maanantai 14. elokuuta 2017

1Q84


En ole kriitikko, eikä Haruki Murakamin suosio ole tehnyt minulle mitenkään kipeää. Japanilaisen menestyskirjailijan uudet kirjat herättävät ilmestyessään myönteistä innostusta. Hänen nimensä nousee esiin vuosittain Nobel-spekuloinneissa. Etabloituneissa kirjallisuuspiireissä suhtautuminen hänen tuotantoonsa on ollut, sanotaanko, pidättyvämpää. Kun pari vuotta sitten Leena Krohn suositteli Prosak-klubin lavalla kollegalleen Murakamin teosta 1Q84 (2013), Kansallisteatterin kellarisalin ilma tuntui viilenevän asteen, pari.

Olen epäröinyt lukea Murakamin romaaneja mutkattomasti länsimaisina teoksina. Minusta ne ovat olleet outoja fantasioita, enkä ole rientänyt tuomitsemaan niiden sisältämiä erikoisia ihmissuhteita, sukupuolten asemaa tai teemoja (saati kirjailijaa näiden takana), koska en ole kokenut täysin ymmärtäväni niitä. Teokset tuntuvat asettuvan länsimaisuuden ja japanilaisuuden rajalle, jolloin tulkinta ei kaltaiselleni maallikolle ole helppoa. Pureskeleeko kirjailija länsimaista perinnettä japanilaiseen makuun, vai osallistuuko Murakami japanilaisin maustein länsimaiseen perinteeseen?

Nyt pääteokseksi nostetun romaanin 1Q84 luettuani varovaisuuteni ja kulttuurirelativismini tuntuu laiskuudelta. Romaanin temaattinen sekamelska muuttaa taannehtivasti käsitystäni myös aiemmista romaaneista — ehkä poislukien eheästä Norwegian Woodista (2009). Tämä mielenmuutos kirvelee kaksin verroin, koska ajaudun Murakamin suhteen etabloituneiden kirjallisuuspiirien kanssa samalle puolelle. Sen ajatuksen kanssa on vaikea nukkua.

* * *

Muiden lukemieni Murakamien tapaan 1Q84 ankkuroituu nimessään Japanin ulkopuolelle. Kirja on takakannen mukaan saanut inspiraationsa George Orwellin romaanista Vuonna 1984 (1949). Murakami kuitenkin liuottaa Orwellin dystopiasta yhteiskunnallisuuden, poliittisuuden ja orwellilaisen eli lohduttoman ja kuristavan tunnelman, jolloin jäljelle jää rakkaustarina. Tällä kertaa rakkauden esteenä eivät ole ennakkoluulot ja ylivoimainen sortokoneisto vaan yksinkertaisesti romanttinen saamattomuus. Sen murtaa vasta järisyttävä myyttinen tapahtuma, kun sata salamaa iskee tulta.

Aomame on kolmikymppinen liikunnanohjaaja, joka pitää kaljuuntuvista miehistä mutta ei koe rakkautta. Ehtiäkseen tapaamiseensa hän nousee liikenneruuhkassa taksista ja laskeutuu tikkaita korotetulta moottoritieltä, jolloin todellisuus alkaa syöttää kierteisiä. Pian hotellissa hän kuitenkin tottuneen kylmäverisesti tappaa miehen, naistenhakkaajan.

Tengo on matematiikkaa työkseen opettava hieman saamaton entinen lapsinero. Hän harrastaa kirjoittamista ja pitää itseään vanhemmista naisista mutta ei koe rakkautta. Hän ryhtyy nuoren naisen Erikon haamukirjoittajaksi, tuottaa myyntimenestyksen, mutta sitten kirjan tapahtumat alkavat hallita todellisuutta.

Kerronta kulkee kauttaaltaan myötäkarvaan niin, että länsimainenkin lukija voi enimmäkseen kokea olevansa turvassa. Mikään meille arvokas tai tuttu ei ole vaakalaudalla, ainakaan ensisilmäyksellä. Yhteiskunnassa ei ole mitään vikaa. Viinissä on oikea bukee. Kirjat ovat tärkeitä. Ihmiset eivät ole yhtä poikkeusta 1200 sivun aikana eri mieltä vaan kilvan myötäilevät toisiaan. Vanha nainen hymyili: ”Oletpa sinä kiinnostava ihminen!”

