Vieterilintukronikka

Haruki Murakamin romaanit ovat minulle toistuva ”ongelma”. En osaa (tai uskalla) asettua arvioissani selkeästi jollekin kannalle. Romaanin 1Q84 (2009-2010) [nipvet] jälkeen luulin tunnistaneeni teosten heikkoudet ja voivani hylätä kulttuurirelativismini tarpeettomana varovaisuutena, koska Murakami näyttää soveltavan (länsimaisen) kirjallisuuden tekniikoita puutteellisesti. Tämän näkemyksen vallassa aloitin nyt joululahjaksi saamani Vieterilintukronikan (2021).

Dickensiläisiin mittoihin yltävä koko — vajaat yhdeksänsataa sivua — herättää epäilyksen, että kirjoittajan tulot ovat perustuneet sivu- tai sanamäärään. Epäilys vahvistui, kun alkupuolen kerronta eteni loivina laineina keskittyen arkisiin askareisiin. Henkilöhahmot olivat toisilleen pohjattoman kohteliaita, ja konfliktit, sikäli kun niitä oli, verhoutuivat myyttisiksi jännitteiksi, jotka pysyivät vieraina myös henkilöhahmoille. Päähenkilöt tarttuivat toimeen, mielipiteisiin ja johtopäätöksiin ulkoisten voimien vallassa. Tekstiä olisi voinut rajusti tiivistää. Ja kaikesta huolimatta sen outous herätti odotuksia. Miksi?

”En usko olevani erityisen rohkea”, vastasin.
”Oletko aina ollut arka?”
”Olen aina ollut arka, eikä tilanne luultavasti tule muuttumaan.”

Yleensä tarinoita kantava konflikti syntyy siitä, että joku haluaa jotain eikä saa sitä. Tarinan mittaan  jokin asia tai henkilö käy läpi muutoksen, ja yleisö oppii jostain asiasta jotain. Murakamin romaanissa päähenkilö ei tunnu haluavan mitään. Kaikki tunnistamani symbolit lipsuivat lopulta sormien välistä niin, etten jaksanut niistä pitää rekisteriä kovin pitkään. Tiskatessaan ja imuroidessaan päähenkilö tuntuu siivoavan pois myös kaikki kirjailijan jättämät tahrat ja jäljet. Muutokset noudattivat näkymättömiä virtauksia kuin kaivoon tihkuva pohjavesi.

Sitten tarina siirtyy ajoittain mantereelle, missä Japanin Kwantung-armeija pyrkii luomaan puskurivyöhykettä Neuvostoliittoa vastaan osana toista maailmansotaa. Samalla kerronnan sävy muuttuu rosoisemmaksi ja karheammaksi. Ihmiset eivät enää myötäile toisiaan kohteliaasti. Heillä on motiiveja ja epäilyksiä, he ennakoivat ja toimivat. Historian ja nykyisyyden välillä on jyrkkä kontrasti, jonka kirjailija luo tietoisesti. Saarivaltion nykyisyyden ylle lankeaa maaginen hohde.

Vieterilintukronikka siirtää minut takaisin epävarmuuteen. Kuvaako päämäärätön arki sitä, että päämäärää ei ole? Jos haluttomuus ryhtyä mihinkään tai tavoitella mitään on vieraantumista, miksi kaikki haluaminen johtaa ongelmiin? Onko tämä länsimaista kulttuuria japanilaiseen makuun, vai toisin päin? 

Aikaisemmin lukemieni Murakamin romaanien tapaan tälläkin kertaa länsimaisuus saa rituaalisen leiman. Edellisen romaanin kohdalla puhuin epätoivoisesti ritualisoidusta ja oikeaoppisesta länsimaisuudesta ja sen vääntymisestä kierteiltään. Tulkinta on huono. Nyt jazz-musiikkia ja muotia ympäröi sellainen huolellisuus, ettei oikein voi puhua kuluttamisesta vaan seremoniasta. Mihin suuntaan näitä vaikutteita pitäisi lukea?

* * *

Yöllä palovaroittimen punaisia välähdyksiä laskiessani aloin miettiä japanilaista sarjakuvaa. Muistin yhdysvaltalaisen Bruce Jonesin tyrmistyksen sarjakuvamarkkinan muutoksista vuosituhannen taitteessa [nipvet]. Kiiltävälle paperille painetun supersankaroinnin sijaan ”yht'äkkiä nuoret tytöt lukevat joukoittain mustavalkoista, huonolle paperille painettua tavaraa, jota pitää itse asiassa lukea takaperin”. Supersankareihin erikoistuneen Jonesin näkökulmasta japanilainen sarjakuva, manga, teki kaiken väärin.

