Brett Nongbri, Before Religion: A History of a Modern Concept. Yale University Press, 2013. Vaikka uskontoa pidetään universaalina ilmiönä, joskus kielenkääntäjillä on vaikeuksia kääntää sana uskonto. Esimerkiksi koillisintialaisen khasin kohdalla se kääntyy tavoiksi, velvollisuuksiksi tai oikeaksi asenteeksi, koska kielessä ei ole suoraa vastinetta. Tämä on yllättävää, koska khaseilta ei puutu jumalia.
Brent Nongbrin kirja Before Religion (2013) kartoittaa sanan uskonto historiaa, ja käykin ilmi, että uskonto on melko tuore ilmiö. Se alkoi muotoutua Euroopassa 1500- ja 1600-lukujen uskonsodissa ja kiteytyi valistuksen ja siirtomaavallan aikana mm. Jean Bodinin ja John Locken kirjoitusten pohjalta. Johtuen Euroopan historiasta uskonto tuli tarkoittamaan yksityistä, sisäistä uskonharjoittamista ja henkilökohtaista valintaa, joka pysyy erillään politiikasta, taloudesta ja tieteestä. Tällainen harrastuksen kaltainen uskonto on harvinainen länsimaiden ulkopuolella. Se on myös harvinainen länsimaiden omassa esimodernissa perinteessä.
Englannin religion juontuu tietysti latinan sanasta religio, mutta se on tarkoittanut hieman eri asioita eri aikoina: aluksi sääntöjä, palvontamenoja ja jumaluuksista huolehtimisista, sitten myöhäisantiikin aikaan riittejä tai hartautta. Augustinus viittasi religiolla Jumalan palvontaan, mutta myöhemmin keskiajalla se tarkoitti luostarijärjestöä tai luostarielämää. Lopulta siitä tuli oppi eli -ismi. Nongbri esittelee seikkaperäisesti mm. Ciceron religio-sanan käyttöä eri yhteyksissä ja merkityksissä. Myös kreikan threskeia käännetään usein uskonnoksi, mutta senkin merkityksillä on pitkä historia: Herodotos viittasi sillä riitteihin tai rituaaleihin, Filon Aleksandrialainen temppelissä tapahtuviin uhritoimituksiin. Uudessa testamentissa se kulkee palvontaa (mutta Abrahamin tarinassa myös uskollisuutta tai tottelevaisuutta) tarkoittavassa merkityksessä. Ja niin edelleen.
Nongbri kaivaa tietysti esimerkkejä myös Aasiasta ja uudelta mantereelta. Hän esittää, kulttuurit länsimaiden ulkopuolella eivät jaa maailmaa hengelliseen ja maalliseen meidän tavoin, eivätkä antiikin kreikkalaiset tai roomalaiset olisi tunnistaneet meidän kulttuurimme uskontoa. Toisaalta muutkin kulttuurit ovat käyttäneet itseään mittapuuna ympärilleen katsellessaan. Nongbri kaivaa esiin ilmauksia, joilla antiikin kirjoittajat ovat viitanneet toisenuskoisiin. Manikealaisille puhdasoppiset kristityt olivat harhautuneita manikealaisia. Keskiajan katolisille muslimit olivat harhaoppisia kristittyjä. Ficinolle kaikki palvonta—vaikka sitten tiedostamatta—oli saman yhden ja oikean Jumalan palvontaa.
Käsitteenä uskonto on siis puutteellinen, mutta harva on päästämässä siitä irti. Samat ongelmat olisi löydettävissä monesta muusta käsitteestä, kuten vaikka kulttuuri, etnisyys, kieli tai taide. Käsitteiden paremmat tai tarkemmat määrittelyt eivät oikeastaan auta, koska määritteleminen useisiin käyttöyhteyksiin sopivaksi on vaikeaa ellei peräti (matematiikan ulkopuolella) mahdotonta. Kuten Wittgenstein sanoi, kielen merkitystä ei voi ilmaiszzzZZZzzz ... zzzZZZzzz ...
Nongbri ahtaa kirjaansa laajalti tietoa, josta suuri osa on viitteissä, jotka muodostavat miltei puolet kirjasta. Kirja on tietysti mielenkiintoinen, mutta muuten sujuvassa kerronnassa on jotain levotonta. Riittäisi todeta asiat ja siirtyä eteenpäin. Nyt Nongbri häärää itse tekstissään läsnä, vaikka omakohtaisuudelle ei esipuheen jälkeen ole tarvetta.
