The Swimming-Pool Library

Alan Hollinghurst, The Swimming-Pool Library (1988). Vintage Books, London, UK, 2015.

Jokainen nuori sukupolvi kuvittelee olevansa rohkeampi, elinvoimaisempi ja seksuaalisesti aktiivisempi kuin edeltäjänsä. Vanhat valokuvat ja etunimet puhuvat maailmasta, jossa intohimot pysyivät matalissa vesissä kauttaaltaan verhottuina ja hillittyinä. Brittiläisen Alan Hollinghurstin romaanissa The Swimming-Pool Library (1988) nuori 25-vuotias William Beckwith joutuu sattumalta pulahtamaan edellisten sukupolvien maailmaan. 1980-luvun alun näkökulmasta sotaa edeltävä aika tuntuu vieraalta.

I used to think these Edwardian names were the denial of romance: Archibald, Ernest, Lionel, Hubert were laughably stolid; they bespoke personalities unflecked by sex or malice. 

Romaanin kertoja William on varakas, komea, puoleensavetävä, narsistinen, lahjakas ja laiska. Hän kuluttaa aikansa joutilaisuudessa, baareissa, satunnaisissa irtosuhteissa ja kuntosalilla. Sitten hän sattuu pelastamaan vanhan miehen hengen tämän saadessa sydänkohtauksen. Mies osoittautuu 83-vuotiaaksi Charles Nantwichiksi, joka on Williamin tavoin homo. Samasta alakulttuuristaan ja samasta aristokraattisesta taustastaan huolimatta miehet ovat kuitenkin toistensa vastakohtia, mikä korostuu, kun Charles haluaa Williamin kirjoittavan hänen elämäkertansa. Hajamielisyydestään huolimatta vanha Charles osoittautuu myös laskelmoivaksi ja manipulatiiviseksi.

William saa luettavakseen päiväkirjoja ja selailtavakseen valtavia valokuvanippuja. Hauraan vanhuksen menneisyydestä paljastuu toimelias ja taitava diplomaatti, joka on arpeutunut kamppaillessaan seksuaalisuuteen ja ihailemaansa ihonväriin liittyvien ennakkoluulojen kanssa. Williamin ongelmat himon ylittävän ihmissuhteen perustamisessa ja ylläpitämisessä heijastuvat säälimättömästi Charles päiväkirjojen tunnustuksia vasten. Charles käyttää varallisuuttaan ja aikaansa hyväntekeväisyyteen, kun William on alusta loppuun itsekäs hedonisti.

Hollinghurstin kuvaamassa alakulttuurin rajaamassa maailmassa on pelkästään miehiä. Aikana ennen AIDS:ia melkein jokainen Williamin satunnainen kohtaaminen — paitsi tietysti Charlesin — johtaa vähintään hutaistuun panoon jossain kujalla tai yleisessä vessassa. Miehinen vartalo joutuu kertojan tarkkanäköisen katseen ja paljaan himon kohteeksi. Homopiirien seesteinen turvallisuus murtuu toisinaan sitä ympäröivien ennakkoluulojen muuttuessa toiminnaksi, mutta sekään ei jalosta päähenkilöistä sankareita tai taistelijoita. He pysyvät ihmisinä.

Hollinghurstin Vieraan lapsen (2012) kohdalla pohdin, olisiko se ollut jotain, mitä E. M. Forster olisi kirjoittanut, jos olisi voinut; The Swimming-Pool Library ei herätä samaa kysymystä. Kuivan ironian sijasta kerronta on monin paikoin häpeilemättömän raakaa ja paljasta. Kerronta on silti upeaa, samanaikaisesti ylevää ja karkeaa kertojan liikkuessa jatkuvasti sarkasmin, proosallisuuden ja kaunopuheisuuden välillä. 

Vieraan lapsi

Alan Hollinghurst, Vieraan lapsi. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Stranger's Child (2011) suomentanut Markku Päkkilä. Otava, Keuruu, 2012.

Edwardiaaninen aikakausi kukoistaa viimeistä kertaa kesällä 1913. George Sawlen perhe ihastuu yläluokkaiseen Cecil Valanceen, Georgen ystävään, kun tämä tulee vierailulle Two Acresiin, taloon ja sen mahtavaan puutarhaan. Hurmaava ja monin tavoin lahjakas Cecil on saavuttanut orastavaa kuuluisuutta runoilijana. Ennen lähtöään hän kirjoittaa kuuluisimman runonsa Georgen nuoren siskon Daphnen vieraskirjaan. Hänen kaatumisensa ensimmäisessä maailmansodassa nostaa sen kokonaisen ikäluokan ilmaukseksi, joka päätyy myös itsensä Churchillin huulille. Cecil kuitenkin niin sanotusti voitelee leipänsä molemmin puolin, joten ei ole sittenkään aivan selvää, kenelle kuuluisa runo osoitettu, Daphnelle vai Georgelle.