Scott McCloud (1994, 2006) on analysoinut eroja länsimaisen sarjakuvan ja mangan käyttämien tekniikoiden välillä. Japanilainen sarjakuva (erityisesti shojon) ilmaisee esimerkiksi sisäistä konfliktia toistuvien kasvokuvien, ekspressiivisten tehosteiden ja liioitelluiden henkilöhahmojen muutoksien kautta, kun länsimaissa keinoina ovat henkilöhahmojen toiminta ja keskenäinen sijoittuminen. Yksinkertaisesti kuvatut, ikoniset kuvatut henkilöhahmot jättävät tilaa samastumiselle ja tarkasti kuvatut henkilöhahmot objektivoinnille tai toiseuttamiselle.

Ruutujen väliset siirtymät ovat niin ikään erilaiset: länsimaissa ruutujen välillä siirrytään enimmäkseen toiminnasta toiseen. Sen sijaan manga hidastaa ja pysähtyy. Peräkkäiset ruudut saattavat kuvata saman maiseman, tilanteen, toiminnan tai muutoksen eri puolia. Hitaine siirtymineen manga-sarjakuvat julkaistaan paksuina, satojen tai tuhansien sivujen mittaisina antologioina. Paine saada aikaan käänne tietyn sivumäärän välein on pienempi.

McCloudin mukaan tällaista aspektista toiseen siirtymistä ei ainakaan vielä 1990-luvulla ollut lännessä lainkaan. Nyt parin vuosikymmenen jälkeen tilanne voi olla toinen. Kokonainen sukupolvi on kasvanut aikuisikään japanilaisen sarjakuvan voimakkaan vaikutuksen piirissä.

Scott McCloud, Understanding Comics, 1994. s 81.

 

McCloud tunnistaa sarjakuvien kautta länsimaisen kulttuurin päämäärähakuiseksi; sarjakuvan — tai laajemmin taiteen — piirissä ei harhailla tai liikuta jouten. Japanilaisessa sarjakuvassa hän näkee itämaisen taideperinteen jäljet, syklisyyden, negatiivisen tilan, hiljaisuuden. Oleellisempaa on olla jossain kuin mennä tai päästä jonnekin.

* * *

On kyseenalaista lukea romaanikirjallisuutta sarjakuvatekniikoista käsin varsinkin, kun tunnen voimakasta asiantuntemattomuutta sekä mangan että japanilaisen kaunokirjallisuuden äärellä. McCloudin kuvailemat kerrontatekniikat ja kulttuurierot kuitenkin tarjoavat minulle paremman näkökulman Murakamin romaaniin kuin muut käyttämäni välineet, jotka väsyvät tai tylsyvät satojen sivujen oudossa hitaudessa. 

Manga-antologioiden tapaan Vieterilintukronikka on paksu. Se kuvailee päähenkilöiden tilaa ja tilannetta eri puolilta pikemminkin kuin heidän toimintaansa. Samastuttavat hahmot luonnostellaan keveästi, mutta vastustajat tai pahikset muotoillaan realistisemmin. Konfliktien puute — muutamaa äärimmäistä lukuuottamatta — tuntuisi ilmaisevan harmoniaa, jonka ylitse menneisyydestä lyövät laineet huuhtovat. Länsimaisten rakenteiden, tarinankaarten ja lunastusten sijaan kyse on jostain muusta. Hyökyaallon vetäydyttyä asiat eivät tyhjene, selity tai välttämättä palaa uomiinsa.

Miten tätä pitäisi arvottaa? En taaskaan tiedä. Päähenkilön arkuus ja kenties uteliaisuus ovat tarttuneet minuun. En tunne kirjallisuuden lajia mutta se alkaa kiehtoa aikaisempaa enemmän.

Haruki Murakami, Vieterilintukronikka. Japaninkielisestä alkuteoksesta ねじまき鳥クロニクル (1994-5) suomentanut Antti Valkama. Tammi, Helsinki, 2021.