Paha asuu naistenvihaajissa ja väkivaltaisissa miehissä. Paha asuu ahdasmielisissä uskonnollisissa kulteissa ja ankarassa kasvatuksessa: ne traumatisoivat ja eristävät ihmisiä muista, kiistävät erilaisuuden tai itsenäisyyden ja vaikeuttavat yksilöllistä onnen eli nautinnon tavoittelua. Aomame, Tengo ja kenties Eriko sekä pari muuta ovat kukin paenneet ahdistavaa perhetaustaansa ja ympäristöään. He haluavat määritellä itse itsensä, koska he ovat yksilöitä. Vai ovatko?

Aomamea ajaa raivottaren kostonhimo. Tengoa ohjaa taiteellinen intohimo. Kumpikaan ei tunnu olevan ohjaimissa tai käyvän läpi muutosta, eikä kumpikaan joudu kohtaamaan tekojensa seurauksia. Kosmisen tasapainon vaatima sijaisuhri on rumuutensa vuoksi muista eristyksiin joutunut vajaakasvuinen ja isopäinen mies, jonka moraali ei ole lopultakaan muiden moraalia heikompi.

* * * 

Selkein ja vahvin tarinan kulteista tuntuukin olevan juuri länsimaisuus, jonka aatteisiin ja tuotteisiin henkilöt takertuvat kiihkeästi, melkein epätoivoisesti. Viittauksia on ollut runsaasti muissakin Murakamin romaaneissa, mutta nyt länsimaisuus saa uskonnollisen leiman. Savukkeet, vaatteet, juomat ja äänilevyt ovat rituaaleja. Juuri oikea jazz-muusikko juuri oikealla levyllä tuottaa juuri oikeanlaisen tilanteen. Juuri oikeat korkokengät antavat juuri oikean vaikutelman. Ihmiset pudottelevat keskusteluun länsimaisen historian ja kirjallisuuden henkilöitä kuin vakuuttaakseen oikeaoppisuuttaan. Vain ruoka on japanilaista.

Länsimaisuus on kuitenkin muutakin kuin joukko kulutustottumuksia, eivätkä romaanin kulttuuriviittaukset eivät asetu aivan kierteilleen: Occamin partaveitsi on rationaalisen seulonnan sijaan selittämätöntä spekulointia. Moraalisiin pohdintoihin antaudutaan lopputulos edellä. Tsehovin ase ei laukea. Geenien itsekkyys vääntyy yksilön fatalismiksi, Aristoteles laissez-faire -relativismiksi. Näitä voisi tulkita länsimaisen perinteen kritiikiksi, mutta tarina antaa sellaiseen vähän tilaa.

Murakamin maaginen realismi ei ole realismia vaan pelkkää fantasiaa. Yliluonnollinen yksinkertaisesti oikaisee moraaliset puutteet ja kuittaa piikkiin jätetyt vastuut. Ennen kaikkea se paikkaa länsimaiseen maailmankuvaan liittyvän kestämättömän satunnaisuuden. Rakkaus ei voi perustua sattumaan; sillä pitää olla merkitys. Kun länsimainen maailmankuva ei sitä tarjoa, Murakami tarttuu myytteihin. Lukijaa hyväilevässä tarinassa ei ole kuitenkaan rakennetta kantamaan raskasta mytologiaa. Yliluonnollisten tapahtumien painosta romaani soseutuu sekavaksi puuroksi, eikä se kerro meille maailmasta mitään. Lukija ei tule henkilöhahmoja viisaammaksi.
”Kyllä tämä on ihmeellinen maailma. Päivä päivältä on yhä vaikeampi sanoa, mikä on pelkkää oletusta ja mikä on totta.”
* * * 

Murakamin kerronta on yksinkertaista, mutta 1Q84:n suomennos ei perustu japaninkieliseen alkuteokseen vaan siitä tehtyyn englanninkieliseen käännökseen. Käännösongelmat selittävät kenties ontuvat kielikuvat, mutta dialogin tyhjäkäynti, ontot ajattelijoiden lainaukset, pitkät selitykset ja kertojan tekemät päättelyt ovat luultavasti alkutekstissäkin.