Alan Hollinghurstin romaani Vieraan lapsi (2012) koostuu perinteisistä englantilaisista aineksista: luokkayhteiskunnasta, ensimmäisestä maailmansodasta, kartanoista, salonkikeskusteluista ja poikien sisäoppilaitoksista. Uudempia juonteita tuovat postkolonialismi ja ennen kaikkea seksuaalisuus, joten se, mikä alkaa herkkänä epookkiromaanina, muotoutuukin joksikin muuksi. Hollinghurst tunnustelee yhteiskunnan suhtautumista romaaninsa kuuluisan, joskin runoilijana keskinkertaisen Cecil Valancen homoseksuaalisuuteen liki sadan vuoden ajalta. Samana aikana paitsi rikoslaki myös englantilaisuus muuttuu.

Siltikin koko juttu saattoi Cecilin huonoon valoon tai ehkä pikemminkin puolivaloon... melkein kaikki oli tapahtunut hämärässä ja se vähä, mitä hän oli Cecilistä ylipäätään nähnyt, oli näkynyt sikarin hehkussa ja esikaupungin yön heikossa hohteessa. Cecilin vierailu oli ollut haaste heille kaikille - johtuen Cecilin asemasta, särmikkäästä äänestä, terävästä älystä ja varakkuudesta. Kääntäessään kylkeä epätoivoissaan, ettei saisi unta enää ikinä, hän mietti mitä George mahtaisi sanoa, jos kuulisi joskus ystävänsä pöyristyttävän moraalittomista edesottamuksista. Niin hän alkoi käydä mielessään sitä kaikkea taas läpi tapahtumajärjestyksessä, herkutellen täysin rinnoin järkytyksellään.

Romaanin viisi osaa ja aikakautta kuvaavat vanhenemista ja unohtamista. Rakennukset heijastelevat yhteiskuntaa ja englantilaisuutta samaan tapaan kuin E. M. Forsterin romaanissa Talo jalavan varjossa (1910). Valancen suvun Corley Court muuttuu sisäoppilaitokseksi, kun keskiluokkainen Two Acres lahoaa ja peittyy aikaan kuin Alfred Lord Tennysonin maisema runossa, josta kirjan nimi on poimittu. Hollinghurstin kuvaama pitkä ajanjakso tuottaa korjauksia vanhoihin rakennuksiin, mikä heijastelee ihmisten ja aikakausien muuttuvaa suhtautumista menneisyyteen ja muistamiseen. Ensin puretaan tai peitetään vanhat tapetit ja koristeet, sitten niitä aletaan kaivaa esiin. Rakeisten kuvien tai epävarmojen muistojen pohjalta ei tavoiteta alkuperäistä. Sen sijaan syntyy jotain, jota aletaan pitää alkuperäisenä. Muistotkin muodostuvat aikaa myöten muistoiksi muistoista. Rakennuksista kuitenkin löytyy unohdettuja, alkuperäisessä loistossa hohtavia huoneita tai kätkettyjä, salaisia kirjeitä, jotka voisivat paljastaa totuuden, mutta lopultakin kaikkeen liittyy tulkintaa ja tarkastelijan tuomaa näkemystä.

Ehkä ajatus on älytön, mutta lukiessani mietin, olisiko Vieraan lapsi kirja jotain, mitä Forster olisi kirjoittanut, jos olisi voinut (ehkä pitäisi lukea Forsterin kuoleman jälkeen julkaistu Maurice (1971)). Hollinghurstin kertoja on samaan tapaan älykäs, tarkkanäköinen ja kaikkitietävä paljastaen tilanteissa osapuolten sisäiset tuntemukset kuin Forsterin kaikkitietävä ääni, joskin Hollinghurst käyttää ironista huumoria säästeliäämmin. Vaikka havainto ja havainnon havainto kimpoilevat edestakaisin kuin joissain klassikoissa, tulos ei silti maistu samalta. Ehkä kirja on tarpeettoman hidas—tai ehkä juuri hitaus synnyttää lukijassa niitä kertomuksen ylittäviä oivalluksia, joiden kautta Vieraan lapsi tuntuu erinomaiselta romaanilta.