Lisää aiheen vierestä:

• Scott McCloud (1994) Understanding Comics: The Invisible Art. HarperCollins, New York, NY, USA. [nipvet]
  
• Scott McCloud (2006) Making Comics: Storytelling Secrets of Comics, Manga and Graphic Novels. HarperCollins, New York, NY, USA. [nipvet]
• Tom Root & Andrew Kardon (2004) Writers on Comics Scriptwriting 2. Titan Books, London, UK. [nipvet]
  

1Q84

En ole kriitikko, eikä Haruki Murakamin suosio ole tehnyt minulle mitenkään kipeää. Japanilaisen menestyskirjailijan uudet kirjat herättävät ilmestyessään myönteistä innostusta. Hänen nimensä nousee esiin vuosittain Nobel-spekuloinneissa. Etabloituneissa kirjallisuuspiireissä suhtautuminen hänen tuotantoonsa on ollut, sanotaanko, pidättyvämpää. Kun pari vuotta sitten Leena Krohn suositteli Prosak-klubin lavalla kollegalleen Murakamin teosta 1Q84 (2013), Kansallisteatterin kellarisalin ilma tuntui viilenevän asteen, pari.

Olen epäröinyt lukea Murakamin romaaneja mutkattomasti länsimaisina teoksina. Minusta ne ovat olleet outoja fantasioita, enkä ole rientänyt tuomitsemaan niiden sisältämiä erikoisia ihmissuhteita, sukupuolten asemaa tai teemoja (saati kirjailijaa näiden takana), koska en ole kokenut täysin ymmärtäväni niitä. Teokset tuntuvat asettuvan länsimaisuuden ja japanilaisuuden rajalle, jolloin tulkinta ei kaltaiselleni maallikolle ole helppoa. Pureskeleeko kirjailija länsimaista perinnettä japanilaiseen makuun, vai osallistuuko Murakami japanilaisin maustein länsimaiseen perinteeseen?

Nyt pääteokseksi nostetun romaanin 1Q84 luettuani varovaisuuteni ja kulttuurirelativismini tuntuu laiskuudelta. Romaanin temaattinen sekamelska muuttaa taannehtivasti käsitystäni myös aiemmista romaaneista — ehkä poislukien eheästä Norwegian Woodista (2009). Tämä mielenmuutos kirvelee kaksin verroin, koska ajaudun Murakamin suhteen etabloituneiden kirjallisuuspiirien kanssa samalle puolelle. Sen ajatuksen kanssa on vaikea nukkua.

* * *

Muiden lukemieni Murakamien tapaan 1Q84 ankkuroituu nimessään Japanin ulkopuolelle. Kirja on takakannen mukaan saanut inspiraationsa George Orwellin romaanista Vuonna 1984 (1949). Murakami kuitenkin liuottaa Orwellin dystopiasta yhteiskunnallisuuden, poliittisuuden ja orwellilaisen eli lohduttoman ja kuristavan tunnelman, jolloin jäljelle jää rakkaustarina. Tällä kertaa rakkauden esteenä eivät ole ennakkoluulot ja ylivoimainen sortokoneisto vaan yksinkertaisesti romanttinen saamattomuus. Sen murtaa vasta järisyttävä myyttinen tapahtuma, kun sata salamaa iskee tulta.

Aomame on kolmikymppinen liikunnanohjaaja, joka pitää kaljuuntuvista miehistä mutta ei koe rakkautta. Ehtiäkseen tapaamiseensa hän nousee liikenneruuhkassa taksista ja laskeutuu tikkaita korotetulta moottoritieltä, jolloin todellisuus alkaa syöttää kierteisiä. Pian hotellissa hän kuitenkin tottuneen kylmäverisesti tappaa miehen, naistenhakkaajan.

Tengo on matematiikkaa työkseen opettava hieman saamaton entinen lapsinero. Hän harrastaa kirjoittamista ja pitää itseään vanhemmista naisista mutta ei koe rakkautta. Hän ryhtyy nuoren naisen Erikon haamukirjoittajaksi, tuottaa myyntimenestyksen, mutta sitten kirjan tapahtumat alkavat hallita todellisuutta.

