The Poison King

Adrienne Mayor, The Poison King: The Life and Legend of Mithradates, Rome's Deadliest Enemy.
Princeton University Press, Woodstock, UK, 2009.

Rooman laajeneminen italialaisesta kylästä imperiumiksi on osa tarinaa, kuinka länsimaista tuli länsimaita. Kuitenkin perinteet ja vanhat päätöksentekoinstituutiot oli vaikeaa yhdistää laajentumiseen, ja lopulta sisäisten taisteluiden jälkeen Rooma muuttui tasavallasta yksivaltiudeksi. Pitkään länsimaisten oppineiden mielestä antiikin historiassa kaikui kaikki mahdollinen inhimillisesti kuviteltavissa oleva ylevyys, mihin vaikutti ja mitä vahvisti tietenkin se, että roomalaiset itse kirjoittivät heitä ja heidän naapureitaan koskevan historian. 

Koulussa ainakin meille jaksettiin korostaa roomalaisten veretöntä laajenemista. Kuningas toisensa jälkeen taipui maksamaan veroja Roomaan pelkästään poliittisen painostuksen vuoksi. Roomalainen valloitettujen alueiden verotus oli kuitenkin raakaa ja ulkopolitiikka lyhytnäköisiä liittolaisuuksia sekä sotilaallisen itsetunnon vahvistamaa sanelua, mistä kasvoi tyytymättömyyttä ja kapinahenkeä.

Nykyisen Turkin pohjoisosista kotoisin oleva kuningas Mithridates VI (120–63 eaa) nousi vastustamaan itäiselle Välimerelle leviää imperiumia ja piinasi roomalaisia liki kolmenkymmenen vuoden ajan. Adrienne Mayor, antiikin historian tutkija Stanfordin yliopistosta, kokoaa harvoista aikalaisten sekä toisen että kolmannen käden kertomuksista tämän Pontuksen kuninkaan tarinan. Kuitenkin kirjan otsikosta ja sen superlatiiveista käy heti ilmi, ettei kyseessä ole akateeminen teos vaan suurelle (amerikkalaiselle) yleisölle osoitettu kuninkaan elämäkerta. 

Mithridateksesta säilyneet tarinat täyttävät melkein kaikki myyttisille hahmoille asetetut vaatimukset. Taivaalla oli pyrstötähti merkkinä hänen syntymästään, hän voitti fyysisissä mittelöissä ja asekunnossa muut miehet ja niin päin pois. Hänen katsottiin polveutuvan Kyyroksesta, Dariuksesta ja parista Aleksanteri Suuren kenraalista. Hän kirjaimellisesti peri Aleksanteri Suuren viitan. Legendojen mukaan Mithridates eli teillä tietymättömillä ystäviensä kanssa seitsemän vuoden ajan kunnes palasi Pontukseen ja otti vallan käsiinsä.

Mithridates alkoi systemaattisesti laajentaa vaikutusvaltaansa ja valtakuntaansa Mustanmeren ympäristössä, mikä ei mennyt naapureilta huomaamatta. Jotkut niistä alkoivat pelata Mithridatesta vastaan Roomaan tukeutuen, mutta Mithridates onnistui kääntämään nämä yritykset poliittisiksi voitoikseen: tyytymättömyys roomalaisia kohtaan oli laajaa ja hänessä nähtiin kuningas, joka palauttaisi oikeudenmukaisuuden ja itsetunnon. Hän oli lisäksi odottanut pitkään syytä sotaan. 

Mithridatesta vastaan käytiin sotaa kolmeen otteeseen samalla, kun Roomassa käytiin sisällissotia. Ensimmäisessä erässä Mithridates otti haltuunsa naapurikuningaskuntia ja organisoi Vähän-Aasian roomalaisten siviilien ja varuskuntien teurastuksen vuonna 88 eaa. Rooma reagoi lähettämällä konsuli Sullan parin legioonan kera. Kokeneet legioonalaiset ja heidän joustava taktiset yksikkönsä veivät voiton toisensa jälkeen Mithridateen ja hänen liittolaistensa armeijoista Kreikassa. Toinen erä käynnistyi, kun Mithridatesta, joka oli saanut pitää valtakuntansa, syytettiin sotavalmisteluista ja Sullan legaatti Murena lähetettiin paikalle. Mithridates voitti tämän erän kotikentällään. Kolmanteen erään sotkeutui mukaan Armenian kuningas Tigraines II, joka kuitenkin hävisi taistelukentällä miesylivoimastaan huolimatta roomalaisille. Pompeius ajoi Mithridatesta takaa pitkin poikin mutta kuningas onnistui välttämään kiinnijäämisen kerta toisensa jälkeen. Lopulta hän ajautui umpikujaan ja teki tarinan mukaan itsemurhan.

Ilmeisesti Mithridatesta pidettiin suurena strategina, mutta roomalaiset legioonat olivat toistuvasti liian kova pala, hävisi taisteluita toisensa jälkeen, eikä hän saavuttanut lopullista tavoitettaan. Hän vain ei jäänyt kiinni ja rikkauksiensa kautta hän onnistui nostamaan armeijan toisensa jälkeen roomalaisia vastaan. Poliittista pelisilmää hänellä toki oli. Mithridates lisäksi harrasti myrkkyjä ansaiten nimen Myrkkykuningas. Hän nautti jatkuvasti pieniä määriä mm. arsenikkia ja kehitti siten vastustuskyvyn. Hänen kasvituntemuksensa sekä myrkky- että vasta-aineoppinsa elivät pitkään kuolemansa jälkeenkin. 

Mayor on tutkinut antiikin tiedekäsitystä, ja hän liikkuu sujuvasti pitkin poikin Rooman valtakuntaa. Hän kokoaa mielenkiintoisen ajankuvan roomalaisten vastustajan näkökulmasta. Kerronta kulkee ripeästi ja vaivatta, ja ilmiöt ja tapahtumat tulevat esiin johdonmukaisina kokonaisuuksina. Tässä toisaalta onkin kirjan keskeinen heikkous. Heti alkuunsa Mayor kuitenkin tunnustaa, että luotettavia lähteitä on niin vähän, että tapahtumien selittämiseksi on turvauduttava historialliseen rekonstruointiin. Niinpä kirjassa kulkee pitkiä arvailujen ja teorioiden ketjuja, joiden todistusvoima on olematon. Mithridateen kohtaloa, mahdollisesti lavastettua kuolemaa on spekuloitu antiikista lähtien, joten paikoin teoretisointi on täysin perustelua. Jotkin Mayorin teorioista ovat kuitenkin todella kevyitä ja sellaisina pelkästään haitaksi muuten hienolle tietokirjalle.

Jos lännessä Mithridates on Jugurthan tapaan unohtunut hahmo, se ei ole sitä idässä. Idän ja lännen kohtaamisissa antiikin ja tämän päivän välillä on tahattomia samankaltaisuuksia.