperian välisille aroille, missä asui skyyttejä. Tuoreet DNA-tutkimukset ovat paljastaneet useiden aroilta löytyneiden soturihautojen kuuluneen naisille. Luurangoista löytyy merkkejä taisteluista, jota on käyty kasvokkain, mahdollisesti hevosen selästä. Eskimoiden tapaan tasankojen paimentolaiskansat ovat tyypillisesti opettaneet samat taidot molemmille sukupuolille. Hevonen ja jousi ovat tehneet miehistä ja -naisista tasavertaisia: ratsastus ja jousiammunta eivät vaadi ensisijaisesti voimaa vaan ovat opetettavissa tytöille ja pojille. Homeroksen Iliaassa amatsoneista käyttämä epiteetti antianeirai tarkoittaa "miehen veroiset".

Naissoturit eivät ole kuitenkaan pelkästään kreikkalaisten tarinoiden ainesta, vaan niitä löytyy kaikkialta, minne arojen paimentolaisheimojen vaikutus on ulottunut. Persialaiset, egyptiläiset, kaukaasialaiset, armenialaiset, kiinalaiset legendat ja arojen oma suullinen tarinaperinne kertovat samanlaisista naissotureista, mutta muiden kuin kreikkalaisten sankareiden käsissä naiset saattavat voittaa tai jäädä henkiin. Esimerkiksi kiinalaisen naissoturin nimi Hua Mulan on usein käännetty magnoliaksi, mutta tarkempi analyysi on paljastanut sen juontuvan keskiaasialaisen paimentolaiskansan kielestä ja tarkoittavan peuraa.

Mayor tuntuu olevan erityisen perehtynyt antiikin aikaiseen Mustanmeren seutuun. Hänen kirjansa The Poison King (2009)  käsitteli Pontoksen Mithridatesta, josta kehittyi vaarallinen vastus Rooman valtakunnalle (ja jonka jalkavaimo Hipsikratea oli kovasti amatsonin kaltainen). Pontokseen sijoittuu myös amatsonien myyttinen alkuperä; Herodotoksen mukaan he päätyivät sieltä skyyttien maille.

The Amazons on erinomaisen sujuva ja mielenkiintoinen. Kuten The Poison King, se on myös hieman sensaatiomainen, mikä saa maallikon varovaiseksi.

Lisää aiheesta:

• Adrienne Mayor, Warrior Women: The Myth and Reality of the Amazons. Foreign Affairs, 2015/05.

The Poison King

Adrienne Mayor, The Poison King: The Life and Legend of Mithradates, Rome's Deadliest Enemy.
Princeton University Press, Woodstock, UK, 2009.

Rooman laajeneminen italialaisesta kylästä imperiumiksi on osa tarinaa, kuinka länsimaista tuli länsimaita. Kuitenkin perinteet ja vanhat päätöksentekoinstituutiot oli vaikeaa yhdistää laajentumiseen, ja lopulta sisäisten taisteluiden jälkeen Rooma muuttui tasavallasta yksivaltiudeksi. Pitkään länsimaisten oppineiden mielestä antiikin historiassa kaikui kaikki mahdollinen inhimillisesti kuviteltavissa oleva ylevyys, mihin vaikutti ja mitä vahvisti tietenkin se, että roomalaiset itse kirjoittivät heitä ja heidän naapureitaan koskevan historian. 

Koulussa ainakin meille jaksettiin korostaa roomalaisten veretöntä laajenemista. Kuningas toisensa jälkeen taipui maksamaan veroja Roomaan pelkästään poliittisen painostuksen vuoksi. Roomalainen valloitettujen alueiden verotus oli kuitenkin raakaa ja ulkopolitiikka lyhytnäköisiä liittolaisuuksia sekä sotilaallisen itsetunnon vahvistamaa sanelua, mistä kasvoi tyytymättömyyttä ja kapinahenkeä.

Nykyisen Turkin pohjoisosista kotoisin oleva kuningas Mithridates VI (120–63 eaa) nousi vastustamaan itäiselle Välimerelle leviää imperiumia ja piinasi roomalaisia liki kolmenkymmenen vuoden ajan. Adrienne Mayor, antiikin historian tutkija Stanfordin yliopistosta, kokoaa harvoista aikalaisten sekä toisen että kolmannen käden kertomuksista tämän Pontuksen kuninkaan tarinan. Kuitenkin kirjan otsikosta ja sen superlatiiveista käy heti ilmi, ettei kyseessä ole akateeminen teos vaan suurelle (amerikkalaiselle) yleisölle osoitettu kuninkaan elämäkerta. 