Kerronta kulkee kauttaaltaan myötäkarvaan niin, että länsimainenkin lukija voi enimmäkseen kokea olevansa turvassa. Mikään meille arvokas tai tuttu ei ole vaakalaudalla, ainakaan ensisilmäyksellä. Yhteiskunnassa ei ole mitään vikaa. Viinissä on oikea bukee. Kirjat ovat tärkeitä. Ihmiset eivät ole yhtä poikkeusta 1200 sivun aikana eri mieltä vaan kilvan myötäilevät toisiaan. Vanha nainen hymyili: ”Oletpa sinä kiinnostava ihminen!”

Paha asuu naistenvihaajissa ja väkivaltaisissa miehissä. Paha asuu ahdasmielisissä uskonnollisissa kulteissa ja ankarassa kasvatuksessa: ne traumatisoivat ja eristävät ihmisiä muista, kiistävät erilaisuuden tai itsenäisyyden ja vaikeuttavat yksilöllistä onnen eli nautinnon tavoittelua. Aomame, Tengo ja kenties Eriko sekä pari muuta ovat kukin paenneet ahdistavaa perhetaustaansa ja ympäristöään. He haluavat määritellä itse itsensä, koska he ovat yksilöitä. Vai ovatko?

Aomamea ajaa raivottaren kostonhimo. Tengoa ohjaa taiteellinen intohimo. Kumpikaan ei tunnu olevan ohjaimissa tai käyvän läpi muutosta, eikä kumpikaan joudu kohtaamaan tekojensa seurauksia. Kosmisen tasapainon vaatima sijaisuhri on rumuutensa vuoksi muista eristyksiin joutunut vajaakasvuinen ja isopäinen mies, jonka moraali ei ole lopultakaan muiden moraalia heikompi.

* * * 

Selkein ja vahvin tarinan kulteista tuntuukin olevan juuri länsimaisuus, jonka aatteisiin ja tuotteisiin henkilöt takertuvat kiihkeästi, melkein epätoivoisesti. Viittauksia on ollut runsaasti muissakin Murakamin romaaneissa, mutta nyt länsimaisuus saa uskonnollisen leiman. Savukkeet, vaatteet, juomat ja äänilevyt ovat rituaaleja. Juuri oikea jazz-muusikko juuri oikealla levyllä tuottaa juuri oikeanlaisen tilanteen. Juuri oikeat korkokengät antavat juuri oikean vaikutelman. Ihmiset pudottelevat keskusteluun länsimaisen historian ja kirjallisuuden henkilöitä kuin vakuuttaakseen oikeaoppisuuttaan. Vain ruoka on japanilaista.

Länsimaisuus on kuitenkin muutakin kuin joukko kulutustottumuksia, eivätkä romaanin kulttuuriviittaukset eivät asetu aivan kierteilleen: Occamin partaveitsi on rationaalisen seulonnan sijaan selittämätöntä spekulointia. Moraalisiin pohdintoihin antaudutaan lopputulos edellä. Tsehovin ase ei laukea. Geenien itsekkyys vääntyy yksilön fatalismiksi, Aristoteles laissez-faire -relativismiksi. Näitä voisi tulkita länsimaisen perinteen kritiikiksi, mutta tarina antaa sellaiseen vähän tilaa.

Murakamin maaginen realismi ei ole realismia vaan pelkkää fantasiaa. Yliluonnollinen yksinkertaisesti oikaisee moraaliset puutteet ja kuittaa piikkiin jätetyt vastuut. Ennen kaikkea se paikkaa länsimaiseen maailmankuvaan liittyvän kestämättömän satunnaisuuden. Rakkaus ei voi perustua sattumaan; sillä pitää olla merkitys. Kun länsimainen maailmankuva ei sitä tarjoa, Murakami tarttuu myytteihin. Lukijaa hyväilevässä tarinassa ei ole kuitenkaan rakennetta kantamaan raskasta mytologiaa. Yliluonnollisten tapahtumien painosta romaani soseutuu sekavaksi puuroksi, eikä se kerro meille maailmasta mitään. Lukija ei tule henkilöhahmoja viisaammaksi.

”Kyllä tämä on ihmeellinen maailma. Päivä päivältä on yhä vaikeampi sanoa, mikä on pelkkää oletusta ja mikä on totta.”

* * * 

Murakamin kerronta on yksinkertaista, mutta 1Q84:n suomennos ei perustu japaninkieliseen alkuteokseen vaan siitä tehtyyn englanninkieliseen käännökseen. Käännösongelmat selittävät kenties ontuvat kielikuvat, mutta dialogin tyhjäkäynti, ontot ajattelijoiden lainaukset, pitkät selitykset ja kertojan tekemät päättelyt ovat luultavasti alkutekstissäkin.