Kirja ei tarjonnut Norwegian Woodin virittämää tunnelmaa todellisine ihmisineen. Romaanin itsensä esittämien kriteerien mukaan se on ”kaupallinen romaani”, koska siinä on runsaasti ”seksikohtauksia” ja ”nyyhkyaineksia”. Ehkä juuri näiden vuoksi luin kirjan kohtuullisen joutuisasti. Kuitenkin myyttisiä käänteitä ja täyteläisiä rintoja kiinnostavampaa oli nuoren kirjailijan arki, länsimaisuutta kohti kurottava identiteetti ja rivien väliin jäävä 1980-luvun Japani.  

Haruki Murakami, 1Q84: osat 1-2. Alkuteoksen (2009) englanninkielisestä laitoksesta suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi, 2013.

Haruki Murakami, 1Q84: osa 3. Alkuteoksen (2010) englanninkielisestä laitoksesta suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi, 2013.

--
Kuva: Terry Feuerborn, ”Katunäkymä, Tokio, Japani, 1980” (flickr/creative commons).

4 kommenttia:

  1. Onpa taas kiinnostava ja hieno kirjoitus. Murakamin paras teos on The Wind-Up Bird Chronicle, enkä usko, että hän tulee enää kirjoittamaan mitään sitä hienompaa.

    Pidin Murakamasti valtavasti silloin kun hän ei ollut vielä suosittu, vaan vielä jonkinlainen kulttikirjailija. Luin englanniksi ja suomeksi en osaa edes häntä lukea. Luulen, että tuo kielijuttu voi olla jotenkin oleellinen. Että suomeksi menetetään jotain, joka englanniksi onnistuu paremmin (enkä nyt tarkoita, että kääntäjä kääntäisi mitenkään huonosti, en ollenkaan, vaan kielen rakenteita ja mitä lie).

    Tämä jättiteos ei ole enää yhtä skarppia Murakamia kuin varhaisemmat ja tämän teoksen jälkeen en ole häntä enää lukenut. Ei kun olenpas, luin sen Colorless Tsukurun, mutta se oli pettymys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. 1Q84 on kieltämättä aika lepsu verrattuna noihin aikaisempiin suomennettuihinkin romaaneihin. Syystä tai toisesta se on kuitenkin Boxallin toimittamassa 1001 kirjan listassa.

      Minulla tuo Bird-juttu odottaa vielä hyllyssä, samoin novellikokoelma Miehiä ilman naisia. Palaan Murakamin ääreen jälleen myöhemmin. Norwegian Wood on tähän mennessä ainoa, jonka voisin kuvitella lukevani uudestaan.

      Hauskaa näissä tietysti on, että kirjat muuttavat lukijaa lukijana. Herakleitosta mukaillakseni: ihminen ei voi lukea samaa kirjaa kahdesti. :-P

      Poista
  2. Minulla on ongelmallinen suhde Murakamiin. En ole mitenkään erityisen hullaantunut hänen tuotantoonsa (josta olen lukenut Norwegian Woodin, Kafkan rannalla ja Miehiä ilman naisia), mutta jotenkin haluaisin silti pitää siitä. Tuosta novellikokoelmasta pidin eniten, kun muutenkin novelleista diggaan. Tämä jättiläinen on kyllä kirjahyllyssäkin nököttämässä, kyllä minä sen vielä joskus peittoan...!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, Murakamista haluaisi pitää, ja hänen romaaneissaan on jotain kiehtovaa outoutta, joka sitten puuroutuu. 1Q84 on pitkä romaani, ja sellaista on vaikea pitää koossa. Kenties novelleissa homma pysyy paremmin lapasessa. Pitääpä kokeilla.


      Edelleen: moni on nauttinut 1Q84:stä, ei vähiten Leena Krohn. Kirjasta voi siis myös nauttia. :-)

      Poista