Tutustuminen musiikkiin jatkuu musiikinhistorian parissa. Musiikin kieli -oppikirjasarjan kolmannessa osassa perehdytään eri aikakausien ja alueiden sävellystapoihin. Kirja käy läpi sävellystapojen tyyliä keskiajalta 1900-luvun alkuun. Viime vuosisadalla kehitys lähtee sitten niin moneen suuntaan niin nopeasti, että kirjoittaja Jorma Kontusen mukaan se edellyttäisi kokonaan omaa teostaan.
Kirjan tarkoitus on antaa lukijalle käsitys tyylin kehityksestä ja keinot tunnistaa eri aikakausien sävellyksiä pelkästään nuottikuvaa katsomalla tai näytettä kuuntelemalla. Kontunen esittelee kuusi tyylisuuntaa sekä mm. niiden melodiset, rytmiset ja harmoniset piirteet. Musiikki kehittyy kuitenkin pienin muutoksin, joten selvärajaiset tyylisuunnat ovat tietenkin abstraktio. Kuten sarjan edellisessäkin osassa, tekstin seassa kulkee viljalti nuotein kirjoitettuja esimerkkejä.
Läntisen Euroopan keskiaikainen musiikki pohjautui antiikin musiikkiperinteeseen. Säilyneessä ja kirjoitetussa musiikissa yksiäänisyys oli hallitsevaa 700-luvulle ja vallitsevaa 1200-luvulle asti. Merkittävin ja kehittynein laulutyyli oli kirkon virallinen, gregoriaaninen laulutyyli, joka oli modaalista (kirkkosävellajeihin perustuvaa), säestyksetöntä ja yksiäänistä. Musiikki oli osa jumalanpalvelusta. Kirkollisen musiikin rinnalla kehittyy maallinen musiikki, josta on tallentunut trubaduurien esittämä ritarilaulut, jotka koostuivat rakkaus-, tanssi- ja kertomalauluista.
Moniäänisyyttä on varmasti ollut jo varhain, mutta sitä tallennettiin vasta keskiajalla. Aluksi äänet kulkivat rinnakkaisintervalleissa, mutta aikaa myöten ne alkoivat liikkua vapaammin. Polyfonisen sävellyksen pohjana kulki cantus firmus, melodiaääni, joka otettiin usein gregoriaanisesta sävellyksestä. Muut äänet, ns. vastaäänet, kulkivat itsenäisesti melodiaäänen rinnalla.
Renessanssin aikana vokaalipolyfonia kehittyy huippuunsa. Rinnakkain kulkevia ääniä ohjaa kontrapunkti. Italialaisen Giovanni Pierluigi da Palestrinan ankarat äänenkuljetussäännöt loivat säveltämisen mallin, joka tuotti silti ilmavia, asteittain kehittyviä ja joustavia äänikudoksia. Maallinen musiikki alkaa kulkea kohti (duurin ja mollin hallitsemaa) tonaalisuutta ja soitinmusiikkia.
Barokin aikana melodiat liikkuvat aiempaa vapaammin. Polyfonian äänet imitoivat sävellyksen mahdollisesti yhtä teemaa, kun renessanssin aikaan teemoja oli monta. Sävellyksiä tehdään eri soittimille, mutta basso continuo luo sävellysten tonaalisen pohjan. Tahtiviivat tulevat käyttöön, ja kirkkosävellajit väistyvät taka-alalle.
Rokokoon galanttityyli kääntää huomion barokin pyörittelemistä teemoista huomion kontrasteihin asettaen vastakkain kaksi sävellajia, motiivia tai teemaa. Kontrapunkti menettää otteensa, ja melodiat kehittyvät yksinkertaisina. Rokokoota seurannut klassismi rakentaa motiiveista yhdistelemällä mosaiikkimaisia melodioita ja nostaa ne entistä korostetumpaan asemaan. Sinfoniat, sonetit ja orkesterit alkavat saada muotonsa. Aikakauden musiikkia sanotaan myös wieniläisklassismiksi, kun Haydn, Mozart ja Beethoven vaikuttavat Wienissä.
Romantiikka on Kontusen mukaan vaikeampi määritellä tyylipiirteiden kautta. Säveltäjien välillä on suurempia eroja kuin aikakausien välillä. Säännöt väistyvät ja tunne tai tunnelma nousee etusijalle tuottaen yksinkertaisia melodioita. Lied eli taidelaulu nousee uudeksi sävellystyypiksi. Debussyn impressionismi sitten siirtyy tonaalisuudesta osin takaisin modaalisuuteen ja kertovuudesta kuvallisuuteen. Impressionismi ei ollut valtavirtaa, mutta antoi kimmokkeen myöhemmille suunnille.
Musiikin kieli 3 on kiehtova mutta aiheen laajuuden huomioon ottaen kovin tiivis. Keskiaikaa ja renessanssia möyhitään melko pitkälti verrattuna klassismiin ja romantiikkaan, mikä tietenkin sopii minulle. Kerronta on edellisen osa tapaan siistiä asiaproosaa. Edelleen: kuunneltavista ääninäytteistä olisi ollut maallikolle kovasti iloa.