Kirja ei tarjonnut Norwegian Woodin virittämää tunnelmaa todellisine ihmisineen. Romaanin itsensä esittämien kriteerien mukaan se on ”kaupallinen romaani”, koska siinä on runsaasti ”seksikohtauksia” ja ”nyyhkyaineksia”. Ehkä juuri näiden vuoksi luin kirjan kohtuullisen joutuisasti. Kuitenkin myyttisiä käänteitä ja täyteläisiä rintoja kiinnostavampaa oli nuoren kirjailijan arki, länsimaisuutta kohti kurottava identiteetti ja rivien väliin jäävä 1980-luvun Japani.  

Haruki Murakami, 1Q84: osat 1-2. Alkuteoksen (2009) englanninkielisestä laitoksesta suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi, 2013.

Haruki Murakami, 1Q84: osa 3. Alkuteoksen (2010) englanninkielisestä laitoksesta suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi, 2013.

--
Kuva: Terry Feuerborn, ”Katunäkymä, Tokio, Japani, 1980” (flickr/creative commons).

Kafka rannalla

Haruki Murakami, Kafka rannalla. Japaninkielisen alkuteoksen Umibe no Kafuka (2002) englanninkielisestä käännöksestä Kafka on the Shore (2005) suomentanut Juhani Lindholm. Tammi, Jyväskylä, 2009.

Viisitoistavuotias Kafka Tamura karkaa kotoa Shikokun saarelle mahdollisimman kauas Tokiosta. Hän pakenee isäänsä, enteitä ja kohtaloaan. Kafka osuu ainutlaatuiseen yksityiskirjastoon ja tutustuu sen omaperäiseen hoitajaan ja erikoiseen johtajaan, jotka auttavat alaikäistä karkulaista.

Kuusikymppinen Nakata ei pysty lukemaan, kirjoittamaan tai ajattelemaan yläkäsittein mutta osaa keskustella kissojen kanssa. Hän törmää mielipuoliseen Johnny Walkeriin, joka tappaa kissoja ja pakastaa niiden päitä. Tilanne karkaa käsistä, ja Nakata joutuu pakenemaan paikalta.

Haruki Murakamin Kafka rannalla ammentaa kreikkalaisesta tragediasta. Ihminen ei voi paeta hänelle asetettua kohtaloa vaan toteuttaa sitä haluamattaankin nimenomaan hyveidensa vuoksi. Näin tekivät Oidipus, Eichmann ja Beethoven. Mutta rakkaus, jumalten lähettämä hulluus, voi vääntää ajan raiteiltaan ja sekoittaa unen ja todellisuuden, jolloin kohtalo on jonkinlainen monitasoinen metafora. Kun tarinassa sekoittuvat uni ja todellisuus, nykyisyys ja menneisyys, kuka on silloin tragedian sijaisuhri? Kenen kohtaloa kukakin toteuttaa?

Kirjaa on kehuttu eikä se ollut varsinaisesti pettymys, mutta loppua kohden tapahtumien kiihtyessä kirjan harsoista, unenomaista tunnelmaa, rinnakkaistodellisuuksia ja käänteitä alkoi olla vaikea seurata. Maallikko tyytyy istumaan kyydissä ja raapimaan päätään. Myytit pysyvät myytteinä ja magia magiana.

Sputnik-rakastettuni

Haruki Murakami, Sputnik-rakastettuni. Japaninkielisen alkuteoksen englanninkielisestä Philip Gabrielin käännöksestä Sputnik Sweetheart (2001) suomentanut Ilkka Malinen. Tammi, Jyväskylä, 2003.

K on nuori, kaikin puolin tavanomainen mies. Hän on opettaja, pitää yllä salasuhdetta vanhempaan naiseen ja on toivottaman rakastunut entiseen opiskelukaveriinsa Sumireen, joka yrittää kuumeisesti kirjoittaa romaania. Ystävyys on molemminpuolista, mutta Sumire ei ole kiinnostunut romanttisesta suhteesta, kunnes hän rakastuu vanhempaan naiseen Miuhun. Hän siirtää kirjoittamishaaveensa sivuun ja alkaa Miun sihteeriksi.

