Ranskalaisen antropologin Claude Lévi-Straussin ohut kirjanen Myth and Meaning (1978) perustuu radiossa esitettyihin luentoihin, jotka väljästi käsittelevät maallikoiden asettamia kysymyksiä. Lévi-Strauss sävyttää luentojaan sattumuksilla ja esimerkeillä omasta elämästään.
Strukturalismi, siis rakenteen merkitystä korostava tieteellinen lähestymistapa, palautuu Lévi-Straussin osalta lapsuuden havaintoon kylttien boulanger (leipuri) ja boucher (teurastaja) samankaltaisuudesta (bou) ennen kuin hän oppi lukemaan. Näitä muuttumattomia yhtäläisyyksiä, jotka edustivat järjestystä ensisilmäyksellä kaoottisissa ilmiöissä, hän sitten metsästi ensin geologiasta ennen kuin ihastui antropologiaan.
I [...] was confronted immediately by one problem - there were lots of rules of marriage all over the world which looked absolutely meaningless, and it was all the more irritating, because if they were meaningless, then there should be different rules for each people, though nevertheless the number of rules could be more or less finite. So, if the same absurdity was found to reappear over and over again, then this was something which was not absolutely absurd; otherwise it would not reappear.Lévi-Strauss pohtii luennoissaan strukturalistista lähestymistapaa ja järjestyksen suhdetta tietoon. Uusia kysymyksiä nousee sitä mukaa, kun vanhoihin vastataan, joten tieteellisten selitykset eivät koskaan saavuta lopullisuutta. Hän vertailee myös "primitiivisen" ja tieteellisen ajattelun eroja todeten, että niiden omaperäisyys ja abstrahointi on samantyyppistä, mutta, missä edellinen on yleensä eristyneen heimon perinnettä, jälkimmäinen nauttii monien eri kulttuurien sukupolvelta toiselle siirtyneestä tiedosta. Historia on kirjoittajan mukaan perinyt mytologian funktion; molemmat antavat vastauksia pitkälti samoihin kysymyksiin, toki eri tavoin.
Lopuksi kirjoittaja pohtii mytologian ja musiikin suhdetta. Hänen mukaansa ne molemmat ikään kuin polveutuvat kielestä, jolla on siis rakennetta foneemien, sanojen ja lauseiden tasolla, mutta mytologiassa ei ole foneemeja, eikä musiikissa ole sanoja. Edellinen korostaa siis merkitystä, jälkimmäinen ääntä. Tämä analogia paljastaa yhtäläisiä rakenteita, mutta en tiedä, voiko niistä ei sen suurempia johtopäätöksiä tehdä.
Kirjan sävy on leppoisa, ja sen voi lukea yhdeltä istumalta. Ehkä siinä strukturalismistakin tarttuu hihaan jotain.