Mithridateksesta säilyneet tarinat täyttävät melkein kaikki myyttisille hahmoille asetetut vaatimukset. Taivaalla oli pyrstötähti merkkinä hänen syntymästään, hän voitti fyysisissä mittelöissä ja asekunnossa muut miehet ja niin päin pois. Hänen katsottiin polveutuvan Kyyroksesta, Dariuksesta ja parista Aleksanteri Suuren kenraalista. Hän kirjaimellisesti peri Aleksanteri Suuren viitan. Legendojen mukaan Mithridates eli teillä tietymättömillä ystäviensä kanssa seitsemän vuoden ajan kunnes palasi Pontukseen ja otti vallan käsiinsä.

Mithridates alkoi systemaattisesti laajentaa vaikutusvaltaansa ja valtakuntaansa Mustanmeren ympäristössä, mikä ei mennyt naapureilta huomaamatta. Jotkut niistä alkoivat pelata Mithridatesta vastaan Roomaan tukeutuen, mutta Mithridates onnistui kääntämään nämä yritykset poliittisiksi voitoikseen: tyytymättömyys roomalaisia kohtaan oli laajaa ja hänessä nähtiin kuningas, joka palauttaisi oikeudenmukaisuuden ja itsetunnon. Hän oli lisäksi odottanut pitkään syytä sotaan. 

Mithridatesta vastaan käytiin sotaa kolmeen otteeseen samalla, kun Roomassa käytiin sisällissotia. Ensimmäisessä erässä Mithridates otti haltuunsa naapurikuningaskuntia ja organisoi Vähän-Aasian roomalaisten siviilien ja varuskuntien teurastuksen vuonna 88 eaa. Rooma reagoi lähettämällä konsuli Sullan parin legioonan kera. Kokeneet legioonalaiset ja heidän joustava taktiset yksikkönsä veivät voiton toisensa jälkeen Mithridateen ja hänen liittolaistensa armeijoista Kreikassa. Toinen erä käynnistyi, kun Mithridatesta, joka oli saanut pitää valtakuntansa, syytettiin sotavalmisteluista ja Sullan legaatti Murena lähetettiin paikalle. Mithridates voitti tämän erän kotikentällään. Kolmanteen erään sotkeutui mukaan Armenian kuningas Tigraines II, joka kuitenkin hävisi taistelukentällä miesylivoimastaan huolimatta roomalaisille. Pompeius ajoi Mithridatesta takaa pitkin poikin mutta kuningas onnistui välttämään kiinnijäämisen kerta toisensa jälkeen. Lopulta hän ajautui umpikujaan ja teki tarinan mukaan itsemurhan.

Ilmeisesti Mithridatesta pidettiin suurena strategina, mutta roomalaiset legioonat olivat toistuvasti liian kova pala, hävisi taisteluita toisensa jälkeen, eikä hän saavuttanut lopullista tavoitettaan. Hän vain ei jäänyt kiinni ja rikkauksiensa kautta hän onnistui nostamaan armeijan toisensa jälkeen roomalaisia vastaan. Poliittista pelisilmää hänellä toki oli. Mithridates lisäksi harrasti myrkkyjä ansaiten nimen Myrkkykuningas. Hän nautti jatkuvasti pieniä määriä mm. arsenikkia ja kehitti siten vastustuskyvyn. Hänen kasvituntemuksensa sekä myrkky- että vasta-aineoppinsa elivät pitkään kuolemansa jälkeenkin. 

Mayor on tutkinut antiikin tiedekäsitystä, ja hän liikkuu sujuvasti pitkin poikin Rooman valtakuntaa. Hän kokoaa mielenkiintoisen ajankuvan roomalaisten vastustajan näkökulmasta. Kerronta kulkee ripeästi ja vaivatta, ja ilmiöt ja tapahtumat tulevat esiin johdonmukaisina kokonaisuuksina. Tässä toisaalta onkin kirjan keskeinen heikkous. Heti alkuunsa Mayor kuitenkin tunnustaa, että luotettavia lähteitä on niin vähän, että tapahtumien selittämiseksi on turvauduttava historialliseen rekonstruointiin. Niinpä kirjassa kulkee pitkiä arvailujen ja teorioiden ketjuja, joiden todistusvoima on olematon. Mithridateen kohtaloa, mahdollisesti lavastettua kuolemaa on spekuloitu antiikista lähtien, joten paikoin teoretisointi on täysin perustelua. Jotkin Mayorin teorioista ovat kuitenkin todella kevyitä ja sellaisina pelkästään haitaksi muuten hienolle tietokirjalle.

Jos lännessä Mithridates on Jugurthan tapaan unohtunut hahmo, se ei ole sitä idässä. Idän ja lännen kohtaamisissa antiikin ja tämän päivän välillä on tahattomia samankaltaisuuksia.