- Muistan hyvin ensimmäisen kerran, kun tapasimme ja puhuimme sputnikeista. Sumire puhui beatnikkikirjailijoista, ja minä erehdyin sanasta ja sanoin: "Sputnik". Nauroimme asialle, ja se mursi jään. Tiedättekö mitä "sputnik" tarkoittaa venäjän kielessä? "Matkakumppania". Etsin sen äskettäin sanakirjasta. Oikeastaan kummallinen yhteensattuma, kun asiaa oikein ajattelee. Miksikähän venäläiset antoivat satelliitilleen sellaisen oudon nimen?

Sitten pienellä Kreikan saarella Sumike selittämättömästi katoaa, ja Miu kutsuu K:n auttamaan etsinnöissä. Aigeianmeren saaristossa tietoliikenteen tavoittamattomissa unet ja todellisuus sekoittuvat. Ihmiset eivät tunnu löytävän toisiaan ja paremman puutteessa täydentävät kuvaa unelmin. Tarinan Japani on yllättävän kallellaan länteen: päähenkilöiden mielenkiinto kohdistuu eurooppalaisiin ja amerikkalaisiin kirjailijoihin, juomiin ja musiikkiin. Henkilöt osaavat englantia, italiaa ja ranskaa, mutta miten paljon heidän tuntemansa Eurooppa on sekin unelmien ja kuvitelmien varassa? Turistioppaissakin Kreikan saariston myytit kulkevat osana historiaa.

Murakamin haikea tarina kertoo ajelehtivista ihmisistä, jotka eivät tunne suurta sidettä sukuunsa, perinteeseen tai kollegoihinsa. Ystävyys on harvinaista matkakumppanuutta ja aina vähän epätasapainoista. Onko niin, että ihmisen osa on olla pitkälti yksin? Läheisetkin ihmiset pysyvät toisilleen vieraina, mitä kuvitelmat ja unelmat voivat näyttää kaventavan, mutta vaarana on jäädä niiden lumoihin.

Norwegian Wood

Haruki Murakami, Norwegian Wood. Japaninkielisestä alkuteoksesta Noruwei no mori (1987) englanniksi kääntänyt Jay Rubin (2000) ja englanninkielistä teoksestä Norwegian Wood suomentanut Aleksi Milonoff (2012).

Haruki Murakami on japanilainen kirjailija ja kääntäjä. Hänen romaanejaan ja novellejaan on julkaistu Japanissa aivan 1980-luvun alusta lähtien, mutta suuren maailman tietoisuuteen hän nousi vasta vuonna 2000, kun englanninkielinen Norwegian Wood ilmestyi.

Norwegian Wood kertoo Toru Watanabesta, joka saapuu Hampurin lentokentälle 1980-luvun lopulla. Lentokentällä soi The Beatlesin Norwegian Wood, joka palauttaa Torun mieliin hänen opiskeluaikansa ja kauniin Naokon, jonka kanssa hän yritti selvitä ystävänsä itsemurhasta. Tuolloin 1960-luvun lopulla Japani muuttui rajusti: uudenlaiset vaikutteet (erityisesti länsimaiset) värittivät kulttuuria, yliopisto-opiskelijat nousivat barrikaadeille vastustamaan vallitsevaa järjestystä ja moderni kaupungistuva sekä teollistuva yhteiskunta jakoi perheet käytännössä eri säätyihin.

Kaiken tämän keskellä ristiriitaisten odotusten paineessa rakentavat ihmiset identiteettiään. Jotkut rakentavat identiteettinsä rutiineista, toiset kuluttamisesta ja kolmannet länsimaisista kirjoista ja musiikista. Ihmiset juovat alkoholia, kuuntelevat musiikkia ja harrastavat seksiä. Toru ei ole opiskelijana tai seuramiehenä erityisen taitava tai lahjakas, mutta hän pystyy luovimaan odotusten keskellä enimmäkseen ongelmitta. Hänen kuitenkin tilanteensa mutkistuu, kun Naokon lisäksi kuvaan astuu impulsiivinen Miduri. Seurauksena ei ole helppo rakkaustarina vaan kiehtova draama menetyksestä ja selviytymisestä perinteen ja modernin törmäyskohdassa.

Murakamin kerronta on vaivatonta -- ainakin kahden käännöksen kautta luettuna -- ja se imaisee helposti mukaansa.