Kuulin pöllön kutsuvan

Margaret Craven, Kuulin pöllön kutsuvan. Englanninkielisestä alkuteoksesta I Heard the Owl Call My Name (1967) suomentanut Risto Lehmusoksa (1979). Gummerus, Jyväskylä, 2005.

Margaret Craven tarttuu romaanissaan Kuulin pöllön kutsuvan (1967) lukijaan jo heti alussa.

Lääkäri sanoi piispalle: —Joten, arvoisa piispa, teidän nuorella apulaisellanne on enintään kolme vuotta elinaikaa, eikä hän tiedä sitä. Kerrotteko te hänelle vai mitä te aiotte tehdä?

Näin tarinalle on piirretty rajat, väritetty sävy ja asetettu teema. Piispa ei kuitenkaan mainitse sairaudesta vaan lähettää apulaisensa Mark Brianin kirkkoherraksi Kanadan länsirannikolle Kvakiutl-heimon pariin kylään, jossa hän itse nuoruudessaan palveli.

Rannikolla joen suistossa, missä moottoriveneistä pitää siirtyä matalapohjaisiin ja kiikkeriin kanootteihin, siirrytään myös modernista ajasta esiteolliseen aikaan. Heimon miehet käyvät kalassa ja metsällä, mutta lapset käyvät kauempana koulua. Sähköä on vain kirkon valaistukseen, mutta 1960-luvun maailma saavuttaa kuitenkin kylän tarinoina, kätevinä saappaina, öljylamppuina ja kuolemantapaukset toteavana ratsupoliisina.

Suistossa veneestä toiseen siirtyminen on tottuneille helppoa, mutta ajan mittaan kaupungeissa käyneille nuorille se käy yhä vaikeammaksi. Alkeellisen elintavan näkeminen ulkopuolelta muuttaa heitä usein peruuttamattomasti. Kylässä vanhalla kielellä ei ole kirjoitusta, joten vanhat tavat pitää muistaa ja sanoa ääneen. Vähitellen rituaalit kuitenkin jäävät järjestämättä ja myytit kertomatta. Kvakiutlien perinteiselle elintavalle päivät ovat luetut, eikä kirkko voi kuin yrittää pehmentää väistämätöntä muutosta.

Vanhukset tiesivät, että se merkitsi kaiken sen hidasta kuolemista, jota he pitivät kallisavoisena omassa rodussaan. Ja koska Mark ei kestänyt vanhusten silmien ilmettä, hän hoputti pojat kanoottiin ja lievitti jännitystä pikku piloilla.

Mark on nuori, energinen ja harkitsevassa kärsivällisyydessään melkein idealisoitu. Craven asettelee kuitenkin hänet nimenomaan valkoihoisena ympäröivää rannikon metsien aboriginaalikulttuuria vasten tarjoillen nuoren kirkkoherran sisäistä psykologiaa säästeliäästi—lähinnä ohimeneviä epäilyksiä ja piispalle osoitettuja kirjeitä. Pitkä tie yhteisöön käy vain yhdessä tekemisen ja yhdessä kokemisen kautta. Mark oppii lukemaan hiljaisuutta ja ohjaamaan venettä. Lukija oppii kylän raskaasta elämästä ja kuolemasta alati läsnä olevan luonnon keskellä.

Kuulin pöllön kutsuvan on vaatimattomuudessaan kaunis romaani. Kirjan alku värittää lukijalle tietysti kaikkia Markin ponnisteluita, mutta Craven ohjailee tarinaansa taiten väistäen  sentimentaaliset matalikot. Hänen kerronnassaan on samanlaista kärsivällisyyttä ja kohteliasta etäisyyttä kuin Markin suhteessa kvakiutleihin. Kun sitten väistämätön on edessä, se on melkein täyttymys.

Kirja aloittaa ponnisteluni Kansojen juurilla -lukuhaasteessa.